Levolle lasken Luojani...

Tuntemattoman englantilaisen tai amerikkalaisen kirjoittama lasten iltarukous julkaistiin Suomessa ensimmäisen kerran v. 1860 lastenlehdessä Varpunen muodossa: "Levolle laskeun, Luojani, ole armias suojani, sijaltani jos en nousisi, ota taivaaseen tykösi."

Isäni en muista koskaan puhuneen uskosta, joten en tiedä siitä mitään. Sen tiedän, että ollessani lapsi, meilläkin pidettiin jotain seuroja. En muista tehtiinkö niissä muuta kuin laulettiin virsiä tai laulettiinko niitäkään vai jotain aivan muuta. Kai jotain puhuttiinkin.

Sen muistan hyvin, kun äitini istui iltaisin vuoteeni reunalle ja rukoilimme yhdessä aina saman rukouksen. Lapsena ymmärsin sen sanat täysin ja minulla oli täydellinen turva Luojassani. Käsitin hyvin, että suljettuani silmäni ja nukahdettuani voi olla, etten herää aamulla. Silti minulla oli kaikki hyvin. Uskoin herääväni taivaassa, missä Jeesus pitää minusta huolen ja minä vain odotan äitiäni, isääni ja pikkuveljeäni sekä -siskoani. Täydellisen uskoni olen kadottanut. Jos illalla tulee päivieni päättyminen mieleen, on uni saattanut kadota pitkäksi toviksi.

Kun pojaltani kuoli ensimmäinen äiti, hän sanoi ja kysyi: "Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Me teimme sen, Liisa ja minä, hänen toiset vanhempansa, kunnes hän ei enää tarvinnut minua.

Tarvittiin Ukrainan sota ja sieltä elävän kuvan välityksellä pieni poika itkien kertomaan Thaimaan tähtien alle, että vanhemmat ja sisaret jäivät sodan jalkoihin. Silloin käsitin, että monella lapsella on sama, horjumaton ja täydellinen usko. Itse uskoin, vaikken ollut menettänyt mitään. Poikani ja samanikäinen ukrainalainen lapsi uskoivat, vaikka olivat menettäneet tärkeimmän.

Harva pitää itseään maailman napana, vaan uskoo tai haluaa uskoa, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa. Vielä harvempi heistä tai meistä puhuu siitä saati kirjoittaa. Ehkä voisi olla hyväksikin kertoa ja ymmärtää omaa ainutlaatuisuuttaan sekä mitättömyyttään.

Maailmassani tunnustava kristitty on aivan yhtä rakastava ja anteeksiantamaton sekä yhtä antelias, kitsas ja ahne kuin kuka tahansa. Itseään suurempaan uskovalla on kuitenkin jotain, jota minulla, lapsenuskoni kadottaneella ei enää ollut. Kun he olivat käyneet laillani läpi kaikki mahdollisuudet, he eivät olleet silti umpikujassa. He painoivat katseensa tai nostivat sen ylös taivaisiin, liittivät kätensä ja huokaisivat, että auta, jos olet olemassa. Tästä osalliseksi halusin päästä takaisin. 

Tänä päivänä ja yönä moni tekee Ukrainassa samoin, sillä heillä ei ole mitään muuta. Käsitän, mutta en silti käsitä. Vaikka sota ei olisikaan Luojan tahto, niin miksi Hän sallii sen kaiken, lastenkin tappamisen? Ehkä minulla on ripaus lapsuuteni täydellisestä uskosta tallessa, joka on rukouksen lisäksi monelle ainut lohtu sodan keskellä. Että jossain on jotain, missä ei ole aikaa, missä olemme onnellisia ja olemme joskus siellä kaikki.