Synnyinkotini vieressä Korpintiellä oli Every Salmisen puinen öljy- ja vaseliinivarasto. Tie oli silloin vain hiekkatie vailla nimeä. Vedimme maahan jalalla viivan, että tästä kohtaa tieltä heitetään ja voittaja on se, joka ensin heittää seinään tai peräti katolle.
Siihen meni monta vuotta. Ensin asetettuun tavoitteeseen pääsi Timo Berg ja sen jälkeen Pekka Maaranen. Minä en koskaan, sillä olin pienin ja nuorin. Ehkä siksi Timo ja Pekka ovat taivaan moukarihäkissä ja minä täällä.
Se oli outo harrastus enkä koskaan harrastanut sitä kilpailussa. Paitsi kerran, kun löin kännipäissäni pullon viinaa vetoa ison miehen, Kaarlo Sjöblomin kanssa. Että heitän häntä pitemmälle tänään, kun ravintola Matkatuopissa on tullut valomerkki.
Ja niinpä haettiin kesäyönä vuosia käyttämättömänä ollut moukari kotoani. Ja mentiin ratkaisemaan veto Sjöblomien hiekkakuopalle. Ainut kilpailu minulle ikinä, jossa koko yleisö oli perin päissään. Voitin vedon ja Kaarlolla kesti useampi vuosi kuitata häviönsä.
Forssaan ajoin Jyväskylästä useampana syksynä kolmena viikonloppuna peräkkäin, sillä kolmen kisan yhteistulos ratkaisi menestymisen.
Olin aina lähes viimeinen, mutta oli jotenkin rehvakasta olla samassa kisassa maan huippujen kanssa. Minulle suorastaan ainutlaatuista. Mukavaa oli myös, ettei koko hommassa ollut mitään järkeä.
Mutta olihan rautapalloa mukavampi heitellä kuin raahata kahleena jalassa 😂, joka sekin oli joskus lähellä. Tästä kaikesta on useampi kymmenen vuotta.
Mutta koska elän vaihetta, jossa ei tarvitse olla sitäkään vähää järkeä kuin ansiotyössä ollessani, mietin mitähän sillä tekisin.
Leppoistamisvaiheen elämälläni nimittän. Ja muistin moukarin. Ensin selvitin mistä saisi vanhojen mittojen (5,4 kg) urheiluvälineen. Ja kun sen löysin, selvitin vieläkö lekaa Forssassa heitetään entiseen malliin. Kyllä heitetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti