Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 45

Rakkaus Liisaan toi elämääni monta mukavaa ihmistä. Osa heistä kuului samaan heimoon, johon minua ei noin vaan kelpuutettu. Se oli hyvä oppitunti itselleni, sillä huomasin, että itse kunkin lienee vaikea nähdä oman vajavaisuuden yli muiden puutteita tai erityisominaisuuksia tasavertaisina.

Aikoinaan lähdin nimittäin mukaan puoluepolitiikkaan ja Kynnys ry tuki omia ehdokkaitaan hieman taloudellisestikin. Olin kelvannut jäseneksi vuosikaudet, mutta että minut olisi kelpuutettu niin sanotusti vammaisehdokkaaksi alkoholismini kanssa, ei ollut läpihuutojuttu.

Eikä itselleni rahajuttu, vaan periaatekysymys. Alkoholisti kuuluu 10 % suomalaiseen aikuisväestönosaan, joten eräänkin kerran olen saanut kokea, etten ole kuin muut. Enkä kyllä itsetunnon eheytymisen tielle päästyäni ole sitä halunnutkaan.

Mutta kuitenkin kirpaisi, kun en ollut kelvata vaivoineni kynnysläisten joukkoon. En tiedä kuinka moni Kynnyksen vaalirahoja Isolla kirkolla, siis Helsingissä jakaessaan edes pohti koko asiaa. Vai pääsinkö lopulta joukkoon säälistä, myötätunnosta, riitaa välttääkseen tai siksi, että Liisa käytti pyörätuolia.

Itselleni on riittänyt, että olen saanut kantaa jokaista elämäni osa-aluetta ilman päihteitä 40 vuotta. Sekään ei ole ollut tärkeää onko alkoholismi sairaus, synti, omien tai muiden syntien seurausta tai jotakin aivan muuta.

Alkoholismi on loistava opintie, jonka kanssa pärjää erinomaisesti niin kauan kun ei juo. Joskin niin sanotusti maaliin kuivin jaloin päässeiden onnistumisprosenti on kadun koulussa paljon pienempi kuin vaikkapa yliopiston opiskelijoilla. Kantakuppilassani Jyväskylän yliopiston vieressä sain kylläkin huomata, että ei sieltäkään aina kuivin jaloin selvitä. Jos selvitään lainkaan.

Mutta oppilaitokset eivät ole koskaan istuneet rauhattomaan sieluuni. Kun olin 11-vuotias, lupasivat vanhempani minulle, että saa syödä niin monta tötteröjäätelöä kirkonkylän kioskilla kuin kerralla pystyn, jos pääsen Tuusulan yhteiskouluun. En muista montako söin, mutta tällä lahjonnalla minä sinne menin. Viisi vuotta myöhemmin pohdin kuinka pääsen väärän valintani taakasta eroon, kun oppivelvollisuusikä tulee täyteen eikä yhteiskunta voi minua sinne enää pakottaa.

Mutta kuinka uhmata isää ja hänen mukanaan töistä kotiin tuomaa armeijan kuria. Pelastuksen toi Spedevisio ja Pertti Pasanen. Joka sanoi ohjelmassa, että ne käyvät koulua, jotka eivat muuten pärjää. Näillä eväillä uhmasin isää maaliin saakka ja lopetin koulun oppimatta siellä käytännössä juuri mitään itselleni hyödyllistä.

Ei kommentteja: