Elämä on...

Eilen jaoin Facebook-sivuillani videon pätkän, joka kertoi ensimmäisestä vaimostani. Ehkä halusin muistella Liisaa siksikin, että hänen kuolemastaan tulee ensi kuussa kymmenen vuotta. Olen hyvilläni, että niin tein, sillä palautteen perusteella häntä halusivat muistella myös yhteiset ystävämme.

Menneiden muisteleminen kuljettaa minut usein vuosien ja vuosikymmenten taakse ja sinne jumiudun. Enkä pääse takaisin tähän päivään tai huomiseen kuin käymällä läpi korvien välini valloittaneen menneisyyden. Kuvat, elävätkin, kuten kirjoituksetkin tuovat mieleni maailmasta aina jotain uutta ja joskus niin arkaakin, etten ole pystynyt siitä kertomaan. Välillä en kuitenkaan pääse muistojeni eilisestä ylös ellen puhu jollekin.

Sanotaan, että iloisen klovnin naamarin takana on usein surullinen ihminen, joka piilottaa sisimpänsä pellen kaavun sisään. Hän on kuin minä, jonka pitää olla esillä suuna sekä päänä ja yrittää olla hauska. Mutta sydämessäni elän yksin ja olen edelleen lättänenäinen kapiaisen kakara, joka harvoin olin kuten muut, vaikka sitä niin kovasti tahdoin. 

Joillekin olen jankuttamiseen saakka halunnut selittää mikä minussa on vialla. Mutta kuinka sen voisin sanoa, jos en ymmärrä sitä itsekään? Nykyisin vain harvoin lähelläni on joku kenelle voisin edes yrittää puhua pienuudestani, outoudestani, joten puhun kaikille, siis kirjoitan julkisesti. Liisaa ja Päivistä muistellessani kerron jotain hyvin pientä ja arkaa itsestäni Irinan "Hiljaisuus" laulun sanoin:

Mä kuulen eteisestä askeleet.

Sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.

Et sano sanaakaan, tuijotat mun niskaa vaan

Samalla, kun mä leikin nukkuvaa.

Liian usein kaipaan niitä hetkiä,

Et saisin yksin nukahtaa ja herätä.

Ei tarvis jännittää ja sisintänsä selvittää,

Kun ei sitä ymmärrä itsekään.

Mm, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin.

Mulle tämä syvä hiljaisuus

On parempi kuin huono valhe uus.

En voi sanoo suoraakaan, et: "Joo, edelleen ahdistaa",

Kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.

Ja joo, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu niin kuin ennenkin.

Oo jee, mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.

Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa.

Joo ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa,

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.