Elämä on...

Eilen jaoin Facebook-sivuillani videon pätkän, joka kertoi ensimmäisestä vaimostani. Ehkä halusin muistella Liisaa siksikin, että hänen kuolemastaan tulee ensi kuussa kymmenen vuotta. Olen hyvilläni, että niin tein, sillä palautteen perusteella häntä halusivat muistella myös yhteiset ystävämme.

Menneiden muisteleminen kuljettaa minut usein vuosien ja vuosikymmenten taakse ja sinne jumiudun. Enkä pääse takaisin tähän päivään tai huomiseen kuin käymällä läpi korvien välini valloittaneen menneisyyden. Kuvat, elävätkin, kuten kirjoituksetkin tuovat mieleni maailmasta aina jotain uutta ja joskus niin arkaakin, etten ole pystynyt siitä kertomaan. Välillä en kuitenkaan pääse muistojeni eilisestä ylös ellen puhu jollekin.

Sanotaan, että iloisen klovnin naamarin takana on usein surullinen ihminen, joka piilottaa sisimpänsä pellen kaavun sisään. Hän on kuin minä, jonka pitää olla esillä suuna sekä päänä ja yrittää olla hauska. Mutta sydämessäni elän yksin ja olen edelleen lättänenäinen kapiaisen kakara, joka harvoin olin kuten muut, vaikka sitä niin kovasti tahdoin. 

Joillekin olen jankuttamiseen saakka halunnut selittää mikä minussa on vialla. Mutta kuinka sen voisin sanoa, jos en ymmärrä sitä itsekään? Nykyisin vain harvoin lähelläni on joku kenelle voisin edes yrittää puhua pienuudestani, outoudestani, joten puhun kaikille, siis kirjoitan julkisesti. Liisaa ja Päivistä muistellessani kerron jotain hyvin pientä ja arkaa itsestäni Irinan "Hiljaisuus" laulun sanoin:

Mä kuulen eteisestä askeleet.

Sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.

Et sano sanaakaan, tuijotat mun niskaa vaan

Samalla, kun mä leikin nukkuvaa.

Liian usein kaipaan niitä hetkiä,

Et saisin yksin nukahtaa ja herätä.

Ei tarvis jännittää ja sisintänsä selvittää,

Kun ei sitä ymmärrä itsekään.

Mm, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin.

Mulle tämä syvä hiljaisuus

On parempi kuin huono valhe uus.

En voi sanoo suoraakaan, et: "Joo, edelleen ahdistaa",

Kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.

Ja joo, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu niin kuin ennenkin.

Oo jee, mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.

Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa.

Joo ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa,

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Levolle lasken Luojani...

Tuntemattoman englantilaisen tai amerikkalaisen kirjoittama lasten iltarukous julkaistiin Suomessa ensimmäisen kerran v. 1860 lastenlehdessä Varpunen muodossa: "Levolle laskeun, Luojani, ole armias suojani, sijaltani jos en nousisi, ota taivaaseen tykösi."

Isäni en muista koskaan puhuneen uskosta, joten en tiedä siitä mitään. Sen tiedän, että ollessani lapsi, meilläkin pidettiin jotain seuroja. En muista tehtiinkö niissä muuta kuin laulettiin virsiä tai laulettiinko niitäkään vai jotain aivan muuta. Kai jotain puhuttiinkin.

Sen muistan hyvin, kun äitini istui iltaisin vuoteeni reunalle ja rukoilimme yhdessä aina saman rukouksen. Lapsena ymmärsin sen sanat täysin ja minulla oli täydellinen turva Luojassani. Käsitin hyvin, että suljettuani silmäni ja nukahdettuani voi olla, etten herää aamulla. Silti minulla oli kaikki hyvin. Uskoin herääväni taivaassa, missä Jeesus pitää minusta huolen ja minä vain odotan äitiäni, isääni ja pikkuveljeäni sekä -siskoani. Täydellisen uskoni olen kadottanut. Jos illalla tulee päivieni päättyminen mieleen, on uni saattanut kadota pitkäksi toviksi.

Kun pojaltani kuoli ensimmäinen äiti, hän sanoi ja kysyi: "Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Me teimme sen, Liisa ja minä, hänen toiset vanhempansa, kunnes hän ei enää tarvinnut minua.

Tarvittiin Ukrainan sota ja sieltä elävän kuvan välityksellä pieni poika itkien kertomaan Thaimaan tähtien alle, että vanhemmat ja sisaret jäivät sodan jalkoihin. Silloin käsitin, että monella lapsella on sama, horjumaton ja täydellinen usko. Itse uskoin, vaikken ollut menettänyt mitään. Poikani ja samanikäinen ukrainalainen lapsi uskoivat, vaikka olivat menettäneet tärkeimmän.

Harva pitää itseään maailman napana, vaan uskoo tai haluaa uskoa, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa. Vielä harvempi heistä tai meistä puhuu siitä saati kirjoittaa. Ehkä voisi olla hyväksikin kertoa ja ymmärtää omaa ainutlaatuisuuttaan sekä mitättömyyttään.

Maailmassani tunnustava kristitty on aivan yhtä rakastava ja anteeksiantamaton sekä yhtä antelias, kitsas ja ahne kuin kuka tahansa. Itseään suurempaan uskovalla on kuitenkin jotain, jota minulla, lapsenuskoni kadottaneella ei enää ollut. Kun he olivat käyneet laillani läpi kaikki mahdollisuudet, he eivät olleet silti umpikujassa. He painoivat katseensa tai nostivat sen ylös taivaisiin, liittivät kätensä ja huokaisivat, että auta, jos olet olemassa. Tästä osalliseksi halusin päästä takaisin. 

Tänä päivänä ja yönä moni tekee Ukrainassa samoin, sillä heillä ei ole mitään muuta. Käsitän, mutta en silti käsitä. Vaikka sota ei olisikaan Luojan tahto, niin miksi Hän sallii sen kaiken, lastenkin tappamisen? Ehkä minulla on ripaus lapsuuteni täydellisestä uskosta tallessa, joka on rukouksen lisäksi monelle ainut lohtu sodan keskellä. Että jossain on jotain, missä ei ole aikaa, missä olemme onnellisia ja olemme joskus siellä kaikki. 

Sauna

Vanhimmat saunat olivat rakennelmia, joissa oli kuumaksi lämmitettävä huone. Se lämmitettiin tulisijalla, jossa liekit kuumensivat kivikasan. Savu nousi suoraan tilaan, eli kysymyksessä oli savusauna.

Myöhemmin kiviladelma kehittyi muuratuksi kiukaaksi, ilman kiertoa ja savun poistoa varten seinään lisättiin suljettava aukko eli räppänä sekä kattoon puusta tehty hormimainen lakeinen. Saunassa istuttiin lauteilla tai aiemmin riu'uilla kuumien kivien ympärillä. Vettä heitettiin luonnosta kerätyille kiville, jolloin syntyi löylyä eli vesihöyryä. Löylyttelyn ja vilvoittelun jälkeen peseydyttiin samassa tilassa.

Varhaisimpana tunnettuna mainintana suomalaisesta saunasta pidetään kiovalaisessa Nestorin kronikassa olevaa mainintaa Novgorodin pohjoispuolella elävien ihmisten kuumista rakennuksista ja alastomien saunojien tavasta hakata itseään puunoksilla ja kaataa lopuksi päällensä kylmää vettä.

Sauna, joka lienee suomalainen sana, on kulkenut elämässäni mukana koko ajan. Tällä hetkellä puolet vuodesta saunon merikonttisaunassa Tuusulan Jokilaaksossa ja puolet Pattayan seudulla, satunnaisesti siellä täällä muuallakin.

Kun joskus kuuntelen ja osallistun lauteilla tarinointiin, on kansallisuudesta riippumatta yleisin mielipide, että sauna on suomalainen. Luulen myös osan venäläisistä olevan samaa mieltä, vaikka heidänkin saunansa ja kiukaat ovat tunnettuja. Sellainen on muun muassa Mari-Jari Sauna and Spa, joka nimestään huolimatta ei ole suomalaisessa omistuksessa tai ylläpitämä. Sinällään on outoa, että supisuomalaista, yleistä saunaa omistajineen sekä kylmine, kuumine ja uima-altaineen ei liene Jomtien-Pattayan seudulla, vaikka niille olisi selkeä markkinarako.

Näin ajattelen, koska silloin tällöin putkahtaa jonnekin uusi, ulkomaalainen yrittäjä saunoineen. Hieno juttuhan se on ja käytänkin suhteellisen säännöllisesti ehkä puolta tusinaa paikoista. Kaikkiaan sauna-/kylpyläkokonaisuuksia on seudulla ehkä tuplamäärä. Kun siihen lisää condojen ja hotellien saunat, onkin niitä melkoisesti.

Päivä tai muutama tunti vierähtää helposti kylpemisen merkeissä, sillä yleensä on tarjolla muitakin palveluita, hieronnasta ruokaan ja juomaan sekä kuntosalista majoitukseen. Niissä yöpyminen tai pitempi asuminen ei taida olla suomalaisten suosiossa, sillä en ole sellaista tavannut.

Vaikka en olekaan löylyn lyömä enkä lyöjä, pidän saunomisesta. Kun talvikotimme ympäristöön uusi sellainen ilmestyy, käyn sen testaamassa. Johonkin mielistyn ja johonkin en. Kaikissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeastaan itselle mieluisat erottuvat joukosta silloin, kun tekee yksin saunareissuja, jolloin voi valita paikankin ilman kompromisseja. 

Sauna- ja rantapäiviä

Kuukauden tai useammankaan reissun aikana ei ehdi käydä kaikkien Pattayan tai edes Jomtienin varjojen alla, vaikka istuisi joka päivä eri paikassa. Halpaa lystiä tai juotenoloa se kuitenkin on, sillä rantatuoli tai vuoteeksikin taittuva muovi- tai bambudivaani maksaa päiväksi vaikkapa Soda Water juomapullon kanssa muutamasta kymmenestä bahtista reiluun sataan bahtiin, ehkä eurosta kolmeen siis. Toki siellä täällä kilometrien rannalla on välissä niin sanottuja kansanrantoja, joissa päivän löhöily omalla rantamatolla tai ilman ei maksa mitään.

Rantapäiviä itselleni mahtuu viikkoon helposti yksi tai kaksi, joskus enemmänkin, sillä Sai Keaw Beachilla, armeijan rannalla käyn myös mahdollisuuksien mukaan. Suomalaisia kerääntyy usein samoihin paikkoihin, ehkä eniten juttuseuran vuoksi. Yhtä sanotaan Lemminkäisen rannaksi, jossa liehuu asfalttifirman lippu kotoisasti Suomen lipun kanssa. Toinen on Raittiiden ranta, jonka kotimaisia käyttäjiä yhdistää monesti viinaton elämä, jota voi kutsua raittiudeksikin. Kolmas paikka on numero 13, Kaitsun ranta. Sen hyvin mukavan ja auttavaisen thaipariskunnan mies on saanut siis suomalaisen nimen. Thainimeä en tiedäkään. Itse kutsun paikkaa Pirkon rannaksi, sillä ilman häntä paikasta puuttuu paljon. Hän on meidän kaikkien yhteinen sairaanhoitaja, joka auttaa monia monessa, vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä terveyden kanssa.

Hän järjestää myös Pirkon päiväretkiä, jolloin huristamme lavataksilla ja kymmenpäisellä joukolla mainitulle armeijan rannalle päiväksi 20 kilometrin päähän. Tänäänkin sinne menemme. Sen lisäksi poimin satunnaisia rantatuolipaikkoja silloin tällöin mausteeksi. Kun esimerkiksi ystäväperhe koirineen tulee Roi Etistä käymään, saatamme istahtaa johonkin uuteen kohtaan, jossa on Kopin(?) ja Rofan helpompi pitää koiriaan myös irti. Sama mies muuten, joka julkaisee videonpätkiä "Arkista elämää Thaimaassa". 

Viikottain käyn saunomassa Seven Seasin kotiyhteisömme saunan lisäksi aina jossain. Eilen kävin ensimmäisen kerran paikassa, jonka nimen jätän mainitsematta nyt siksi, jos joku sen vuoksi avaa klikkaamalla oheisen linkin:  https://youtu.be/p3mbe9FF5h4. Se on ainut tiedossani oleva Jomtienin yleinen kylpylä, josta pääsee mereen uimaan. Ehkä kirjoitan huomenna saunoista jotain.

Maailmankaikkeus ei pyöri maapallon ympärillä eikä ihmisen vuoksi

"Arvelin, että laskelmissani täytyy olla virhe. Vakuutuin kuitenkin siitä, että tulos oli oikea, sillä säteily vastasi täsmälleen tilannetta, jossa tapahtumahorisontin pinta-ala vastaa mustan aukon entropiaa. Entropia eli järjestelmän epäjärjestyksen mitta ilmaistaan yksinkertaisella yhtälöllä, joka kertoo entropian suuruuden horisontin pinta-alan sekä kolmen luonnon perusvakion, valon nopeuden (c), Newtonin gravitaatiovakion (G) ja Planckin vakion (ħ) avulla. Mustan aukon termistä säteilyä kutsutaan nykyisin Hawkingin säteilyksi ja olen ylpeä, että tulin löytäneeksi sen."

Pätkä on kopioitu Hawkingin viimeisestä kirjasta, jonka hän kirjoitti sanojensa mukaan yksinkertaistaen, jotta tavallisen ihmisen olisi helpompaa ymmärtää suuria asioita. En silti ymmärrä, mutta ehkä en olekaan tavallinen ihminen. Sitä ei kyllä ollut 76-vuotiaaksi elänyt Stephenkään, sillä hänelle lääkärit lupasivat elinaikaakin lähes 50 vuotta vähemmän, koska hän sairastui poikkeuksellisen nuorena ALS-tautiin.

Asuessani Keski-Suomessa kävin silloin tällöin Peurungassa, joka oli veteraanien kuntoutuskeskus tai -laitos. Korsuveljesten Kuntoutussäätiö taisi laittaa hankkeen alulle. Silloinen presidenttimme Urho Kekkonen lanseerasi ja antoi Peurungan käyttöön lauseen: "Kaikki syyt mitkä estävät meitä säännöllisesti liikkumasta ovat tekosyitä". Se taitaa olla nykyisen kylpylän seinällä edelleen, tosin sähköisessä muodossa.

Se sopi elämän ohjenuoraksi hyvin myös Stephen Hawkingille, joka lähes kaiken fyysisen liikuntakykynsä menettäneenä lensi erikoisvalmisteisella lentokoneella taivaalle kokemaan painottomuuden tilan. Liikuntakyvytön hän ei ollut silti muutenkaan, sillä elämä ja sen visiot liikkuivat vauhdilla hänen aivoissaan loppuun asti. 

Myös minua kiehtoo samat kysymykset, joskin hänkään ei niihin kaikkiin löytänyt vastausta. Elämänsä ilta-auringossa hän totesi muun muassa, että ehkä jumala on olemassa. Mutta jos oli Matti Nykänen maailman huippu yhdessä asiassa, niin sitä oli myös Stephen Hawking. He jäävät ikiajoiksi tai ainakin pitkäksi aikaa historian kirjoihin.

Sinne jää moni muukin. Yöllä katselin Thaimaan tähtitaivaan alla älylaitteestani pientä ukrainalaista lasta raja-asemalla, joka itkien selitti toimittajille minne äiti ja isä sekä koko perhe oli jäänyt. Hetkeen en keksi toista ihmistä, joka olisi saanut yhtä monta ihmistä vihaamaan itseään ja koko Venäjän kansaa, josta enemmistö näyttää edelleen olevan Putinin takana. Sumutusta ja aivopesua tai ei, vastuunsa on kansallakin. Tähän asti onkin pitänyt paikkansa: "Ei niin suurta härkää, ettei salvaja ole suurempi." Tällä kertaa tai hetkellä kuohinnan hinta ei ole vielä tiedossa. 

Hawkingille jäi epäselväksi onko jumalaa vai ei. Samoin lienee pohjimmiltaan meillä monella. Mutta luen kirjan loppuun ja toivon, että Stephen kertoisi siinä onko ihminen hänen mielestään pohjimmiltaan hyvä vaiko paha. Minulle se on yhtä mielenkiintoinen kysymys kuin maailmankaikkeuden synty. Jos ihminen on hyvä, niin mistä on tullut Putinin pahuus? 

Tonttujen ja henkien maailmat

Suomessa varsinkin maalaistalojen monilla rakennuksilla on omat suojelijatonttunsa tai haltijansa, kuten kotitonttu, saunatonttu, myllytonttu, riihitonttu, aittatonttu, navettatonttu ja tallitonttu. 1800-luvulta alkaen on ollut myös joulutonttuja, jotka asuvat Korvatunturilla.

Varsinkin joulun alla tontut ilmestyvät tarkkailemaan lasten leikkejä ja kaikkien elämää muutenkin. Aikuiset varoittelevat lapsia ja lapset aikuisia, että pitää olla kiltti, sillä tontut raportoivat kaikesta joulupukille. Vaarana on, että pukki ei tule jouluaattona lainkaan tai tuo lahjojen sijaan vain risukimpun. 

Tontut yleensäkin on kuvattu hyväntahtoisiksi olennoiksi, jotka pitävät huolta talon tai muiden rakennusten hyvinvoinnista. Ne vaativat kuitenkin ihmisiltä rauhallista asumista ja kunnioittavaa käytöstä. Loukattuna tonttu saattoi äityä pahanilkiseksi ja vaaralliseksi, minkä vuoksi se pyritään pitämään hyvällä tuulella. Talossa tai saunassa tapahtuneet onnettomuudet sälytettiin usein vihastuneen tontun kontolle.

Henget vastaavasti tuovat thaimaalaisille turvallisuuden tunteen. Yhdysvalloissa asuva kirjailija Pitchaya Sudbanthad muistelee Newsweekille lapsuuttaan Thaimaassa. Opin, ettei henkien talojen lähelle saa mennä eikä niitä tule koskea, sillä henget asuvat siellä. Monet uskovatkin, että tyytyväisinä pidetyt henget pitävät pahantahtoiset kummitukset ja ihmiset loitolla.

Sudbanthadin mukaan tämän isoäidillä oli tapana pyytää henkiä pitämään huolta talosta silloin, kun perhe lähti lomalle. Hengiltä pyydettiin apua myös kadonneiden tavaroiden löytämisessä. Länsimaisesta näkökulmasta lahjat voivat herättää ihmetystä ja tuntua jopa ruoan haaskaukselta. Thaimaalaisille henkimaailma on kuitenkin erittäin tärkeä. Bangkok Postin mukaan kansantarut ja animismi liittyvät Thaimaassa oleellisesti buddhismiin.

Kun paikalliset kävelevät henkien talon ohi, he saattavat painaa kätensä yhteen ja tehdä perinteisen wai-tervehdyksen kumartamalla kevyesti päätään. Tämä on kunnianosoitus henkiä kohtaan. Näin tehdään erityisesti isommilla henkien taloilla, jotka on asetettu yleiselle paikalle lähes pyhätöksi. Moni turisti saattaa ihmetellä, mitä henkien taloon asetellulle ruoalle oikein tapahtuu ja kuinka kauan sen annetaan olla paikoillaan. Osa lahjuksista päätyy varmasti lintujen sekä katukissojen ja -koirien suihin.

Kokoukset ovat minulle nykyisin harvinaista herkkua

Hissun kissun siirryn uusiin aiheisiin tai oikeastaan palaan entisiin. Sillä otin yhden uuden valokuvan vesi- tai palopostien veden monipuolisesta käytöstä. Ajattelin mitähän seuraisi, jos Suomessakin yksi ja toinen käyttäisi kuntien vedenottamoiden vettä, kuten käytäntö näyttää Thaimaassa olevan?

Pitkästa aikaa eilen minulla oli myös oikein hyvähenkinen kokous, kun Pattaya Suomi-Seura piti vuosikokouksensa, johon osallistuin. Meitä oli koolla karvan verran alle 20, jotka uskomme tai haluamme uskoa huomiseen ja siihen, että Seuralla on yhä sijansa monien yhteisenä viihtymisen paikkana ja olohuoneena.

En aio avata kokouksen kulkua, sillä lähtökohtaisesti sen asiat kuuluvat jäsenistölle. Yhden seikan nostan esiin ja se on yhteenkuuluvuuden tunteen vaaliminen. Kokouksessa lisäkseni puheenvuoroja käytti muun muassa kolmekymmentä vuotta Pattayalla kulkenut, 74-vuotias suomalaismies. Hän kysyi: "Kun kävelen tänne pitkän mäen alas ja takaisin ylös, niin voinko istahtaa ja juoda omasta vesipullostani." Kotiin ajaessani ja iltasellakin hämmästelin vanhan miehen saamaa vastausta: "Et voi, sillä tämä on ravintolatila, eikä niissä muuallakaan voi juoda omia juomiaan." Vielä pihallakin mies puhui saamastaan vastauksesta ja totesi: "Joissakin ravintoloissa voi juoda jopa omia viinojaan, kun maksaa kuppilalle pullon 🍶 avausmaksun."

Parissa blogissa aiemmin olen kirjoittanut muutamasta ihmisestä, jotka asuvat taivaan alla riippumatoissaan tai teltoissaan. Olen maininnut myös siitä kuinka luonto ottaa omaansa takaisin ja korjaa kykyjensä mukaan ihmisten jälkiä. Kuukausi sitten kuvan roskakasojen joukossa oli kaksi telttaa, joissa asui yhtä monta miestä. Kun he lähtivät, ryhtyi luonto töihin. Vaikka jätteet eivät hevin katoa, vetää kasvillisuus pitemmän korren, jos ihminen lopettaa jätekuormien tuomisen.

Mutta eivät thaimaalaiset kaikkia paikkoja sotke. Sellaisia ovat henkien kodit, joita pidetään siisteinä ja myös käytetään. Olenpa nähnyt niiden, voisinko sanoa hautausmaankin? Joka tapauksessa sinne oli tuotu ja kerätty kymmeniä käytöstä postettuja henkien asuinsijoja. Niistä haluaisin kirjoittaa joskus, pitäisi vaan ammentaa ensin lisää tietoa. 

Aamulenkkini varrelta

Kun aikoinaan aamulenkkeilin Päiviksen kanssa, olivat ne usein vähintään viisi kilometriä, monesti kymmenen. Kun tällä matkalla niitä aloittelin uudelleen, oli pituus noin 2,5 kilometriä, nykyisin noin neljä.

Kävelen kadun reunassa ja jalkakäytävillä. Eilen lenkillä muistui mieleeni Maija Könkkölä, joka sanoi jalkakäytävien kaivantoja "näkövammaisten keräilykuopiksi". Varsinkin, jos ne olivat huonosti puomitettuja. Pattayalla voisi vastaavasti laatoitetun kevyenliikenteen väylän keskellä olevaa polkupyöräkaistaa sanoa fillaroijan esteradaksi. Paitsi, että vain aniharvoin sillä kukaan ajaa. Kerran ajoi joku muunmaalainen, joka tuli takaani kuin tuulispää tai myrskyn merkki haukkuen ja huutaen minut laattojen rakoon. Minulle oudosta kielestä en mitään ymmärtänyt, mutta äänensävystä 🤬🤬 sitäkin enemmän.

Mutta putkirikkoja tapahtuu kaduilla täälläkin. Joskus ne saavat tiet tulvimaan ja joskus ne sateiden lisäksi tulvivat, koska monet, suomalaisittain palopostit, ovat käytössä ilman tulipalojakin. Niistä haetaan vettä moneen tarkoitukseen ja onpa joskus joku kadun varressa pesämässä saaveineen pyykkiä tai autoaan. Välillä vesipiste tiputtaa muuten vain vettä ja sen alla olevasta tynnyrin puolikkaasta käyvät kadun koirat ja kyyhkyset juomassa. Palopostin vedellä voi siis tulipalon sammuttamisen lisäksi sammuttaa janoaan 😂. 

Reissuni alussa kirjoitin aamulenkin kantapaikastamme, jossa nautin aamusodat. Surin, kun se oli laittanut ovet säppiin eikä näkynyt sielua ristin kanssa eikä ilman. Mutta silloin tällöin kolmen kuukauden aikana se on hissun kissun heräillyt henkiin entistä ehompana. Viikolla kiinnittivät pressukankaista mainosta, jonka sanomasta ymmärrän yhtä vähän kuin farangifillaristin pyyhkeistä. Mukava olisi, jos joku suomentaisi sitä minulle ja muillekin. Hataran pääni muistin sopukoista olin poimivinani tutut kasvot ruokapaikan työmaalta. Joten voi olla, että tapaan pienen tytön, joka kaksi ja kolme vuotta sitten kiikutti lelunsa usein aamulla pöytääni.

Monesti kävellessäni ajattelen myös näkemiäni kasveja. Osa niistä on viljellys- tai hyötysellaisia, osa luonnossa kasvavia ja osan ovat ihmiset laittaneet ruukkuihinsa. Oikeastaan kaikki kasvit, on niissä kukkia tai ei, ovat kauniita, jos antaa niiden elämille aikaa omissa ajatuksissa. Sitä jäin eilen pohtimaan, kun pienessä astiassa keskellä asfalttiviidakkoa kasvoi kaktuksen tapainen. Se ehkä ajatteli tai muuten käsitti nyt olevan aika kukkia jotain tarkoitusta varten niillä eväillä mitkä se kotiruukustaan löytää. 

Blogini ei pitänyt päättyä tuomioon

Eilen kirjoitin kuinka voimme palauttaa jotain takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäs sitä. Yksi sellainen on ortodoksien hautausmaa Hyrylässä, joka kertoo eniten siitä ajasta, kun olimme Venäjän suuriruhtinaskunta. Kuuluneeko ortodoksisuuden johonkin osaan, että hautausmaa palautuu osaksi luontoa vuosikymmenten ja -satojen aikana sen jälkeen, kun sinne ei enää tule uusia asiakkaita? 

Toisaalta on myös olemassa vanhoja rakennuksia, joita haluamne säilyttää mahdollisimman kauan. Niitä on Hyrylässäkin ja monet kertovat ajasta, jolloin kylällä on ollut venäläinen varuskunta. Useat ovat punatiilisiä, joista yksi esimerkki on nykyinen ravintola Kerho. Upseerikerhokin se aikanaan oli, jossa minäkin otin näkäräisiä. Kuten Pekka Lipponenkin samoihin aikoihin tai vähän ennen jossakin, ehkä Rantasalmella ja muualla maailman turuilla. 

Suomalaisilla on kipeä osa historiaa Venäjän tai oikeastaan Neuvostoliiton kanssa, josta syystä monien sinällään säilyttämisen arvoisten rakennusten on annettu tuhoutua tai ne on tuhottu. Siitä on kotikylässäni esimerkkejä, joista yksi on eräs valtakuntamme hienoimmista ortodoksikirkoista kupoleineen. Vain laatta on jäljellä. Sekin on laitettu paikalle vuosikymmeniä purkamisen jälkeen.

Nyt saman kohtalon on saanut kokea saman seurakunnan pappila, jonka vanhempi kansa muistaa Elantona ja nuorempi ravintola Päämajana. Ehkä näemme tuleeko pappilasta tulevaisuudessa kertomaan edes muistolaattaa.

Luulen, että monen rakennuksen elinikä on Thaimaassa lyhyempi kuin Suomessa. Yhtä sellaista olen seurannut, sillä se on Thaikotimme vieressä ja kulkureittini varrella, kun lähden Siaminlahden suuntaan. Ei ole montaa vuotta, kun kuvan rakennuksessa oli Seven Seasin esittelyhuoneistot, niiden myynti ja henkilökunnan muut tilat sekä hieno, avoin sali.

Oikein hyvin on muistissani, kun rakensimme Päiviksen kanssa yhteistä tulevaisuutta ja vanhuuttamme sekä haaveilimme oman pesän hankkimisesta. Eikä se jäänyt haaveeksi, sillä asumme ja elimme Thaikotiamme yhdessä ja nykyisin erikseen edelleen.

Pari päivää sitten huomasin, että rakennuksesta on korjattu talteen tai jonnekin suuret ikkunat ja kaikki kalusteet vessanpyttyjä myöten. Luulen näkeväni senkin ajan, että mitään ei ole jäljellä. Tontin sijainti pitää huolen, että luonto ei saa tässä tapauksessa takaisin omaansa, vaan ihminen tekee tilalle jotain. Ehkä näen senkin. 

Mutta vaikka hävitämme paljon, vaikkapa kirkkoja vihassamme, eivät muistot katoa ja niitä siirtyy sukupolvelta toiselle. Näin on käynyt suomalaisille ja näin käy nyt ukrainalaisille. Kun tällä hetkellä ajattelen Ukrainan kansaa, kaikkia heitä sotilaasta äitiin ja sylivauvasta vanhukseen, ymmärrän sekä hyväksyn heidän vihansa.

Sen sijaan sinällään armahtavasta sydämestäni en löydä ainuttakaan syytä miksi Putinilla olisi oikeus olla ylipäätään olemassa. Joku itseään minua viisaampana pitävä on sanonut, että jokaisella on omatuntonsa. Tässä elämässä melkein ikäiseni Vladimir ei hevin kaiva itsestään minulle kelpaavaa, mahdollista omaatuntoaan yksin eikä muiden kanssa.

Silti en toivo hänelle kuolemaa. En halua hänen livahtavan minnekään rotan tai Hitlerin tavoin ilman vastuuseen joutumista. Siitäkään en päätä, mutta voin rukoilla ja toivoa, että hän joutuisi kohtaamaan jokaisen surmaamansa ukrainalaisen ennen kuolemaansa. Ja sovittaisi täällä ja rajan takana erikseen heidän kaikkien antamat tuomiot. 

Luonnottomasta voi tehdä luonnollista

Luonto tarkoittaa yleisimmin maaperää sekä vesi- ja ilmakehää kasveineen ja eläimineen, varsinkin vain vähän tai ei ollenkaan ihmisen muokkaamana elinympäristönä. Vesikehäkin on siis olemassa, joka muodostuu kaikesta planeetalta löytyvästä vedestä. Näin ollen siihen kuuluvat pintavedet kuten meret, järvet ja joet, mutta myös pohjavesi, magman vesi, jäätiköt ja ilmakehään sekä kasvillisuuteen sitoutunut vesi. Jääkehällä on myös oma nimi kryosfääri. Hydrosfäärissä tapahtuu veden kiertokulkua paikasta ja olomuodosta toiseen.

Tätä kaikkea ihminen muokkaa tarpeisiinsa ja tarpeettomasti. Minäkin, mutta varsin hellin käsin. Muokkaan myös ihmisten luonnolle tekemää takaisin luonnoksi. Suurin saavutus on Jokilaakso, joka oli aiemmin vain ihmisen kaivamat savikuopat ja niiden yli vetämät kaksi suurta voimalinjaa. Joiden alla ei saa kasvaa korkeaa kasvillisuutta, vaan ihminen koneineen parturoi ne pois määräajoin. Nykyisin linjoja on vain yksi ja se on muuttunut inhokistani aivan muuksi. Kun alla eivät saa puut kasvaa, on siitä tullut pienten öttiäisten ja perhosten sekä sudenkorentojen valtakunta. Joukossa on myös hyötyeläimiä, sillä mehiläiset saavat sieltä kevään ensimmäiseen ja syksyn viimeiseen hunajaan raaka-aineensa. Joku vuosi sitten hankin Carunan pylväisiin pari savista lepakonpönttöä ja sähkölinja toimiikin nyt myös lepakoiden ympärivuotisena kotina, lounaspöytänä ja kiitoratana.

Viime kesänä 8 hehtaarin pientila, jossa on äitini ja isäni minulle jättämä perintö, pääsi parinkymmenen vuoden luonnonsuojelumme ansiosta haluamaani tavoitteeseen. Siitä tuli virallisesti Elämän tähden ry:n kustannuksella Jokilaakson luonnonsuojelualue.

Teimme siis Päiviksen kanssa ihmisen muokkaaman luonnonsuojelualueen. Jotain sellaista mitä se ei koskaan ollut ennen ihmisen käden jälkeä. Voisikin sanoa, että blogin alkuun Wikipediasta poimimani luonnon määritelmä ei pidä täysin paikkaansa, sillä luontoa voi myös muokata rakentamisen sijaan luonnollisempaan suuntaan.

Jokilaakso on kokonaisuutena jotain sellaista, josta olen ylpeä ja hämmentynytkin, sillä siihen liittyy aasinsiltoja toisiiin ihmisiin. Äitini ja isäni lisäksi ehkä tärkeimmät ihmiset aikuisiällä ovat olleet vaimoni Liisa, jota ilman en olisi koskaan hankkinut Jokilaaksoa. Jos taas olisin voinut pitää Syrjäntakasen yhdessä poikani Markon kanssa, en olisi edes harkinnut luononsuojelualueen perustamista. Toisen vaimoni Päiviksen kanssa sen teimme. Hän toi sinne myös rakkauden ja kiintymyksen sielun, jotka kulkevat matkassani muiden kipeyksien joukossa. 

Valta ja Vladimir Putin

Monet meistä hamuavat valtaa, mutta kuten on tiedetty pitkään, vallalla on haittapuolensakin. Valta turmelee ihmistä – yllättävillä tavoilla. The Atlantic -lehti kirjoittaa artikkelissaan, että monet viimeaikaiset tutkimukset viittaavat siihen, että valta saattaa vaikuttaa aivoihin samalla tavalla kuin joskus aivovaurio. Mitä kauemmin ihmisillä on valtaa, sitä useammin he menettävät juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla nousivat valtaan.

Vielä pari viikkoa sitten minulla oli vain yksi tympeä tulevaisuuteen liittyvä, iso kirjoitusaihe. Se oli Covid-19 virus, jonka varjostaessa monen elämää, lensin luottavaisin ja turvallisin mielin talveksi Thaimaahan. Thaikotimme Seven Seasissa on paljon venäläisiä, enemmän kuin ketään muita. Jos arkisin piipahdan saunaan, on seura lauteilla todennököisesti itäisestä naapurimaasta. Nyt en tiedä oikein kuinka heihin suhtautuisin, sillä vastuunsa on kansallakin. 

Vladimir Putinista oman maani entinen boss Tarja Halonen sanoi, että hän on ystävä ja heillä on samanlainen huumori ja sen taju. Kun tämä Tarjan ystävä hotkaisi Ukrainalta Krimin niemimaan, ajattelin, että vaikka on hyväksi, että pienellä maalla ei olisi vihollisia, niin kyllä presidentimme saisi valita silti ystävänsä paremmin. Viime aikaiset Ukrainan tapahtumat ovat laittaneet minut huomaamaan, että vallahimo ja -halu on vielä vaarallisempaa kuin vihamies tai -nainen.

Ei ole kovin kauaa aikaa, kun olisin ollut valmis lyömään vetoa omaisuuteni, että aikanani ei Suomi sotaan joudu. Nyt en löisi siitä killinkiäkään vetoa. Eilen kirjoitin sananlaskuista, joissa monessa on viisaus. Tänään lisään listaan yhden isältä opitun, jonka hän eli todeksi rintamalla: "Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi".

Olen viime päivinä lukenut Putinista paljon ja olen jotain aivan muuta kuin hämmentynyt, vaikkei sillä itseni lisäksi muille mitään merkitystä olekaan. Järkyttynytkin olen enemmän kuin Trumpista koskaan. Naapurimaamme päämiehen mielipide Suomenkin itsenäisyydestä on, että sen antaminen oli maanpetos.

Ei tarvita kummoista matematiikkaa eikä loogista päättelykykyä käsittääkseen, että jos ei kukaan eikä mikään Putinia pysäytä, on hän eräänä päivänä kolkuttelemassa isänmaamme ovia pyytäen avaimia. Viesti on, että uusi tai entinen isäntä on palannut. Hän puhuu historiasta, mutta valikoiva muisti ei taivu siihen, että Suomen suuriruhtinasmaa on ruotsalaisten luomus. Eikä Vladimir pyydä avaimia Ruotsin kuninkaan valtuuttamana, vaan liittääkseen ne omaan nippuunsa.

Juuri tällä hetkellä ajattelen, että yksi suuurimmista maamme historian virheistä on, ettemme liittyneet Natoon viimeistään Baltian maiden kanssa yhtä aikaa. Sen käsittämiseen meidän olisi ilmeisesti pitänyt vuosien rähmällään olon sijaan elää aikamme Neuvostoliiton vallan alla Viron, Latvian ja Liettuan tavoin. Sananlaskuihin ja suomalaiseen jahkailuun viitaten, että "älä tee sitä tänään, minkä voit huomenna siirtää ylihuomiseksi". Joskus käy kuitenkin niin, että kun aikansa siirtää käymäläreissua, on vellit housuissa. Jos ei omissa, niin lasten.

Kaksi kotia

Aika ajoin minulla on ollut yhtä aikaa kaksi asuntoa käytössä. Monta vuotta oli kotini ensin Palokan Heikkilässä ja sitten Puuppolassa Kalliomäki, joka sijaitsi Kukkulalla. Siellä ei oikeastaan ollut koskaan kukaan yksin vaikka saattoi olla yksinäinen. Se oli noin 20 ihmisen ja erilaisten kotieläinten elämisen ja olemisen yhteisö, jossa joku oli aina hereillä. Hyvin rakas paikka minulle, josta on paljon muistoja. Siihen aikaan liittyy oleellisesti rakentamamme ja rakennuttamamme Syrjäntakanen Syrjänlammen rannalla, Keuruun Haapamäellä, joka ei koskaan tuntunut toiselta kodilta. Toki olin siihenkin hyvin kiintynyt ja olen vieläkin. Paljon voisin kirjoittaa myös ajastani Sininauhasäätiössä, mutta tällä kertaa sen sivuutan.

Vaikka asuntoja on ollut käytössäni ja osin omanakin pitkät ajat enemmänkin kerrallaan, vasta Seven Seas on tuntunut toiselta kodilta, Thaikodilta. Tunne oli hiipinyt salaa sydämeeni ja tämä viiden kuukauden matkani kaivoi sen esiin. En tiedä mistä se tuli.

Kun istun Jokilaaksossa Merikonttikodissa tai ulkona luonnonsuojelualueen keskellä ympärilläni luonto, on kaikki kohdallaan, vaikka kaipaankin ihmistä rinnalleni. Sellaista, joka hyväksyisi minut sellaisena turjakkeena, joka kuulin 8000 kilometrin päästä tänä yönä olevani. Siinä oli ripaus hyväksymistä, paljon vähintään välittämistä ja hyppysellinen muuttamisen vimmaa.

Jos en lähde Jokilaaksosta kylälle enkä postilaatikolle, menee päiviä, että edes näen saati puhun ihmisen kanssa. Thaikodissa ei ole koskaan yksin, vaikka yksinäinen voi sielläkin olla. Melkein yötä päivää näkyy ihmisiä tai kuuluu heidän aiheuttamia ääniä. Kun kerään jo hieman vaivaiset tai ainakin silloin tällöin kankeat luuni tutun 7-Elevenin betonipalkin päähän Soda Water pullon kanssa, niin seuraakin puluista koiriin ja niistä ihmisiin on aina. 

Joskus tuntuu, että minulla on Thaimaassa enemmän tuttuja ja ehkä kavereitakin kuin Suomessa. Moni morjenstaa, sanoo hyvät huomenet tai päivät sekä kysyy kuulumisia. Joku saattaa selittää omalla kielellään pitkät pätkät jotain, josta en ymmärrä mitään. Minä vastaan englanniksi, väliin jonkun suomenkielen sanan sulloen ja kuulija ymmärtää siitä yhtä vähän. Tämän ymmärtämättömän keskustelun päätteeksi nyökyttelemme sekä hymyilemme toisillemme ja saatamme paiskata kättäkin. Ehkä siinä hetkessä on jotain sielujen sympatiaa, jossa ei sanoja tarvita. 

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se parhaiten nauraa 😂

Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi, vaan pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin. Tai rahalla saa ja hevosella pääsee. Sananlaskuista löytyy paljon viisauksia ja elämänohjeita. Rahalla saakin paljon yhtä ja toista, muttei aina onnea. Joku sanoo sen rauhoittavan, mutten olisi aivan varma siitäkään.

Suomessa sillä saa eri asioita kuin Thaimaassa. Jos rakennusasetus kotimaassani sanoo, etten rakenna liiteriä viittä metriä lähemmäs naapurin rajaa, niin siinä ei raha auta pöydän päällä eikä alla. Vaan virkahenkilö istuu tukevasti sen takana mitä paperissa lukee. Ehkä tosin eniten siksi, ettei oma virkajakkara heilu. 

Mutta toisin on Thaimaassa, jossa laki lienee yhtä selkeästi kirjoitettu. Siellä tai tällä hetkellä täällä virkailjoilla on enemmän valtaa tai kanttia tulkita kirjoitettua oman pään ja joskus omankin edun mukaan. Sitä on saanut maistaa moni farangi asioidessaan esimerkiksi Pattayan ulkomaalaisvirastossa. Minäkin, vaikka asiat ovat aina sujuneetkin. Joskus joku juttu itse hoidettuna vaatii useamman käyntikerran, kun rahalla ostettu paikallinen asioidenhoitaja hoitaa sen kuin "vettä vaan". Jos vastaavasti maassaolon jatkuminen edellyttää käyntiä ulkomailla, parhaimmillaan siihen riittää, että siellä käy vain passi. Silloin sen käyttäjäksi ei kyllä riitä kuka tahansa eikä varsinkaan ilman rahaa.

Pienissäkin asioissa on silti mukavaa, jos saa asiat hoidettua tavalla tai toisella. Joku päivä sitten menin talon toimistoon, jota kutsun Jurassic Parkiksi. Halusin saada yhden ulko-ovien avainkortin lisää. Työntekijä katsoi kirjoistaan ja huomasi, että Thaikotiimme on annettu kolme läpyskää. Niin olikin, yksi Päivikselle, yksi minulle ja yksi Jomtienilla asuvalle ystäväpariskunnalle, joka pitää asuntomme siistinä ja muutenkin asumiskuntoisena varsinkin ollessamme kaukomailla, eli Suomessa.

Eivät auttaneet itkut eikä lahjonnat, vaan vastaus oli, että enempää ei kortteja tipu kenellekään. Jos se katoaa, mene poliisille tekemään ilmoitus ja tule sen kanssa takaisin. Sama juttu, jos kortti menee rikki. Rikkinäinen tänne, niin 500 bahtilla saat uuden kortin.

Tätä marmatin otsa kurtussa talon pomolle, jolla on kaikki hanskassa venäjän-, englannin- ja thaikielen lisäksi. Hän minulle, että no problem. Mene Lotuksen Sukhumvitin puoleisesta ulko-ovesta sisään, niin heti vasemmalla on pieni piste, jossa tekevät sinulle uuden kortin tai pienen mokkulan valintasi mukaan 200 bahtilla. Näin myös tapahtui 😁.

Kerran poliisi pysäytti minut ja oli antamassa sakot, koska puuttui vaadittava ajolupa. Tai oikeastaan taisi puuttua passi. Hän antoi kaksi mahdollisuutta. Toinen oli, että menen asemalle maksamaan sakot ja saan hänen nappaamansa avaimet takaisin. Toinen vaihtoehto oli, että laitan satulan alle puolet pienemmän summan ja katselen muualle. Valitsin jälkimmäisen.

Näin ei käynyt venäläiselle pariskunnalle poliisin pysäyttäessä heidät Pattayan keskustassa. Rouvalla oli aivan upea kukkalaite tai kampaus, johon ei tietty kypärä istunut eikä mahtunut. Nyt ei auttanut isännän rahanippu, vaan poliisi sanoi, että avaimet irtoavat hänen kädestään, kun rouvalla on kypärä päässä. Tätä seurasi moni muukin ja pariskuntaa lukuunottamatta kaikilla oli hauskaa. Ja viimein venäläismiehelläkin, kun hän katseli puolisonsa kypäränsovitusta. Viimein potta keikkui päässä tukkalaitteen päällä, matka jatkui ja yhtä lukuunottamatta kaikki olivat tyytyväisiä. 

Kalifiksi kalifin paikalle

Suuren osan ajasta, jolloin myin itseäni ja tekemisiäni rahasta, tein päihdetyötä tavalla tai toisella. Sain maistaa mitä tarkoittaa pyrkiä kalifiksi kalifin paikalle. Vaikka se demokratiaan kuuluukin, olivat keinot joskus kaikkea muuta kuin ystävän tekoja. Tehtävääni pyrkijällä oli kuitenkin joku ajatus kuinka järjestöä tulisi johtaa toisella tavalla tai minne päin ylipäätään kuljettaa.

Sitten oli toisenlaisiakin työtovereita ja yhdistyksen jäseniä. He halusivat vain kalifin alas, vaikka ei ollut mitään tarjota tilalle. Ei ehkä ollut tarkoitustakaan, vaan vimma, joka heitä ajoi, oli ilkeys ja kateus.

Minussa on ollut vähän samaa, sillä olen kritisoinut Pattaya Suomi-Seuraa ilman vaihtoehtoja. Ehkä etupäässä kuitenkin vain sijaintia, vaikka olin itsekin innolla muuttamassa uusiin tiloihin. Mutta nyt ollaan siellä ja ehkä itse kunkin olisi hyvä pohtia ja ehdottaakin miten voisimme toimintaa kehittää nykyisissä tiloissa. Kerran tätä kyselinkin, mutten saanut yhtään ehdotusta. 

Ymmärrän sen hyvin, että ilman ruokamyyntiä taitaisi loppua koko Seuran toiminta. Joten se on tällä hetkellä hyvin tärkeä, vaikka kilpaileekin esimerkiksi suomalaisten ravintoloiden kanssa.

Kun olin pitkään Seuran varaveturina Risto Nymanin toimiessa puheenjohtajana, olisin halunnut kokeilla paria juttua, jotka tosin eivät suoraan tuo tyhjään kirstuun rahaa. Mutta eihän se ole Seuran tarkoituskaan.

Nyt, vaikka väkeä on vähemmän, on mölkkypeli löytänyt pelaajia viereiselle tontille kuuman auringon alle. Ehkä joillakin muillakin peleillä tai kilpailuilla olisi sijansa sisätiloissa myös iltasella. Voisi olla tietokilpailuja ja erilaisia pulmien ratkaisukisoja ja niin edelleen. Ehkä siinä sivussa tulisi syötyä ja juotua virvokkeitakin. 

Aivan oman mausteensa toisi iso televisio, sillä esimerkiksi Pekingin kisat keräsivät paljon väkeä ruutujen ääreen. Ravintolat tarjosivat monia mahdollisuuksia Pattayallakin ja sitä mukaa, kun alkoholijuomilla höystetty katselukokemus eteni, sitä vähemmän kuului selostajan tai oma ääni. 

Olisiko tilaa mahdollisuudelle, jossa ei juotaisi alkoholia eikä ilmassa olisi tupakansavuakaan? Koska suomalainen väki Jomtienin seudulla on kypsään ikään ehtinyttä, voisiko sijansa olla nuoruuden elokuvilla ja ylipäätään katseluilloilla? Kaikella sillä mitä suomenkielellä television kautta voisi välittyä.

Mielenkiinnolla olen myös seurannut Seuran tiloissa toiminutta sunnuntain Kotikirkkoa ja AA-ryhmääkin. Jos tarjonta on riittävän mielenkiintoista tai tärkeää, ei sijainti ole juuri eikä varsinkaan ylipääsemätön ongelma. Saman ovat näyttäneet Seuran tiloissa järjestetyt äänestystilaisuudet ja valtiomme virkahenkilöiden vierailut.

Vielä ainakin kerran perehtyisin myös kulkumahdollisuuksiin, sillä entistä rannan kävelykatua pääsee nykyisin myös autolla Pratamnakille. Ehkä jollakin tavalla seinan takana oleva kulkuyhteys, rannan kautta jalkaisin Seuran tiloihin olisi palautettavissa.

Kun Sininauhaliitto ja -säätiö myivät kirkkonsa

Eilinen blogikirjoitukseni Jorma Niemelästä sai minut muistelemaan enemmänkin yhteisiä tekemisiämme Sininauhoissa ja kirjoittamaan jotain mitä ei virallisesta historiasta löydy.

Iso rooli oli aikoinaan Olga Hjelmmanilla, joka lahjoitti Sininauhaliitolle merkittävän omaisuuden. Oli pankkitalletuksia, osakekirjoja ja jokunen huoneistokin. Miksi Olga valitsi juuri Sininauhan vaalimaan perintöään ja pitämään huolen testamentin hengen toteutumisesta, ei ole minulla tiedossa.

Hallituksen apuna oli pankkien sijoitusneuvojia ja mitä kaikkea lienikään. Tarkoitus oli vaalia perittyä omaisuutta hyvin ja käyttää sen tuotto testamentin mukaisesti helsinkiläisten asunnottomien hyväksi. Näin syntyi muun muassa Helsingin Diakonissalaitoksen ja Sininauhaliiton yhteinen päiväkeskus Pitäjänmäelle, "Pitskun päivätupa".

Mutta ei meistä hevin ollut Olgan omaisuuden vaalijaksi, vaan varallisuus hupeni ja samaa vauhtia lisääntyivät molempien Jormien harmaat hiukset. Kuin tämän päivän muistan ehdotukseni Kaima Niemelälle, että myydään kaikki testamentilla saatu, haetaan Raha-automaattiyhdistykseltä 70 % avustusta ja ostetaan helsinkiläisille kodittomille asuntoja, joihin he voivat tehdä kodin. Näin korjaamne virheemme ja nykyisen olemattoman tuoton lisäksi myös pääoma palvelee testamentin tarkoitusta.

Näin tehtiin ja ostettiin Asunto Oy Kinaporinpihan koko osakekanta Hämeentie 62:sta. Syntyi Topi Katti ja päiväkeskus Karvinen. Mukana Sininauhaliiton ja -säätiön lisäksi oli Samaria rf, joka myöhemmin myi osuutensa Sininauhalle.

Sininauhasäätiössä oivana työparinani oli Päivi Strandén, josta tuli myös puolisoni. Säätiössä olikin aikanani paljon pariskuntia asumassa ja töissä. He toivat kodin hengen sekä monesti yksinäisten miesten ja naisten kaipaaman perheen läsnäolon ja tunteen. Jorma Niemelän matkassa taivaanrannan ylisille lähti samalla kyydillä yksi heistä. Hämeentie 62:n isäntä, Sirpa Sjöbergin kanssa yhtäköyttä vetänyt "Kuksa" Leskinen. 

Kinaporinpihan kaupan mukana tuli myös iso sali, jota Päivi(s) usein ihmetteli. Hän ei voinut käsittää sen tarkoitusta, kunnes se vaivasi niin paljon, että hän hipsi kirkon arkiston uumeniin ottamaan asiasta selvää. Löytyi dokumentit, että juhlasali oli käyttöönsä siunattu tai vihitty sakraalitila, käytännössä siis kirkko.

Siellä vietin 60-vuotisjuhliani ja siellä on myös lapsenlapseni kastettu Jumalan yhteyteen saaden nimekseen Sini Olivia.

Päivi Strandénin kanssa rakensimme Pertti Metsärinteen tanssiorkesterin harjoitustilanakin toiminutta tilaa takaisin kirkoksi. Tilasin jopa Israelista kirkkomme virallista, alkoholitonta viiniä laatikollisen ehtoollisjumalanpalvelusta varten. Sen lupasi pitää silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, pastori Aarne Kiviniemi. En tiedä mitä Aarne puuhaa nykyisin, mutta viini on yhtä pulloa lukuunottamatta tallessa. 

Kun osaltani luovuin Sininauhasäätiön vetovastuusta, puhalsivat uudet tuulet ja historia unohtui tai menetti merkityksensä. Uudet päättäjät myivät kirkon, kuten muunkin osakekannan sijoittajille. Vuosia ja taas vuosia olen seurannut saisiko kirkko joskus arvoisensa jatkon. Kunnes ikään kuin Jorman ja Kuksan muiston kunniaksi pomppasi silmiini Hesarin Oikotieltä myynti-ilmoitus monen kymmenen kuvan kera. Itse asiassa tuntui hyvältä, että kirkko on muuttunut laadukkaaksi perheasunnoksi. Mahtanevatko uuden kodin saajat tietää koskaan asuvansa entisessä kirkkosalissa. 

Jorma Niemelä in memoriam

Yleensä muistokirjoitukset ovat sellaisia, missä kerrotaan mitä merkittävää viimeiselle matkalle lähtenyt sai aikaan. Minun muistelemiseni ovat toisenlaisia. Niissä ajattelen mitä kaikkea teimme yhdessä tai tällä kertaa mitä Sinä, Jorma teit ja olit minulle.

Olit minulle hyvin rakas ja merkittävä, vaikka tiemme eivät olisi koskaan kohdanneet, jos en olisi juonut viinaa tolkuttomasti. Ensimmäisen kerran tapasimme 40 vuotta sitten Sininauhaliitossa, kun se oli vuokralaisena Töölönkadulla. Puheenjohtajan nuijaa heilutteli Esko Koskenvesa ja toiminnanjohtajana toimi hänen kaimansa, Esko Knuuttila. Taloutta ja arkea muutenkin hoiti Hilppa Salminen ja Sinä olit osa-aikanen koulutussihteeri. Kun Esko jäi eläkkeelle, Sinusta tuli toiminnanjohtaja.

Itsekin kipusin urani rappusia ylöspäin päätyen Sininauhaliiton puheenjohtajaksi Koskenvesan ja Haverin Juhanin jälkeen. Muistan supinat käytäviltä, että nyt törmää kaksi voimakastahtoista Jormaa toisiinsa eikä siitä hyvää seuraa. Mutta aika kului ja tulimme erinomaisesti juttuun. Puheet vaimenivat tai oikeastaan muuttuivat, sillä joku jossain silloin tällöin kuiski, että nyt "ne" tulevat keskenään juttuun liiankin hyvin. 

Olit hieno mies, kirjanoppineista yksi parhaista ja halusit ammentaa myös kadun kouluissa oppinsa saaneilta, minultakin. Halusit ymmärtää elämää, jonka vuoksi arvostin ja arvostan Sinua eniten. Ehkä se mitä tarkoitan kiteytyi vuonna 2016, kun sanoit ja ehkä kirjoititkin pitkän artikkelin Kotimaa-lehteen kysyen: "Nähdäänkö keskusjärjestön konttorista ihminen?"

Muistan, kun opetin Sinut juomaan alkoholitonta olutta. Kysyit nimittäin minulta kerran lounashetkessämme jossain ravintolassa, että miksi sinä Kaima tilaat aina alkoholitonta olutta? Vastasin kysymällä, että jos ei sitä juomaa profiloi Sininauhaliiton toiminnanjohtaja ja puheenjohtaja yhteisellä lounaallaan, niin kenen tehtävä se mielestäsi sitten on? Sen jälkeen oli alkoholiton olut usein Sinunkin juomasi, joskus saunareissuillammekin.

Ehkä inhimillisimmän Jorman tapasin avioeroni yhteydessä, kun kutsuit minut kotiisi. Kerroin tarinani, tyhjensin sydämeni ja itkin ja Sinä ymmärsit kaiken. Olit ainoita kristittyjä, joka ei tuominnut minua. Et ollut yläpuolella, vaan rinnalla kulkeva vertaiseni.

Alussa mainitsin muutaman henkilön, joista jokainen on tullut ajallaan. Näin myös lähdemme, vaikka järjestys ei ole sama eikä edes käänteinen. Nyt oli Sinun vuorosi ja olen varma, että Sinusta tulee osa taivasten valtakuntaa. Niin suuri kuitenkin on Luojani armo, että minulla on lupa uskoa, että tapaamme. Että eräänä päivänä minutkin kutsutaan Ontuvan Erikssonin vierestä veräjän sille puolen missä jo olet. Hyvää matkaa Kaima 💞. 

Jokainen voi kantaa yhteiskuntavastuuta

Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monin tavoin ja pienelläkin teolla voi olla suuri merkitys. Jos joka kymmenes suomalainen keräisi roskan päivässä, olisi se yli 200 miljoonaa roskaa vuodessa. Roska päivässä -liike on vapaan toimittajan, sosiaalipsykologi Tuula-Maria Ahosen perustama arkipäiväisen aktiivisuuden muoto. Jäsenet pyrkivät keräämään päivittäin ainakin yhden roskan, yleensä omasta arkiympäristöstään.

Harrastan tätä myös Thaimaassa ja yhtenä talvena keräsimme Päiviksen kanssa kerran viikossa aamupäivän roskia Jomtienin kilometrejä pitkältä rannalta. Mukaan talkoisiin tuli monesti lapsia, mutta myös joskus joku paikallinen aikuinenkin. Turisteja ei milloinkaan ja heiltä saimme vain katseita, joskus joltakin myös peukutuksen.

Muut huomioiva, vastuullinen elämä tuo mukanaan huomaamattaan jonkun yhteiskuntavastuun muodon, jossa olen tietoisestikin mukana laillani. Eilen esimerkiksi kirjoitin blogin, jonka jaoin Jomtien Pattaya Beach -faceryhmään. Herättelin siinä ihmisiä pitämään matkavakuutuksensa ajan tasalla. Kirjoituksen johdosta sain myös palautetta. Tässä yksi, joka tuntui hyvältä: "Kiitos tästä kirjoituksesta. Aamulla luin tämän ja sain paskahalvauksen. 😀 Äkkiä yhteys vakuutusyhtiöön. Kerkesin onneks hommata lisäaikaa matkavakuutukseen 🙂."

Samaan ryhmään laittoi ystäväni "Roi Et Rofa" joku päivä sitten videonpätkän Thaikotikatuni pienestä majatalosta, jossa käyn monesti 99 bahtin aamiaisella. Paikan julkisivukuva on myös hetken facesivujen taustakuvana. Tämän kaiken näytin naiselle, joka paikkaa pitää isänsä kanssa. He ilahtuivat kovasti, sillä he eivät ole viimeisen kahden vuoden aikana hukkuneet asiakasvirtaan. Seuraavana aamuna he kertoivat iloisina, että aamupalalle oli tullut uusia suomalaisia. Tiedon jakaminen onkin yksi yhteiskuntavastuun muoto.

Kun kävelin aamiaiselta mieli kevyenä kohti talvikotiani, huomasin pienen ompelimon rouvan pesevän ikkunoitaan. Viimeksi hän on korjannut minulta jotain yli kaksi vuotta sitten. Kävelin sisään ja laitoin esiliinan taskuun 100 bahtia. Hän kysyi hämmästellen miksi, johon vastasin, että siksi, kun minulla ei ole ollut sinulle mitään ommeltavaa, mutta sinun pitää silti syödä.

Hyvä, itsekäs mieleni kulki edelleen mukanani vilkutuksen ja hymyn saattelemana, kun huomasin teltassa asuvan naisen pitävän sadetta katoksen alla. Annoin hänellekin 100 bahtia. Tämä kaikki on yhteiskuntavastuuta ja ehkä ostettua välittämistä. Minulle se on halpa hinta hyvästä hetkestä.

Kun kerran innostuin kehumaan erinomaisuuttani, en malta lopettaa. Minulla on golfbägi tai kaksikin, toinen Suomessa ja toinen Thaimaassa, vaikken juuri pelaa. Olen kyllä suorittanut green cardin, joten voisin pelata Suomessakin vaikka joka päivä. Parhaat pelipäivät liittyvät Pattaya Suomi-Seuraan. Siellä tarinoidessani olen pari, kolme kertaa törmännyt minua huonokuntoisempiin miehiin, jotka ovat surreet, kun ovat joutuneet jättämään rakkaan harrastuksensa. Heistä jokaisen olen houkutellut takaisin vähintään päiväksi pelin pariin lupaamalla kiertää golfautolla kentän ja pelata kierroksen heidän rinnallaan, heidän aikataulullaan. Nyt he kaikki ovat siirtyneet taivaallisille viheriöille, ehkä viimeistä 18 reiän kierrosta maaallisella kentällä kanssani muistellen. 

Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää eikä se ole tavoitteeni. Osan ajastani käytän siihen, että voisin olla ihminen ihmiselle ja tuottamassa hyviä hetkiä, johon riittää monesti ystävällisyys ohi kulkemisen sijaan. Siitä osansa saavat pienen majatalon aamiaispöydälläni istuva kissa, kadun koirat, selällään asfaltilla sitkutteleva koppakuoriainen ja petankkikentän kyyhkyset.

Usein on mielelle hyväksi kokea olevansa pieni, mutta tarpeellinen palanen maailmankaikkeutta. Siltä paikalta voi jokainen halutessaan kantaa myös yhteiskuntavastuuta. 

Matkalla voi unohtua matkavakuutus

Vajaa kolme kuukautta sitten kasasin asiakirjoja ja dokumentteja saadakseni turistiviisumin, joka mahdollistaa 90 vuorokauden olemisen Thaimaassa. Kaikki meni kuten pitikin, mutta innostuin hakemaan vielä lisää 60 vuorokautta, jonka myös sain. Se muutti muutenkin tilannetta.

Vaikka minulla on LähiTapiolasta matkavakuutus, jonka kausi on yksi vuosi, ei vakuutus ilman lisäpäivien ostamista ole voimassa kuin 3 kuukautta. On osattava olla itse aktiivinen, sillä asiakirjoja ei minulta enää kukaan kysynyt 60 vuorokauden jatkoajalle. Eikä esimerkiksi coronaan sairastumisen tai loukkaantumisen varalle ollutkaan enää voimassa vakuutusta. 

Käytännöt ja kokemus, mutta ennen kaikkea tieto sekä luulot ovat monessa ihmispäässä kirjavia. Yleisohje kuitenkin on aika selkeä. Yli 6 kuukauden ulkomaan lomamatka tai vapaa-ajan oleskelu aiheuttaa, että Kelan pitää pudottaa suomalainen suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuolelle. Kotimaisista vakuutusyhtiöistä otettu matkavakuutus vastaavasti edellyttää, että olet Suomen sosiaaliturvan piirissä. Vakuutuksen lisäpäivien pitää olla LähiTapiolan ehtojen mukaan myös maksettu.

On myös hyvä ennen matkalle lähtöä selvittää mitkä sairaalat ovat minkäkin vakuutusyhtiön yhteistyökumppaneita. On tärkeää vakuutusasiakirjan tai -kortin esitettyään päästä heti hoitoon ja sairaala laskuttaa suoraan yhtiötä. Ilman tätä mahdollusuutta tai rahaa ei hevin heru kunnon hoitoakaan. 

Kuten sanottu, käytäntö on kirjava ja poikkeuksiakin on ja olin ajatellut kirjoittaa aiheesta jo aiemmin. Halusin kuitenkin ensin omakohtaisen kokemuksen, sillä rannoilla ja ravintoiden jakkaroilla on tarpeeksi juttuja ilman minuakin. Kuinka sen tai sen kaverin tuttavalle oli käynyt tai se oli ainakin kertonut niin. 

Sairastumisen ja loukkaantumisen varalle mahdollisuuksien mukaan kelvollinen vakuutusturva on tarpeellinen varsinkin EU-maiden ulkopuolella. Suomen hyvään sosiaaliturvaan ja kaikkien olottuvilla olevaan sairaudenhoitoon tottuneena ei aina tule ajoissa ajateltua loppuun saakka. Vaikka Suomessa pääsee tarvittaessa Meilahdenkin sairaalaan, se ei tarkoita samoilla eväillä pääsyä Bangkok Hospitaliin Pattayalla.

Yhtenä päivän sisältönä kirjoittaminen

Elämän tähden ry on julkaissut monta blogikirjoitusta. Nykyisessä paikassaankin 3739 kappaletta, joista ehkä 1/3 on Päiviksen käsialaa ja loput minun. Viimeiset vuodet olen kirjoittanut yksin, mutta toivon Päiviksen vielä joskus palaavan. Siksikin, että hän on kirjoittajana minua parempi ja hänellä olisi paljon muita kiinnostavaa sanottavaa. 

Toki voisihan hän tai joku muu olla aivan satunnainen kirjoittaja. Tilaa on kertajulkaisullekin, kun vaan lähettää tekstinsä vaikka sähköpostilla osoitteeseen: jorma.soini@in105.fi. Joten please, kirjoittakaa jotain, julkaisen kyllä. Nimimerkillä tai omalla nimellä, valokuvalla tai ilman, aivan toiveittenne mukaan.

Eilen aamulla kävellessäni oli mieleni monella tavalla kepeä, sillä usein niin melankolisessa maailmassani oli kaikki hyvin tai niin hyvin kuin voin kohtuudella odottaa. Eivät kiusanneet petankkipaikan muurahaisten kusemat tai puremat eivätkä moskiittojen yölliset pistot. Blogiaiheitakin on riittänyt enkä edes muistanut milloin sellainen on pitänyt vääntää väkisin. Mutta yön aikana oli Nukku-Matti unihiekkaa silmiini tuodessaan vienyt paluukuormassa tai töppösissään jutut mennessään ja pää oli tyhjä. Tyhjyydessä ei ollut edes sattumaa. 

Mutta aina olen aiheen löytänyt tavalla tai toisella, vaikka ottamistani valokuvista. Tätä ajattelin eilen katsoessani uutta kieltomerkkiä, joka kehottaa olemaan ruokkimatta katukoiria. Kun siinä ei muuta englanniksi sanottukaan, jäi iso osa infosta toistaiseksi salaisuudeksi. Ehkä joku thaikielen taitaja vähän jeesaa? Hätäisen tulkinnan ja kielivalikoiman perusteella voisin toivomuksen tai kiellon olevan tarkoitettu etupäässä paikallisille.

Mieltäni ilahdutti myös Pattaya Suomi-Seuran naisten vierailu paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön luona. Sen tehtävä on jeesata naisia pois baaritytön elämästä, joka ei varsinkaan ajan myötä ole herkkua. En tiedä miksi niin ajattelen ja vertaan, mutta mieleen tulee ehtoopuolen taiteilija, jonka musiikkia ei kukaan enää kuuntele eikä osta. Mitä tekee silloin unohdettu laulaja, joka ei ole osannut elämässään muuta kuin laulaa?

Selvännäkijä

Aikoinaan oli työpaikassani kesäharjoittelija, jonka tehtäviin kuului pienen henkilökunnan taukotilan siisteys, päiväkahvien keittäminen ja astioiden tiskaus. Hän sai tehtävänimikkeekseen toimipistevastaava.

Newcastlen metrossa matkalippujen tarkastajaa kutsutaan revenue protection officeriksi, vapaasti suomennettuna myynninturvaamisvirkailija. Se saa heidän työnsä kuulostamaan tärkeämmältä, joten miksi ei, sanoo Angela Baron Chartered Institute of Personnel and Developmentista.

Mutta matkansa varrella voi saada nimensä eteen, taakse tai muuten yhteyteen kuvaavan sanan, varsinkin selän takana, joka ei ole kovinkaan mairitteleva. Voi olla tyhjäntoimittaja, kroonikkoalkoholisti, läski tai vaikkapa puupää. Joskus pilkka osuu omaan nilkkaan tai muuten kääntyy asianomaiselle parhain päin. Kun join saattoi joku, joka ei vastaantullessaan ehtinyt vaihtaa kadun toiselle puolelle, sanoa halveksivasti katsoen, että mitä juoppo. Se oli mitä parhainta itseeni kohdistuvaa päihdetyötä. 

Mutta vuosien varrella olen kuvainnollisesti ollut ottamassa autotallin orsilta jonkun hengettömänä alas, päivänsä päättäneenä kaulakiikusta. Silloin on mieleen tullut, että olikohan hän kokenut halveksuntaa kerran liikaa, kun jonkun olisi pitänyt ottaa kainaloon ja vain välittää...😢. 

Nimen lisäliitteitä on minullakin ollut koululaisesta johtajaan ja lähetistä sosiaalineuvokseksi. Itsekin niitä olen kehitellyt. Kuten elämän koelentäjä ja väärien valintojen asiantuntija. Eivätkä ne ole vain tuulesta temmattuja, vaan sellainen koen olevani ja haluan ollakin. Joka kulkee omia polkuja ja tietää vääristä vaihtoehdoista päivä päivältä enemmän.

Eilen oivalsin läheltä liippaaviin sanoihin kolme oikein hyvää lisää, joiden kytkentää alkoholiin en ollut koskaan kuullut. Harvasta juoposta on tullut itsestään selvä ja aa-lainenkin on juomatta päivän kerrallaan, joten voisiko häntä sanoa "päivänselväksi"? Ja kun raittiita päiviä kertyy liuta lisää, voisiko hänestä tulla "selvännäkijä"?