Väärien valintojen asiantuntija * 50

Puoluepolitiikka toi paljon sisältöä elämääni ja vihreitä harrastuksia. Esimerkiksi isojen autojen lisäksi golfin ja moottorikelkkailun. Tätä ei kylläkään moni ymmärrä, jos on nykyisin niin väliksikään.

Eräällä tavalla aatemaailmaani puki sanoiksi Kalle Könkkölä, joka sanoi Koijärvellä kaivinkoneeseen kahlinneelle, vihreälle kansanedustajakollega Komsille: 'Kuulehan Ville. Ihmisen, joka ei koskaan tule pääsemään sähköpyörätuoleineen edes Koijärven rannalle, on hyvin vaikea mieltää sitä maailman tärkeimmäksi asiaksi."

Jotain samaa on vihreydessäni, vaikken kaikupohjaa puolueestani ole juuri koskaan löytänytkään. Hiuksen hienon langan varassa, välillä köyttäkin kaulaansa sovitellen on vaikeaa nähdä muuta, kun ei löydy mieltä edes oman elämän jatkamiselle. Varsinkaan selvinpäin. Mutta siitä on vihreyteni tehty. Kaiken elämän suojelemisesta ja varjelemisesta.

Ihmisen suhdetta muuhun luontoon pohdin silloin tällöin. Myös Lapissa, jossa kävin paljon kelkkailemassa. Joskus olin ajanut kymmeniä kilometrejä merkittyä reittiä, jonka olivat löytäneet myös syötävää etsivät porot. Usein ne olivat menneet samaan suuntaan helposti ja nopeasti kuljettavaa, tamppaantunutta kelkkauraa. Jos jostain löytyisi vähemmän lunta ja sen alta purtavaa nälkään, tyhjän vatsan täytteeksi.

Kun lumisen tunturin kupeessa saavutin tokan syömässä jäkälää, pysähdyin aina itsekin. Tein tulet ja keitin kunnon kaffet kuparipannussa. Uteliaat porot tulivat ympärille viereen ihmettelemään ihmisen eloa ja oloa. Siinä hetkessä, Lapin hiljaisuudessa oli kaikki täydellisessä harmoniassa, myös vihreässä maailmankaikkeudessani.

Ja ymmärsin osin miksi olen usein outo lintu. Siksi, että mitä huonommin jollakin menee, sitä vähemmän puolueeni häntä ymmärtää. Ehkä lähdimme pikku pakkasessa Oulun helluntaiseurakunnan teltasta oikeaan suuntaan, kohti kukkulaa Arkadianmäellä. Mutta unohdimme pienen ihmisen tai emme halua muistaa tai edes tietää mitä on elämä silloin, kun huominen ei ole eikä ole koskaan ollutkaan itsestään selvyys.

Yksi parhaista kelkkailukavereistani oli Hannu Peuran lisäksi kunnallisneuvos Paavo Luukkonen. Joka hänkin oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kerran olimme kelkkoinemme Norjan rajalla ainakin kymmenen kilometrin päässä lähimmästä, auratusta tiestä, kun aito lumimyrsky yllätti meidät perusteellisesti.

Iso, todellinen ongelma kurkki olkapäillä. Näkyvyyttä ei juuri ollut, kylmä yö tulossa ja lumihiutaleet piiskasivat visiiriä. Mutta yht'äkkiä näkyi kinosten keskellä pieni, puuhun kaiverrettu opaste "Munnikurkkio". Muistin sen olevan hylätyn rajavartioaseman, jonka saunaan murtauduimme. Laitoimme kiukaan alle tulet ja paistoimme Paavon Keski-Suomesta asti kantamasta taikinasta kasan maukkaita lättyjä.

Jos joku rajavartioasemalla oli saunan lisäksi toimiva, niin se oli matkapuhelinverkko. Sinne lauteille Paavo sai Nokian Cummunicatoriinsa demariryhmänsä tekemän yhteenvedon Jyväskylän maalaiskunnan kunnanjohtajaehdokkaista. Niitä kävimme läpi porokahvia juoden räiskäleiden syönnin lomassa.

Lopuksi Paavo kysyi "mitä mieltä olet?" Totesin, että näillä eväillä hakijoista paras on Tarmo Pipatti. Vain hetken tuumasi Luukkonen ja sanoi: "Niin on. Demarit ja vihreät ovat yhdessä yhtä vaille enemmistö valtuustossa, joten eiköhän me yksi lisä löydetä. Minä paimennan demarit Tarmon taakse ja sinä vihreät."

Tästä lyötiin kättä päälle. Mutta ei siinä paimentamisia tarvittu, Pipatti oli hyvä kyläpäällikkö. Sen verran Paavo ehdotti jarruja, että annetaan valtuuston tehdä ensin päätös ennen kuin ilmoitetaan nyt tekemästämme valinnasta tulevalle kunnanjohtajalle.