Olimme vuokranneet johonkin väliin Sibeliuksen kotikaupungista yhtä konserttia varten Järvenpää-talon ja pestanneet sinne peräti kaksi bändiä. Toisen nimi oli Irwinin lapset ja toista en muista.
Yksi Anttiin liittyvistä tarinoista sai alkunsa tunti, pari ennen alkua, sillä mestarin plektra oli kadonnut. Jota ei kertakaikkiaan löytynyt eikä juuri nyt, syystä tai toisesta, kelvannut kenenkään käytetty.
Oli lähdettävä hakemaan uutta. Osoitteeksi otin Jani Uhleniuksen musiikkikaupan. Olisiko ollut nimeltään Järvenpään kone ja soitin. Kun astuimme sisään, tiskin takana seisoi nuori mies. Joka oli saada hepulin, kun aivan aito musiikkistara astui sisään.
Ehkä elämänsä tärkeimmän, mutta taatusti ikimuistoisimman asiakkaan saanut myyjä kipitti kiireellä takahuoneeseen. Josta hän tuli yhtä vikkelästi takaisin pieni, kiiltävä metallirasia kädessään. Kun hän avasi sen, oli sisällä punaisella sametilla hopeinen plektra.
Ja niin mentiin. Kun kysyin minne, sanoi Antti, että huoltoasemalle. Pihassa tuli lisäohjeita: "Hofnarin Lilliput-pikkusikareja ja tentturönttönen." Joka oli polttoaineen joukkoon laitettavaa denaroitua spriitä.
Kun palasin tuotteiden kanssa, laittoi Antti sikarin palamaan ja kaatoi tenun maahan avoimesta ovesta. Sitten hän löi tyhjän muovipullon kylkeen reiän Fiskarsin saksilla ja leikkasi kolmen peukalon kynnen kokoisen palan. Jota näytti sormiensa välissä minulle: "Tämä on Soini plektra." Ja sillä hän soitti varmasti yhden elämänsä parhaimmista keikoista.
Antti ja koko jengi olivat vesiselviä. Lähinnä Vexi Salmen ja Kassu Halosen musiikki valloitti salin. Irwinin ääni, pikkusikarien ja Nikolai-oluen sekä ajan patinoimana oli parhaimmillaan hienoa kuultavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti