Vietin kaikki päivät ja illat Omakotikadulla. Myös viikonloppuisin. Paikka oli minulle merkityksellinen ja rakas. Koin olevani pitkästä aikaa tarpeellinen ja hyödyllinen. Tärkeäkin, joka nousi myös hattuun.
Kävijät kokeilivat rajoja ja sääntöjä, joita oli tasan yksi, tule selvinpäin. Tämän rikkojille jakelin porttikieltoja. Kunnes istuin aamusta iltaan yksin. Ja oikeasti itkin epäonnistumistani. Jälkeenpäin olen usein ajatellut omaa erinomaisuuttani.
Että väki, jota yhteiskunta virkavaltoineen, oikeuslaitoksineen, rangaistuksineen ja vankiloineen ei ole saanut mieleiseensä ruotuun, sen pystyisi nyt tekemään Jormas jakamalla porttikieltoja purkutuomion saaneeseen mökkirähjään.
"Menin itseeni, tuli ahdasta, mitä teet", ajattelin kysellen itseltäni. Lähdin kadulle ja kiertelemään paikkoja, joissa tiesin porttikieltoja saaneiden majailevan ja viettävän aikaansa. Pyysin kaikilta anteeksi aidosti nöyrin mielin. Ja jatkoin, että tulkaa takaisin.
He tulivat ja niin luotiin ainutlaatuinen perusta jollekin uudelle. Jollekin johon luotti Olga, Liisa, Marko, Veijo, Markku, minä ja moni muu. Kaikki keillä oli tarve ja halu olla vertainen.
Yhden parhaimman palautteen sain selkäni takana kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kun valtuutettu, insinööri Kauko Moisio oli sanonut, että "eihän sitä Soinia erota edes asiakkaista". Juuri niin. Itsensä ylentämisen sijaan vain yksi ryyppy on 40 vuotta erottanut minut juovasta päihdeongelmaisesta. Näin on oleva hyvä elämäni loppuun saakka.
Oli tullut aika pohtia, voisiko tästä olla työksi, josta voisin saada leipäni. Tai peräti mansikkahilloa Omakotikadun puuliedellä paistettujen räiskäleiden päälle. Pohtimistakaan ei kukaan tehnyt puolestani, joten menin työvoimatoimistoon etsimään mahdollisuuksia. Erilaisia työllistämisen tukimuotoja, sillä ymmärsin, että minun on tarjottava itseäni jonnekin. Tiesin, ettei se niin istu, jos sanon jollekin "palkkaa minut". Mutta niin se voi mennä "palkkaa minut, tässä ovat palkkarahat'.
Ja niin löysin sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuen, joka kattoi käytännössä palkan sivukulutkin. Vaikka Jyväskylän sosiaalipuoli katsoikin suopeasti tekemääni, käänsi se päänsä kiusaantuneena sivuun kuultuaan ehdotukseni.
Mutta toisin teki Jyväskylän kaupunkiseurakunta, siellä diakoniajohtaja Veijo Pesonen ja diakoni Markku Laukkanen. He lähtivät mukaan työnantajakseni ja palkkasivat minut kolmeksi kuukaudeksi päihdetyöhön.
Muistan kun sain Veijolta Kirkon taskukalenterin, josta olin niin ylpeä. Mutta liian pieni ja mitätön kantamaan sitä avoimesti. Pelkäsin, että jos joku sen näkee, voi hän kysyä uskostani. Se oli minulle silloin kovin mystinen asia. Sitä se tosin on vieläkin. Joten liimasin kanteen tekstin päälle kaupungin raittiustoimen johtajan, Ada Juvosen antaman tarran: "Selvänä olet symppis".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti