Elämä on.....

Elämässäni on paljon iloa, mutta myös surua. Sillä ilman toista ei ole toistakaan. Kaikesta pidän. Ehkä surusta eniten.

Tästä kaikesta nautin kesäisin varsinkin Jokilaaksossa. Lähestulkoon paljaasta savikuopasta, sähkölinjojen alla olevasta hukkamaasta on tullut minulle vuosi vuodelta rakkaampi.

Nykyisin se onkin muuta kuin savikuoppa. Se on aivan erityisen rehevä, ainutlaatuinenkin monella tavalla. Myös historialtaan, sillä aikoinaan kuopan kaivanutta, entistä maan vuokramiestä ei ole löytynyt koskaan. Auto kylläkin Sofialehdon Unionilta ja entinen vaimo kaivosta pää edellä hukkuneena.

Vesi Jokilaaksossa on nyt korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Se ei ole sitä kun sataa, vaan jokunen päivä niiden jälkeen. Niilo-koirankin täytyy melkein uida päästäkseen kuvan polkua laiturille.

Nyt kun vietän ensimmäistä kesää yksin, olen avannut Jokilaaksoa yhä enemmän muille. Talvisin onkin kulkijoita riittänyt, sillä alueen läpi kulkee Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu. Paitsi viime talvena 😂.

Kesäkäyttäjiksi toivon telttailjoita. Ja ihmisiä, jotka haluavat vain tarkkailla luontoa. Eläimiä ja kasveja. Jokilaakso on luonnon turvasatama, jonka elämään ihminen puuttuu vain vähän. Ja silloinkin hellällä otteella.

Jo muutaman vuoden olen yrittänyt saada itselleni tolkkua kuinka suhtautua mamukasveihin ja eläimiin. Supikoiraan, minkkiin, siiliinkin, jos sellainen tänne tulisi jäädäkseen, Himalajan palsamiin, karhunköynnökseen, lupiiniin ja vaikka mihin. Vuollejokisimpukka, viitasammakko ja liito-oravat ovat selvä juttu.

Joku sisälläni ei mene yksiin yhteiskunnan hävittämisvimman kanssa. Luulen, että tämänkin sektorin kaiken säätäjät ovat väärässä.