Koti on muuallakin kuin korvien välissä

Olen asunut ison osan elämästäni toisin kuin monet muut. Joukkoon on mahtunut myös erilaisia elämisen ja asumisen yhteisöä. Joissa on ollut itse kullekin yksityisyyttä riittävästi, mutta paljon myös yhteistä. Nimitän asumismuotoa puolimatkankodiksi.

Niistä ehkä rakkain oli Keski-Suomessa Puolimatkankoti Kalliomäki. Sen suunnittelin käytännössä yksin vanhasta synnytyssairaalasta ja vanhusten yksiköstä. Tai entisestä hullujenhuoneesta, jona se myös aikoinaan toimi ja joksi metsän takana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu sitä nimitti.

Ja sanoi: "Että vai aioit porukoinesi tulla siihen asumaan? Mikä ettei, tervetuloa vaan. Kyllä minä muistan ne hullut ja niidenkin kanssa tulin toimeen. Kovia olivat tekemään töitä. Niillä oli alakerrassa häkit ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Asunut olen myös kymmenen metrisessä teräsveneessä Tervasaaren kannaksella. Missä ei olisi saanut edes asua. Veneen ostin lohdutukseksikin itselleni ensimmäisen avioliittoni Liisan kanssa päätyttyä eroon. Veneen lisäksi minut lumosi sen nimi. "VRIJHEID"-Vapaus.

Sitten hankin toisen vaimoni Päiviksen kanssa Matkakodin "IN105". Sen piti olla talviasuntomme jossakin Välimeren seutuvilla, kun olemme molemmat palkkatyömme tehneet.

Nyt näitä asumismuotoja ei elämässäni ole kuin muistoissa. Kuten ei vaimojanikaan.

Viimeinen, yhteinen asunto Päiviksen kanssa oli Merikonttikoti. Joka edelleen lienee valtakunnan ainut, ainoastaan merikonteista tehty, vakituiseen asumiseen tarkoitettu koti.

Tänä päivänä, seitsemän vuotta ja kolme päivää sitten esittelimme sen Hyvinkään asuntomessuilla. Siellä olin aamusta iltaan yhtä päivää lukuunottamatta kuukauden. Vieraita kävi yli 50 000. Kuukaudessa siis koko loppuelämän kyläilijät. Yhtä hienohelmaa lukuunottamatta kaikki olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta ennen kaikkea ihmeissään.