Koirien ja kanojen elämää

Aamulla anivarhain päivän blogiaihetta miettiessäni, pihaan tuli nurkan takaa naapurin meiltä Securitydog nimen saanut rotujenkoira. Kuten nykyisin kymmenen kertaa päivässä katsomaan olisikohan hänellekin ilmestynyt jotain aamu- tai päiväpalaa. Tosin enää sillä ei sen suhteen ole ongelmaa, sillä se on oppinut syömään samoja eväitä pihan kanojen ja muiden eläinten kanssa.

20 vapaan kanan ja puolen tusinan yhtä vapaan kissan joukossa kahlekoira näyttäisikin perin kummalliselta, sillä täällä ei ole farangimiesten thainaisystäville hankkimia syli- eikä perhoskoiria. Joten kettingin päässä pihassa on oikeastaan vain opetettu tai muuten vihainen, reviiriään puolustava koiravahti.

Sellaisen tapasin eilen ajaessani Tatan, itseni ja PeeCeeX pyöräni ventovieraan kodin autokatokseen sateelta suojaan. Sateen loppumista odotellessani, koiran miettiessä parin metrin päässä hampaat irvessä kuinka pääsisi sääreeni kiinni, selasin nettiä. Etsin löytyisikö Thaimaan ja monen muun maan koirakäytäntöjen kanssa ristriidatonta selitystä tai keskustelua miksi koirien on oltava jossain maassa kytkettynä ja toisessa taas ei. Tai miksi kissat voivat olla irti ja nauttivat lainsuojaa Suomessa silloinkin. En löytänyt kuin ontuvia selityksiä ja tämän linkin alla olevan vähemmän asiallisen keskustelun.

Pihassamme vapaana kulkevien kanojen ja kissojen joukossa on kuvan kanaäiti, jonka siipien alla ja sateelta suojassa on kaikki sen 8 pikkutipua. Niitä äidin ei tarvitse suojella kuin puoliaikuisilta kissoilta, kunnes nekin oppivat aikuisten tavoille saatuaan jonkun kerran köniinsä kanoilta ja kukoilta.

Luulen, että ihmiset ovat aivan itse kehittäneen vihaisten koirien ongelman rodunjalostuksineen. Sillä muistelen, että ainakin Tanskassa on yritetty poistaa ongelmaa rotukohtaisilla kiinnipitosäännöksillä.

Mutta eläimet taipuvat moneen, josta yksi esimerkki on tässä. Ei kai kenelläkään ole ongelmaa ymmärtää eläimen kouluttamista ja käyttämistä yhteiskuntaa palvelevissa tehtävissä. Koulutetaanhan ihmisiäkin tarpeelliseen ja tarpeettomaan. Hyväksyn sen, jos se ei vie oikeutta olla eläin. Jota se valitettavan harvoin pääsee toteuttamaan ainoastaan koirapuistossa, mutta vielä useammin ei missään. Minulle koiran elämän kohtuuton muuttaminen, varsinkin ilman hyödyllistä palvelutehtävää, on joskus eläinrääkkäystä.

Minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa niin äkkiväärästi kuin kirjoitin, sillä oikeasti en ole aivan sitä mieltä. Sillä tunnen monia huvikoiria, joista on perinteinen koiramaisuus kaukana. Eivätkä ne näytä silti lainkaan osaansa tyytymättömiltä, vaan jopa päinvastoin. Ehkä se on sama mikä närästää kuin joitakin muitakin. Minuuden ja vapauden menettäminen.

Mutta jos on itsessäni pikkusieluisuutta, on sitä aidan toisellakin puolella. Kun kirjoitin ensimmäisiä kertoja aamukävelyistäni kulkijakoirien lahjontapussi vyötäröllä, luulivat pikkusielut voivansa muuttaa käsityksiäni. Tai olivat valmiit lahtaamaan thaimaalaisten irtokoirien kanssa. Heidän ajatuksensa eivät mitenkään taipuneet, että omalle mielenterveydellekin on parempi elää maassa maan tavalla tai pysyä poissa.