Vaikka Olgalla ei paljon rahaa ollutkaan, hän halusi maksaa kaikki laskunsa itse sekä muistaa niitä, jotka koki ystävikseen ja aidosti välittäneen vuosien ajan. Kotonani selvisi myös miksi hän oli niin kärmeissään maisemiin ilmestyneelle sukulaiselle. Olga uskoi tällä olleen näppinsä pelissä, kun hänet haettiin yhä uudelleen puolipakolla sädesairaalaan.
Annoin lupauksen, että "kukaan ei vie sinua kotoani enää minnekään". Hän halusi itse valita paikan missä kuolee ja luotti Omakotikadun laitapuolen kulkijoihin sekä perheeseeni kuin kallioon. Hän koki kotimme myös turvapaikaksi itselleen.
Olga kirjoitti pankin juristin kanssa pienille summille myös tulevaisuuteen valtakirjoja siltä varalta, että menee niin huonoon kuntoon, ettei voi tehdä niitä myöhemmin.
Koska Olgan jäämistössä ei ollut kaikesta kuitteja, tarttui tähän sukulaisnaisen pyynnöstä Hannu Karpo, joka teki jutun ohjelmaansa. Siinä hän kysyi minulta muun muassa, että olenko Jeesuksen kaltainen, joka herättelee kuolleista ihmisiä kirjoittamaan valtakirjoja.
Selitin kameroiden edessä miksi Olga teki kuten teki, mutta sen Karpo leikkasi pois. Se tai Olgan tahto ei kiinnostanut. Hannu ei suostunut sanomaan ohjelmassaan edes, että valtakirjoja ei kukaan käyttänyt, koska Olga kuoli.
Tärkeitä olivat vain katsojaluvut. Hinnalla millä tahansa. Karpo sanoi minulle jälkikäteen selitykseksi, ettei ollut ohjelmassa tilaa. Ja, että sorry, mutta lupaan tehdä sinusta myönteisen jutun joskus. Siitä lupauksesta on vuosikymmeniä eikä se minulle kelpaisikaan.
Kun hän kaasutti elämästäni upouudella, valkoisella maastoautollaan ajattelin, että todella alamittaisella journalismilla varustettu mies sekä vähempiosaisten kustannuksella ja vääryydellä hankittu kulkuneuvo.
Tätä kirjoittaessani muistin unohtaneeni yhden asian, jonka tarkistan ollessani seuraavan kerran Jyväskylässä. Menen Olgan haudalle katsomaan pääsikö hän ikiuneen tyttärensä viereen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti