Jouluna(kin) äärirajoilla

jormas: päiviksen esiin nostama termi "äärirajoilla" laittaa mielikuvituksen liikkeelle, kun ja jos sille antaa sijaa ja tilaa. Yhtenä esimerkkinä hän käytti Matkakotimme vuoteen ylösnostamista, joka kieltämättä on kaikkea muuta kuin kevyt jobi. Mutta kun vaimoni on (ja hyvä niin) usein kovin itsenäinen, niin ehkä hän ei aina muista, että vuoteessa öitä viettäviä on muitakin. Koira ja minä. Ja nimenomaan koira ensin, sillä kun se valitsee joskus paikkansa, niin tilaa sillä pitää sen omasta mielestä olla puolitoista metriä leveä sänky kokonaan. Mokoma pikkuisen yli miesten kuulan painoinen rääpäle. Silti Niilo-koira ei nostotalkoisiin osallistu, mutta minä teen mielelläni sitten, kun sen aika on. Sillä mikä sen rakkaampaa kuin nostaa petiä yhdessä puolison kanssa, jonka kanssa vietämme päiviä ja öitä niin kauan kuin niitä meille suodaan.

Joluseimi Agricolan kirkossa, joka on Helsingissä
 myös yksi kodittomien seurakunnan kirkoista

Mutta äärirajoilla tarkoittaa paljon muutakin. Esimerkiksi todelliseen elämän muutokseen tarvitaan sitä, jonka joku pukee muotoon, että tuli tai tulee mittaansa myöten täyteen jotakin. Jomppa Ojaharjulta vastasi, kun kysyttiin, että kauanko Jeppe juo: "Ruukku menee kaivolle kunnes särkyy." Pentti Saarikoski taisi sanoa viinan juonnin lisääntymisestä samaan tapaan: "Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn." Ja kun viimein ryyppy ottaa ryypyn, riittää sen ottamiseen syyksi loton päävoitto, työpaikan menetys tai puolison tekemät liian pienet lihapyörykät ja viimein, että ei tapahdu omasta mielestä yhtään mitään. Ajattelee aamulla kohmeloisena herätessään ja ikkunasta ulos katsoessaan, että elämällä ei ole minulle mitään tarjottavaa. Samaa harmaata paskaa vaan....

Itsesäälissä piehtaroidessaan ei huomaa, ei kuule eikä käsitä, että elämä kysyy samanaikaisesti ikkuna- ja juomalasin toiselta puolelta, että entäpä itse, mitä sinulla on elämälle tarjottavana?

Tupakoitsijat  ja monet muut tapojensa orjat tietävät, että tapojen muuttamiseen tarvitaan se jokin. Että entistä elämää tai tapaa tulee mennä ja elää äärirajan yli. Mutta luulen, että elämälle ja itselleni on hyväksi silloin tällöin olla äärirajoilla. Ikään kuin testata rajojaan, sillä sieltä nousee monesti elämän eväiksi jotain, jota ei muuten löytäisi ja joka kantaa tosi tiukoissa paikossa. Siis silloin kun ollaan äärirajoilla.

Jotain tällaista, äärirajoilla oloa olen saanut maistaa viime vuosina myös työelämässäni. Näin kokee myös moni, jos työantaja enemmän tai vähemmän kiertotein ilmaisee, että sinua ei tarvita enää missään. Siinä tuoksinassa ei aina jaksa ymmärtää mitä tarkoittaa eläkeiän nosto. Tai ehkä ymmärtää, että juuri siksi tarvitaan laki, sillä juuri iäkkäämmästä päästä työnantaja pistää väkeä mieluusti kilometritehtaalle, kun tekijöitä pitää vähentää. Ja välillä, vaikka ei pitäisi vähentääkään. Toisaalta työuria halutaan pidentää, mutta työnantaja haluaa nykyisinkin eläkeiän kynnyksellä olevat ensimmäisenä kuutamolle. Siksikö, että he ovat työnsä tehneet, eivät osaa enää mitään vai siksi, että he edelleen ovat osaavimpia ja kokemukseltaan ylivertaisia tulevaan polveen verrattuna. Onko tuleva polvi ylivertaisesta koulutuksestaan huolimatta niin "pientä", että he eivät pääse esiin ja "loistamaan" muuta kuin toisia painamalla? Onko niin, että äärirajoilla kestävää itsetunnon ja mielen eheyttä ei saakaan koulunpenkiltä, vaan ainoastaan eletystä ja koetusta elämästä?

Mutta ylipäätään kaikesta koetusta on seurannut ja seuraa paljon hyvää. Usein on kipeää, mutta hyväksi nähdä niissäkin ihmisissä nurja puoli, joita on kovastikin arvostanut. Joku sanoi tämän karsivan jyvät akanoista. Näinhän se on usein muutenkin. Hädässä ystävä tunnetaan.

Niin tai näin, mutta moni on kokenut ja tulee kokemaan jotain samaa kuin minäkin. Juuri kokemuksieni vuoksi koen nyt olevani varsin kelpo rinnalla kulkija työpaikkansa tai työnkuvansa menettäneelle tekijälle, avioeroprosessissa olevalle, mutta myös konkurssin tehneelle yrittäjälle ja monelle muulle. Tämän kokemuksen olisin tarvinnut bossina ollessani, sillä sen avulla olisin ymmärtänyt jotain sellaista, jota hyvän johtajan ymmärtämisen lisäksi pitäisi osata myös käyttää käytännössä arjen tärkeänä työkaluna.

Mutta joulu on äärirajoilla kulkemista monelle muullekin. Jos joku on tällä hetkellä elämänsä äärirajoilla, ovat ne Ylöjärveltä kuolleena löytyneen Arttu-pojan vanhemmat. Joulu on yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä, jota media vielä jaksaa ja näkee tarpeelliseksi korostaa. Ihmiset viettävät joulua läheistensä kanssa, jonne ei ole sopivaa mennä hyvän päivän tutuilla aattona eikä oikein vielä joulupäivänäkään. Heitä varten ovat auki nykyisin kuppilat, joissa voi ottaa irti tekoiloa näkäräisten voimalla. Ja itkeä yksin valomerkin jälkeen humalansa pois voimakkaasti tuntien, että minulla ei ole ketään.

Ja vaikka joululaulut ovatkin aivan äärimmäisen kauniita, ovat ne kovin melankolisia ja surumielisiä. Vaan miksi on näin, sitä en tiedä. Moni muistelee tai ainakin minä, Vapahtajamme syntymäjuhlana, sinne menneitä missä aikaa ei ole. Mutta poissa on äidiltäni, isältäni, siskoltani, entiseltä puolisoltani ja monelta muulta itku ja hammasten kivistys. Kuten sitten joskus meiltä kaikilta ajassa taapertavilta, sillä uskoni mukaisen Isän ja Hänen Poikansa armo riittää meille kaikille. Rotuun ja säätyyn sekä tekoihin katsomatta. Muille jätän tilaa olla omaa mieltä.