Hevonen nimeltä Jesse alias Visin Lento, osa 2

Jormas: Lauantaina kirjoitin otsikon mukaisen blogin ensimmäisen osan. Sen voi lukea tästä.

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, joita varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Muistan yhden yön, kun Kolun vanhainkodin työntekijä soitti, että onkohan hevonen kotona, kun yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Ja ei aikaakaan, kun rinnettä pitkin rinta rinnan tuli kotiin valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä tuumaillut, että miksi Jesse viihtyy niin hyvin aitauksen kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Tässä yhteydessä sekin selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alku ja juuri olevan saunan seinässä oleva sähköpaimen. Se oli yltänyt saamaan sen kaulaansa venyttämällä hampaittensa väliin ja hakannut moisen kapistuksen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.

Älykäskin se oli, huippusellainen. Kun Jesse odotti alussa tallissaan aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosainen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä minun piti tuntikausia seurata, että kuinka se sen tekee tai teki.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä se ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli Jesse ei mennyt. Se oli kartakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi tuota pikaa isokin hevonen.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Se oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen toisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhka, jotka olivat sen muistissa määrätyllä lailla ja muutos oli mahotonta. Mutta ehkä se on niin, että kasvisyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäelän ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei osannut ravata suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja. Sitä odottikin makkaratehdas. Mutta Jessestä tuli makkaran sijaan huvihevonen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Monesti mukana oli kultainen noutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini. Sieltä se kulkeutui uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut leikkauksen. Surullinen asia minulle elämäni loppuun saakka. Mutta mukaviakin muistoja jäi vaikka vielä yhden blogillisen verran. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus.