Vanha kansa sanoi sellaisenkin viisauden, että mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Ei ole kenenkään etu, että jos on tilanteessa, jossa joutuu turvautumaan yhteiskunnan taloudelliseen tukeen, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään. Suomi nimittäin on täynnä tekemätöntä puuhaa; vanhainkodit ovat täynnä vanhuksia, jotka eivät pääse kertaakaan edes kevätaurinkoon, sillä palkatulla väellä ei ole aikaa heidän pukemiseen, kaitsemiseen eikä liioin pyörätuolin ulos työntämiseen, marjat ja sienet jäävät metsiin, linnut kaipaavat pesäpönttöjen tekijöitä, ranka- ynnä muuta puuta jää niin ikään metsiin yhden ydinvoimalan energian verran, seinän takana asuu sokea, jolle kukaan ei lue päivän lehteä, yleishyödylliset järjestöt kaipaavat toimijoita, yhteiskuntavastuun kantajia ja niin edelleen. Vain mielikuvituksen puute on esteenä tarpeellisen tekemisen löytämiselle. Ja ammattiyhdistysliike sekä verottaja.
Maa kantaa päällään tälläkin hetkellä aivan liikaa niitä, jotka eivät pane tikkua ristiin toimeentulonsa eteen. He ajattelevat, että on itsestään selvyys olla niin sanotusti yhteiskunnan elätti. Ja taatusti tiedän mistä puhun, sillä olen ollut sitä itsekin vähintään kymmenen vuotta.
Yhteiskuntavastuuta voisi kantaa meistä käytännössä aivan jokainen. Itsekin teen sitä tällä hetkellä, joista yksi merkittävimmistä muodoista on puuhastelu www.pattayasuomiseura.fi yhdistyksen vastuunkantajana ja hallituksen jäsenenä. Mutta teen minä paljon muutakin mielenkiintoista, joissa mukana olemisista maksan omasta pussista melkoisen määrän. Nimittäin vielä syksyllä, kun lähdin Pattayalla omalta osaltani avaamaan kauden toimintaa, oli työnantajani kanssa sopimus, että Meríkonttikotíprojektin kulut osaltani maksaa työnantajani. Mutta niinpä se vaan keräsi poissa ollessani selkäni takana yhteiseltä hiekkalaatikolta lelunsa, joten nyt maksen kulut itse. Lisäksi luulen, että en kuole sen onnellisempana, jos on jokunen euro enemmän muilla jaettavana sen jälkeen, kun kirstuni kansi on ruuvattu kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti