Luonnon hiljaisuus

päivis: Kelkkaillessa kokee usein tekevänsä väärin siksikin, että silloin tulee häirinneeksi luonnon rauhaa. Ainakin meidän kelkkamme pitävät niin pahaa ääntä, että on kai turha kuvitella näkevänsä kelkkaillessa minkäänlaisia metsän eläimiä. Alkuvuosina toivoin usein näkeväni edes vilaukselta hirven tai jonkun muun suuremman eläjän, mutta toive ei ole koskaan toteutunut.

Kelkalla pääsee keskelle kaunista metsämaisemaa. Tänään se oli kylmä
ja aurinkoinen. Samalla tulee häirinneeksi metsän rauhaa.

Kun kelkan pysäyttää keskelle lumista maisemaa ja sammuttaa moottorin, ei yleensä kuulu mitään. Metsä on täysin hiljainen. Johtuuko se siitä, että ääntä pitävät linnutkin ovat kaikonneet moottorin äänen kuultuaan vai onko talvinen metsä todella aivan äänetön?

Lapsena hiihdin ahkerasti lähimetsän latuja pitkin. Enpä kyllä silloinkaan törmännyt kummoisinkaan metsän eläimiin, vaikka hiihtäjän aikaan saama ääni ei varmasti ole kovin montaa desibeliä. Muutenkin metsä taisi olla lähes äänetön. Metsä ei siis ole muuttunut.

Kun tänään Liisan kanssa kelkkaillessa ryvin perinteitä vaalien Äijäläntien ojassa, mieleen palasivat ensimmäiset kelkkailukokemukseni. Minulla ei silloin vielä ollut omaa kelkkaa ja jonkun ihmeellisen itsevarmuuden tunnossa saatoin ajaa yksinäni Jorman kelkalla esimerkiksi Suolahteen asti. Kelkkailureitit olivat tietysti silloin hyvässä kunnossa, mutta eipä reitiltä olisi tarvinnut livetä kuin hitusen sivuun, kun olisi voinut käydä niin kuin tänään: kelkka uppoaisi pehmeään hankeen ja siitä ei aivan yksin pääsisikään jatkamaan matkaa. Onneksi pysyin reitillä.