Kuten juodessani, niin nytkin Liisa osti kotiin ja kuppiloihin ruuat ja maksoi omistamansa asunnon sähköt, vedet sekä yhtiövastikkeet. Kun enää ei mennyt rahaa päihteisiin, kaiken mitä minulla oli tai jäi, laitoin mökin toimintaan. Toimeentulotuet ja työttömyyskorvaukset. Oli tarvikehankintoja, sähkölaskuja, vesimaksuja, kahvi- sekä pullakuluja ja niin edelleen.
Joskus löysimme purkulautakuorman, mutta ostettavakin oli. Talveksi kamarin pystyuuniin ja keittiön hellaan. Polttopuiden hankintaan liittyy yksi mukava muistokin. Jossain mutkassa törmäsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielmaan. Joka kyseli miten menee varsinkin talvikylmällä. Kerroin kuten asia oli, johon Ahti, että kirjoita puiden tarpeesta joku lappu ja toimita se pöydälleni.
Mutta minä olin niin pieni, enkä mielestäni ollut mitään kelpo ihmisten joukossa. Joten pyysin seurakunnan diakoni Markku Laukkasta tekemään ja allekirjoittamaan hakemuksen. Ajattelin, etten osaa ja nimelläni se ei pääse edes kaupunginjohtajan pöydälle. Allekirjoitukseni laitoin arkaillen Markun perään tai alapuolelle.
Kokemusta muistakin kuin ravintolan suljetuista ovista oli nimittäin ehtinyt kertyä. Helsingissä, Ympyrätalossa oli sosiaaliministeriö ja siellä omassa huoneessaan ylitarkastaja Jaakko Ellisaari. Aikansa ykkösinhokkini. Hänen luokseen matkasin, koska olin lukenut, että ministeriöllä olisi mahdollisia avustuksia aloittamaani toimintaan. Mutten päässyt edes Jaakon huoneeseen, vaan minut käännyttiin ovelta takaisin kotimatkalle Keski-Suomeen. Itsetuntoni eheytymisen myötä Ellisaarikin kutistui myöhemmin normaaliksi ihmiseksi viinakaupan myyjän lailla.
En tiedä mistä saakka itsetuntoni kasvoi vikaan tai kasvoiko se lainkaan aiemmin. Koin, etten ollut edes nolla, vaan jotakin pakkasen puolella. Tietoisesti itseni eheyttämisen aloitin juomisen loputtua. Ehkä se alkoi tyhjien pullojen viemisellä Alkoon ja ottamalla juoman sijaan rahat.
Kun tekemisistäni tehtiin ensimmäinen juttu Keskisuomalaiseen Raija Saarikankaan toimesta, halusin siihen kuvan nimenomaan lähikauppani, Gummeruksenkadun viinakaupan portailta. Ja alle tekstin: "Näiden ovien takaa hain itselleni lisäongelmia vuosikymmenen ajan."
Joskus löysimme purkulautakuorman, mutta ostettavakin oli. Talveksi kamarin pystyuuniin ja keittiön hellaan. Polttopuiden hankintaan liittyy yksi mukava muistokin. Jossain mutkassa törmäsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielmaan. Joka kyseli miten menee varsinkin talvikylmällä. Kerroin kuten asia oli, johon Ahti, että kirjoita puiden tarpeesta joku lappu ja toimita se pöydälleni.
Mutta minä olin niin pieni, enkä mielestäni ollut mitään kelpo ihmisten joukossa. Joten pyysin seurakunnan diakoni Markku Laukkasta tekemään ja allekirjoittamaan hakemuksen. Ajattelin, etten osaa ja nimelläni se ei pääse edes kaupunginjohtajan pöydälle. Allekirjoitukseni laitoin arkaillen Markun perään tai alapuolelle.
Mutta Ahti Vielma kirjoitti meille pysyvän luvan kaupungin halkotarhalle kuljetuksineen. Se oli meille iso päivä. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan työmaan mestari pyysi työmiestään kotiinsa tekemään jotain. Tärkeintä ei ollut maksu työstä, vaan pomon kutsu. Näin koin minäkin. Että Vielma oli huomioinut meidät.
En tiedä mistä saakka itsetuntoni kasvoi vikaan tai kasvoiko se lainkaan aiemmin. Koin, etten ollut edes nolla, vaan jotakin pakkasen puolella. Tietoisesti itseni eheyttämisen aloitin juomisen loputtua. Ehkä se alkoi tyhjien pullojen viemisellä Alkoon ja ottamalla juoman sijaan rahat.
Kun tekemisistäni tehtiin ensimmäinen juttu Keskisuomalaiseen Raija Saarikankaan toimesta, halusin siihen kuvan nimenomaan lähikauppani, Gummeruksenkadun viinakaupan portailta. Ja alle tekstin: "Näiden ovien takaa hain itselleni lisäongelmia vuosikymmenen ajan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti