Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 41

Kosteiden vuosien parhaat kaverini Korpintiellä olivat Harsusen Alpo ja Maarasen Pekka, joka asuikin aikansa synnyinkodissani. Sillä kerran yöllä, kovalla talvipakkasella kotiin tullessani huomasin, että Maarasten saunassa paloi valo. Menin katsomaan ja Pekkahan siellä piti tulta kiukaan alla. Ja kertoi kyyneleet silmissä olevansa niin pahasuinen päissään, etteivät vanhemmat päästä enää sisään.

Minä hänelle, naapurilleni ja lapsuuden parhaalle kaverille, että entinen asuntoni on tyhjillään. Jos tahdot voit muuttaa sinne. Eihän se kummoinen ole, mutta saunaa parempi kuitenkin. Maksat jotain, jos voit ja haluat, mutta olet ystäväni. Opetit aikoinaan imppaamaan tinneriäkin.

Ja sinne Pekka muutti. Jossain mutkassa hänen vanhempansa sanoivat taustat ja poikansa tavat tietäen minulle, että sinulla on Jorma hyvä sydän. Ja jotkut kylän raakkujat totesivat taustoja tietämättä, että on se ahnekin tuo Soini. Tuommoisen, lähes asumiskelvottoman pienen huoneen kehtasi vuokrata Pekalle.

Kun Pekka myöhemmin parantumattomasti sairaana, osin muistinsa menettäneenä asui terveyskeskuksessa, hän lähti sieltä usein omille teilleen ilman huolta huomisesta. Ja juuttui milloin minnekin kaljarinkiin osaamatta takaisin. Kerran liimasin hänen takkinsa selkämykseen tekstin: "Olen Pekka ja asun terveyskeskuksessa, palauttakaa minut sinne, jos olen kadottanut itseni." Kai ihmisillä oli hauskaakin sitä lukiessaan, mutta aina joku toi Pekan hänen viimeiseen kotiinsa. Ilman selkätekstiä hän olisi viettänyt aikansa lukkojen takana.

Alpon ja Pekan kanssa emme hakeneet oluitamme Uiton kaupasta vaan Perä-Hyrylän Elannosta. Amer-Tupakkaa eli Bostonia vastapäätä. Taas kerran kävelimme sinne metsän läpi mukana Moni-koira, kuten aina. Paras ja luotettavin ystäväni.

Matkalla pysähdyimme vaihtamaan sanasen ja parikin kannoilla istuvien, jo oluensa hakeneiden alan miesten kanssa. Kun viimein olimme Elannon pihalla, huomasin koiran jääneen jonnekin. Ei se huoli ollut, sillä Lankinen oli oppinut kulkemaan omin nokkineen tai kuonoineen. Tultuamme kaupasta, se jo istuikin portailla avaamaton kaljapullo suussaan.

Takaisin kuljimme samaa reittiä. Yksi menomatkalla tapaamistamme kaljaveikosta sanoi, edelleen kannolla istuen, että koirasi laittoi kuonon muovikassiin ja nyysi yhden kaljan ja juoksi peräänne. Että kuka sen maksaa? Sinä vai koira?

Ei kommentteja: