Onko sinulla hunajaa, kysyi seitsemän seinähullua veljestä

jormas: Olen möykännyt viime aikoina netissä ja vähän muuallakin yhteiskuntasopimuksesta, joka ei kelvannut ammattiliitoille. Veikkaan, että monelle työntekijälle se olisi kelvannut, sillä joskus tuntuu siltä, että ammattiliiton ammattijohtaja ei olekaan enää johtaja aatteen vuoksi, vaan vain enemmän tai vähemmän hyväpalkkainen ansiotyö.

Tukea ajatukselleni saan siitä, että mielipidemittausten mukaan ainakin neljäsosa kansasta on sitä mieltä, että vyönkiristys on oikean suuntainen, mutta enemmänkin olisi pitänyt tai ainakin on valmiutta "nälkäkuurille". Ehkä taitava ammattiyhdistysjohtaja maalaa kurjuudenkin siihen missä sitä ei muuten olisi. Ehkä kurjuuden olemus on tärkein sille, joka tarvitsee sitä säilyttääkseen oman asemansa.

Vaikka ymmärränkin, että rahan ja muun mammonan ahneus on sama herralla ja narrilla sekä työläisellä ja eläkeläisellä, niin silti en ymmärrä ammattiliittologiikkaa. Että valitaan koko jengillä päättäjät kukkulalle (Arkadianmäki) toimeksiantona, että tekevät tarvittavat, kipeätkin liikkeet ja nostavat meidät kaikki suosta, jonne tunnutaan vajoavan entistä tukevammin.

Sitten kun yhdessä valittu porukka aloittaa duunin, niin ammattiyhdistysjohtajat, palkka- ja luottamussellaiset pistävät satamat ja liikenteen seis sekä Citymarkettien myyjät kävelevät ulos lihatiskin ja kassan takaa. Mitä pahaa kaupan asiakkaat ovat tehneet, jotka toimenpiteestä kärsivät? Silti jaksan uskoa, että ennemmin tai myöhemmin kansa oivaltaa sahaavansa oksaa, jolla istuu itse.

Olen palkkatyöni tehnyt ja enää en liikauta evääkään rahan enkä sen puutteen vuoksi. Ymmärrystä minulla ei kutenkaan ollut lakoille silloinkaan, kun olin työelämässä, sillä lakkoasetta käytetään aivan liian usein aivan liian itsekkäistä syistä.

Yhteistä riistokapitalistin kanssa on, että kaverille, varsinkaan huonolle ja vähempiosaiselle, ei jätetä eikä niiden puolesta uhrata lanttiakaan eikä sekuntia aikaakaan. En ole lakkoaseen kannattaja, vaikka ymmärränkin sen juuret ja tarpeellisuuden aikoinaan. Silloin aikoinaan taisteltiin nälkää ja aineellista kurjuutta vastaan, mutta nykyisin kuinka saada kaikkea tarpeetonta yhä vaan enemmän. Niiden puolesta, keillä on oikeasti nälkä ja kodin kattona tähtitaivas, ei nouse rintamalle kukaan.

Asiaa voin kuitenkin vapaan sektorin (eläkeläinen) kansalaisena Sudokun täyttämisen sijaan tai sen ohessa pyöritellä. Että kun eläkeläiseltä nypätään iso osa asumistuesta ja eläkkeisiin ei tule indeksikorotusta, niin menisimmekö mekin lakkoon? Kieltäydyttäisiin asumasta ja ottamasta Kelalta tai Ilmariselta eläkettä vastaan, jos ei tule indeksikorotusta?

Me olemme merkillisiä, siis ihminen yleensä. Olemme yhtä mieltä, että jotain rajua on tehtävä, sillä muuten Suomessa on entistä ahtaammat oltavat lähiaikoina. Olemme yhtä mieltä, että suuntaviivat ja linjaukset tekevät yhdessä valitsemamme asianhoitajat, kansanedustajat ja kunnan-/kaupungin valtuutetut. Tehdään siis mitä tehdä pitää demokraattisin keinoin. Ja sitten, kun tämä kaikki yhteisten pelisääntöjen mukaan toimiminen nirhaisee siivun omasta pussista, niin silloin on osa porukasta barrikadeilla laittamassa koko Suomen seis.

Missään päin maailmaa ei ole koskaan ollut siten, että jokainen työllistää omassa, yhden hengen yrityksessään itsensä. Jotta kaikilla olisi töitä, lämmin koti ja pöydässä leipää, tarvitaan niitä, jotka työllistävät. Ja sitä pottia ei voi hoitaa julkinen sektori, valtio ja kunnat. Vaan tarvitaan yrityksiä, jotka työllistävät.

Ymmärrän oivallisesti, että jos työllistävällä yrityksellä menee hyvin, silloin on MAHDOLLISTA, että myös siellä työtään tekevällä menee hyvin. Muuten tämä yhtälö ei toimi. Ja kun vauraus ei siitä kasva, vaikka kuinka keskenämme pyöriteltäisiin taskusta toiseen yhä hupenevia euroja, tarvitaan vientiä ja myyntiä ulkomaille. On se sitten tavaraa, osaamista tai mitä tahansa. Siitäkin näytämme olevan yhtä mieltä, että vienti ei vedä ja kilpailukyky on huono. Se ei minulle aukea kuinka Finnairilla ja muilla yrityksillä menisi paremmin sen ansioista, että henkilökunta lyö silloin tällöin, varsinkin solidaarisuudesta hanskat tiskiin.

Sillä lakkoilun osaamme tehdä solidaarisuudesta toista työntekijää kohtaan. Mutta emme eläkeläisen, työttömän tai opiskelijan vuoksi. Tosin en avukseni lakkoja kaipaakaan, vaan kerään vaikka tyhjiä pulloja tunnin kauemmin, jos meinaa hillo tai hunaja loppua räiskäleen päältä.

Kun tähän kaikkeen lisätään moneen meistä pesiytynyt, ylipursuava peruskateus ja katkeruus, se saa aikaan, että olemme valmiit lillumaan kaulaamme myöten siinä itsessään ilmeisesti hukkumiseen saakka, jos palkkioksi saa nähdä naapurin tai kaverin yrityksen konkurssin tai muun pahoinvoinnin.

Mutta ehkä tähän kuten moneen muuhunkin pätee sama viisaus: "Ihminen on valmis kärsimään tuttua turvallista tuskaa lähes rajattoman määrän mieluummin kuin ottaa yhdenkään askeleen tuntemattomaan."