Onko velaksi hyvä mällätä?

Suomen valtionvelka ylitti 150 miljardia euroa vuonna 2023. Vuosittaiset korkokulut olivat 3 miljardia euroa. Tämän vuoden maaliskuun lopussa lainarahan määrä oli 174,7 miljardia. Asukasta kohden siis yli 30 000 euroa. Paljon enemmän kuin vuoden eläkkeeni ennen verojen maksujakin.

Jos kotikunnallani Tuusulalla olisi velkaa asukasta kohden saman verran, olisi lainarahaa 1,2 miljardia euroa. Laskinko oikein ja onko ontuva vertaus? Onhan se, sillä valtio kerää verojakin isommalla prosentilla meiltä eläkeläisiltäkin.

Aikoinaan makasin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa henki hiuskarvan varassa. Ettei se katkeaisi, sitä vahti sairaalan henkilökunta huippulaitteineen. Elämänhaluani piti itseni lisäksi yllä vaimoni Päivis. Silloin ajattelin, että jos ei täällä koe saavansa vastinetta veroille, virtaa sydänveren lisäksi korvien välissä jotain sinne kuulumatonta. Jolle on nimikin, jota en nyt sano enkä kirjoita.

Mutta onko Tuusulan tai Suomen velka paljon vai vähän? Oiva vertailukohta on Yhdysvallat. Sen valtionvelka asukasta kohden on 107.000 dollaria ja per veronmaksaja hieman yli 323.000 dollaria. Ehkä oikea kaltaiseni ymmärtämättömän kysymys onkin, onko lainarahat joskus tarkoitus maksaa takaisin? Sillä eikö lainaaja pysy tyytyväisenä niin kauan kuin korot tulee hoidettua?

En ollut koulussa hyvä kuin häiriköinnissä, jonka lisäksi osasin laskea. Sillä matematiikalla ja ajan patinoimilla aivoillani ajattelen, että toisilta lainaaminen ei ole hyvää liiketoimintaa millään mittarilla. Sen sijaan rahan lainaaminen muille on sitä kaikilla laskutavoilla. Sillä silloin saa tavallaan tuplatuoton, kun ei tarvitse maksaa korkokuluja kenellekään ja lainanneet maksavat lisäksi tilillesi saman verran.

Jos ei tarvitse maksaa korkoja, voi niillä rahoilla vaikka hemmotella itseä, muita tai tehdä jotain tarpeellista eläimille. Voi myös tuottaa ihmisarvoa ja hyvää mieltä kodittomille, jotka eivät voi kylpeä rahassa eivätkä kylpyammeessa.

Lentävä pyhä lehmä?

Valtio on ojentanut kättään Finnairille 2020-luvun kriisialun aikana taajaan – yhteensä 1,3 miljardin euron edestä. Näin laski valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosasto jo vuosi, pari sitten. Mukana oli silloin velka, toisen velan takaus ja yksi osakeanti heti koronakriisin alussa. Veronmaksajien kannalta keskeinen kysymys lienee, miten paljon yhteistä rahaa valtion lentoyhtiön tukemiseksi on syytä laittaa ja miksi? 

Aamulla Ylen Teksti-TV ja radio kertoivat, että Finnair peruu tänään perjantaina noin 140 lentoa. Lisäksi se voi vaikuttaa myös maanantain lentoihin. Syy niiden peruuntumisiin on 2.5. järjestettävä Ilmailualan Unionin (IAU) lakko, joka koskee Helsinki-Vantaan työntekijöitä maahuolinta- ja ateriapalveluissa, asiakaspalvelussa, lentokoneiden korjaus- ja huoltotöissä sekä rahtipalvelussa. Uutisen mukaan näyttäisi siltä, että lakossa eivät ole lentäjät eivätkä muukaan väki, joka lentää, muttei kuitenkaan lennä. 

Itse kuljen valtiovetoisella firmallamme pari kertaa tai enemmän vuosittain ja olen ollut varsin tyytyväinen. Vain kerran syystä, jota en muista, olen yöpynyt Finnairin kustannuksella 500 euron kipurahoineen ylimääräisen yön Bangkokin hotellissa.

Mutta lakot, joissa Finnain on osallisena, riipovat minua erityisesti. Tosin niin tekevät oikeastaan kaikki muutkin tylötaistelut, vaikka käsitänkin niiden syyt. Sitä en eläkeläisenä käsitä kuinka elo ja olo ruokineen, asuntoineen ynnä muine ansioineen kyetään takaamaan minullekin, vaikkei edes ole lakkoilun mahdollisuuksia. Ei auta vaikka kuinka seisoisin banderollia huiskuttaen Kelan tai Ilmarisen rappusilla, joka muuten omistaa siivun myös Finnairista.

Erityisesti minua korpeaa valtion verorahoilla täyttämä sammio, josta on vuosien saatossa ammennettu miljarditolkulla tukirahoja, että Finnairin siivet pysyvät sinivalkoisina. Kuten Intiassa pyhät lehmät konsanaan.

Tämän päivän lakko vaikuttaa 12 000 matkustajaan, jotka sen lisäksi, että ovat syyttömiä soppaan, maksavat sen verorahoistaan. Kuten hekin, jotka eivät lennä koskaan tai kuuna päivänä. En kerta kaikkiaan ymmärrä kotimaani pyhää lehmää, joka pidetään ilmassa vuodesta toiseen verorahoilla. 

Jonkun sortin perustelu Finnairin olemassa oloon olivat suorat lennot Aasiaan Venäjän ilmatilan läpi. Nyt ei ole vuosiin ollut niitäkään ja silti olen päässyt Thaimaahan ja takaisin suorilla lennoilla, vaikka ikkunoista ei ole Siperiaa näkynytkään. Näin on myös Tukholman laita. Sieltä lienevät suorat lennot ilman Ruotsin valtion tukia Suvarnabhumin lentokentälle ainakin thaimaalaisella lentoyhtiöllä.

Huhuu Vappu, milloin tulee kesä?

Vappuaattoa vietin Jokilaaksossa yksin verkkaisesti heräävän luonnon keskellä. Pikkupuhelut ja chatit Morakotin kanssa kulkutavasta riippuen liki 10 000 kilometrin päästä ja päähän toivat tuulahduksen muuttolintujen kanssa muusta maailmasta. Helsinki-Vantaan lentoaseman lähin väyläkin on remontin vuoksi suljettu, joten siitä eivät laskeudu Finnairin eivätkä minkään muunkaan vallan lentokoneet.

Vappusimoja tai tippaleipiä ei ollut, mutta merikontin vappusauna uinteineen tai pulahduksineen kuului aattoon. Purolammen vesi oli seitsemän asteista. Se oli oikein virkistävän mukavaa. Samalla tuli testattua sähkö- ja lämpövahdit. Nyt tiedän että hälytys tulee, kun lämpö kohoaa yli kolmenkymmenen. Sähkökatkojen osalta vahdit on testattu jo aiemmin ja eilen siis viimein lämpötilankin osalta. 

Vappu on vuodesta 1979 ollut virallinen liputuspäivä, joten juhlapaikalla liehuu salossa Markku-serkulta 50-vuotisen taipaleeni syntymäpäivälahjaksi saamani Suomen minilippu. Vappupyykkikin tuli pestyä, joka antoi kolmetuntisen jännytyksen, sillä pesukone jäi häiriöisena nurkkaan, kun lähdin syksyllä Aasiaan. Samoin oli kiukaan laita. Mutta talven tekoja kaduttuaan molemmat toimivat nyt kuin unelma.

Mutta vappuuni kuuluu myös vappumarmatus. Aiheen sain aamun Radio Suomesta. Toimittaja totesi töihin tullessaan, että kyllä oli pikaruokapaikkojen ympäristöt siivottomassa kunnossa. Joten ehkä aaton purilaiset pitäisi myydä suoraan käteen ilman servettejä tai eväspapereita.

Vappuaattolounaani

Ja jatkoi, että koko aamuyön kymmenet käsiparit, lakaisukoneet ja imurit siivosivat Espan puistoa, jotta se olisi suht siistissä kunnossa, kun porsaiden lailla käyttätyvä ihmislauma tulee jatkamaan juhlimista. Sama sotku on tänään Ullanlinnanmäelläkin.

Ihmisoksennusten ja muiden örvellysten jälkien joukosta puuttuvat vain soimaavat hienohelmat ja -lahkeet, jotka eivät pärjää keväällä lumien alta paljastuneiden koiran kikkareidenkaan kanssa. Ehkä sekin on jonkun sortin uusavuttomuutta. Sillä kun ei ollut koirien kiinnipitopakkoa, tekivät hauvat tarpeensa ilman taluttajien keräilypussejakin sinne missä hätä milloinkin tuli.

Muumi- ja Jokilaakso

Vaikka kirjoittaminen, blogienkin on varsin yksinäistä puuhaa, pidän siitä paljon. Se on ehkä tärkein jokapäivien sisältö. Joskus mietin, kun kukaan ei lähetä palautteena päiväkausiin edes yhtä ainoaa kirjainta, että lukeeko ainoakaan vai olenko menneen talven lumia. Vaikka aamukuudelta vappusää lupasi sitä lisää Myllykylän Jokilaaksoon.

Tilastojen mukaan lukijoita tai lukukertoja on kuitenkin paljon enemmän kuin kymmenentuhatta kuukausittain. Joten ehkä oman, tunnin tai parin, joskus pitemmänkin tuumailu- ja kirjoitushetken lisäksi tarjoan mukavan, ehkä mieltäkin liikuttavan tai ajatuksia herättävän tuokion yhdelle ja useammalle.

Eilisestä kirjoituksesta, jossa oli omaa ja anastettua Nuuskamuikkusesta, antoi Kuumakivihieronta Seinäjoelta niin mieltäni hellivän palautteen, että se ansaitsee tässäkin oman paikkansa:

"Voi miten ihana kirjoitus Nuuskamuikkusesta! Hän on hahmo, johon on niin helppo samaistua – se vapaudenkaipuu, rauhallisuus ja oma polku tuovat lohtua ja muistutuksen siitä, että on täysin sallittua kulkea omaan tahtiin. Tekstisi tavoitti Nuuskamuikkusen hengen tosi kauniisti, ja se herätti paljon lämpimiä ajatuksia siitä, miten tärkeää on osata pysähtyä, nauttia pienistä hetkistä ja uskaltaa olla oma itsensä. Oli myös ihanaa, miten kuvailit tunnelmia niin elävästi, että hetken ihan tuntui, kuin itse olisi ollut Muumilaaksossa kuuntelemassa hiljaista virran solinaa. Kiitos tästä kauniista ja ajatuksia herättävästä hetkestä – kirjoituksesi toi hyvää mieltä ja rauhaa tähän päivään!"

Välillä ajattelen ja kirjoitan sekavia loikkien mielikuvitusmaailmoissani epäloogisesti oudolla tavalla. Silloin oletan ymmärtäväni enemmän niitä, jotka eivät pääse mukaan kuin heitä, jotka matkaavat vaivatta kanssani milloin missäkin maailmoissa. Joissa ei tarvita arjen eikä pyhien elosta muuta kuin muistot ja mielikuvitusta. Joskus ei niitäkään.

Mutta mistä Muumit saivat alkunsa? Sitä ei taida kukaan tietää. Sillä ne ovat saattaneet syntyä Tove Janssonin enon maailmoissa. Ensimmäinen maininta Muumeista on kerrottu olevan 30-luvulla. Taiteilijaperheeseen Helsingissä syntynyt Tove Jansson (1914-2001) oli enonsa luona Ruotsissa ja nälkäisenä teininä hiipi usein ruokakaapille. Eno alkoi varoittelemaan Tovea ”Muumipeikoista” jotka asuvat kaakeliuunien takana. Hän kertoi, että peikot saattavat puhaltaa niskaan tai hieroa nenäänsä Toven jalkoja vasten. Oletettavasti tämä ei ollut mukava ajatus.

Muutamia vuosia myöhemmin, Tove loi hahmon josta muodostui myöhemmin Muumipeikko. Aluksi pienet hahmot olivat pieniä piilokuvia tai osa Toven signeerausta esimerkiksi Garm-lehden kansikuvissa. Silloin Tove kutsui hahmoa Niiskuksi.

Nuuskamuikkunen

Merikonttikotini on ollut olemassa Hyvinkään asuntomessuilta saakka. Ensin vuonna 2013 kuukauden siellä, jolloin kodissamme kävi montakymmentätuhatta vierasta. Itse asiassa loppuelämän ystävälliset kyläilijät kerralla. Sen jälkeen matkasin Päiviksen ja kotimme kanssa Jokilaaksoon, jossa asustan ja sisustan sitä nykyään yksin. Osaomistuskoira Niilosta on tullut yhä harvemmin vieraileva tähti. Kuten Päiviksestäkin, joka ylläpitää ennenaikaista mummon mökkiään Tuusulan Jokelassa.

Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen tai ainakin moni moneen, ja matkallani on mukaan tarttunut uusia ihmisiäkin, joista joitakin pidän ystävinäni. Yksi sellainen sanoi, että kyllä miehen pitää käyttää alushousuja nukkuessaankin, jos ei ole uniasua. Sekä verhoja kodissaan, vaikkei niitä sulkisikaan. Kun kerran vähintään hyviä kavereita ollaan, päätin kävellä kolmasosan matkasta vastaan, joten hankin yhteen ikkunaan verhot. Kylkiäisenä parani valoisalla kelillä katsomani tv-kuvan näkyvyyskin merkittävästi.

Minulle melkein minkä tahansa hankkiminen Jokilaaksoon on iso juttu enkä niihen juurikaan ryhdy ilman aasinsiltoja. Joten kun asun kesäsin Jokilaaksossa, matkasin pitkin aasinsiltaa Muumilaaksoon, jossa asuu laillani toisinajattelija, kapinallinen Nuuskamuikkunen.

Hänkin vaeltaa etelään joka talven ajaksi, kun Muumilaakson väki käy talviuneen. Keväisin hän palaa laaksoon ja pystyttää telttansa joen rantaan, kuten konttikotinikin on. Huuliharpun soinnista jota en ole koskaan oppinut soittamaan, tietää Nuuskamuikkusen tulleen takaisin. On myös sanottu, että kevät ei ole tullut Muumilaaksoon ennen kuin Nuuskamuikkunen on palannut. Jokilaaksoon kevät tulee, kun joutsenet palaavat Jokilammille ja minä Aasiasta. Nyt hankkimistani verhoista en ole löytänyt enkä etsinytkään muumeja, vaan ainoastaan rehevän kasvillisuuden keskeltä kuvan Nuuskamuikkusen.

Wikipedia kertoo niin ansiokkaasti hänestä, etten lähde sitä toistamaan. Sen sijaan sen voi lukea tästä. Tove Jansson ja etupäässä lapsille tai ainakin sen mielisille tarkoitetut muumitarinat ovat vertaansa vailla. Sillä Tove tupakoi, tykkäsi naisista ja alkoholista ja Muikkunen poltti piippua. Aivan ihmeellistä sensuurin ulkopuolella olevaa aikana, jolloin nykyinen hallituksemme pohtii onko lakritsipiippu edelleen tupakkatuote.

En päässyt hoitoon

Otsikon toteamus on tuttu monelle päihteiden liikakäyttäjälle kuten päihdetyöntekijällekin. Mutta totta se ei ole, jota jäin pohtimaan, kun luin oheisen kuvankaappauksen tekstin kelpo kaverini Jukka Järvisen facesivuilta. Jukkaa arvostan hänen ainutlaatuisista urheilusaavutuksista, vaikkei nyrkkeily suosikkilajejani olekaan.

Mutta päihdetyössä hän on perässähiihtäjä monen muun tavoin, joka yrittää keksiä pyörää uudelleen. Silti menin mukaan hänen pyydettyä Vastaisku syrjäytymiselle yhdistyksen hallitukseen. Mahdollisiin kokouksiin minua on kai pyydetty muutaman vuoden aikana vain kerran. Monesti olen ajatellut, että ehkä hän tahtoikin vain nimeni, sillä päihdetyössä moni minut tunsi, ehkä arvostikin ja tietääkin yhä.

Minusta tuntuu, että Jukan perustama yhdistys ei osaa tai halua tehdä mitään merkityksellistä päihteiden liikakäytön vähentämiseksi ellei yhteiskunta anna siihen rahaa. Mutta paljon tehdään sellaistakin ongelman vähentämiseksi, joihin ei tarvita maksusitoumusta, jonka puutteeseen blogini otsikko viittaa. Moni alan mies ja nykyisin yhä useammin nainen onkin sitä mieltä, että tolkuton juominen loppuu, kun yhteiskunta maksaa viikon tai useamman puhtaiden lakanoiden välissä sekä erilaisten mömmöjen ja lihapatojen ääressä.

Jukan aiheuttaman aamunärästyksen lääkkeeksi pengoin nettiä, että eikö tosiaankaan hoitoon pääse ilman maksajaa? Pääsee sinne. Monien järjestöjen ja seurakuntien lisäksi sitä on valtakunta pullollaan, joista poimin alle kolme linkkiä.

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/alkoholinkayton-vahentamisen-omahoito-ohjelma. Aivan oma lukunsa ja hoitomuotonsa on maailmanlaajuinen päivä kerrallaan AA, jonka Suomen ryhmäluettelo yhteystietoineen on tässä: https://aa-ryhmahaku.com/. Myös A-killat tekevät päihdetyötä ympäri valtakuntaa. Paikkakunnat löydät tämän linkin takaa: https://a-kiltojenliitto.fi/a-killat/a-kiltapaikkakunnat/

Kun tämän päivän kurssissa ja monessa harkinnassa ovat narkomaanien piikityshuoneet ja kaiken maailman korvaus- ja muut metadonihoidot, kehittelin kaltaisilleni alkoholisteille jotain vastaavaa. Ostaisin suuren saaren, jonne majoittaisin mahdollisimman monta pääkaupunkiseudun juoppoa siitä 10 % väestönosasta, joka juo Alkon tuotteista puolet. Saarella olisi kaksi suurta sammiota, joista toinen on täynnä hernekeittoa ja toinen enemmän tai vähemmän tiukkaa viinaa.

Pitäisin huolen, että aina on juotavaa sekä syötävää pään ja vatsan täydeltä. Kun vuoden tai kahden kuluttua menisin tekemään ihmisinventaariota, huomaisin, ettei nälkään ole kuollut kukaan, mutta liikajuomiseen jokunen. Sitten olisi muutama raitistunutkin muusta syystä kuin viinan loputtua. Heille oli malja tullut täyteen Jomppa Ojaharjun sanoin: "Ruukku menee kaivolle kunnes särkyy". 

Ihminen on luonnon pahin tuholainen

Viileään ilmastoon sopeutuneet linnut ja perhoset ovat vaarassa vähentyä Suomessa nopeasti, ilmenee Helsingin yliopiston tutkimuksesta. Esimerkki kylmään sopeutuneista linnuista on riekko. Suomen luonto on muuttunut merkittävästi 30 vuoden aikana. Tutkimus osoitti, että lintujen ja perhosten kohdalla etenkin viileään ilmastoon sopeutuneet lajit ovat keskimäärin vähentyneet ja siirtyneet pohjoisemmaksi.

Tätä samaa tekee muukin luonto puineen ja kasveineen. Havupuiden raja esimerkiksi siirtyy yhä pohjoisemmaksi. Tilalle tulee uusiakin lehtipuulajeja, joita itse asiassa havupuutkin ovat. Niiden lehdet ovat tyypillisesti kapeita neulasia, vaikka havupuilla esiintyy myös suomumaisia ja leveämpiä lehtiä.

Oma lukunsa on muu kasvillisuus, joka myös muuttuu ja monipuolistuu, vaikka kaiken luonnosta ainoana totuutena tietävä sanookin, että jos ihminen ei kitke lupiinia eikä himalajanpalsamia, ne valtaavat koko valtakunnan. Epäilen, sanoi Sukevan vankilan sellissä Ärsi ja Jokilaakson luonnonsuojelualueella minä.

Kesäkotini uimapolulla ja vähän muuallakin kasvaa kuvan pieni kasvi, jolla on kaunis nimi, kevätlinnun silmä. En tiedä onko se kantaväkeä vai muualta tullut, mutta elintilastaan se taistelee apilan ja heinän kanssa. Kuitenkin kuten sanotaan varhaisen linnun löytävän madon, on se myös monen kevään kasvin elämän valttikortti. Karhunkierto kamppailee tilasta pajun kanssa, jonka runkoa myöten se kiipeää kesän mittaan kukkimaan mehiläisten ja muiden hunajan kerääjien iloksi. Kuten jättipalsamikin, joka yrittää ottaa niskalenkkiä maitohorsmista ja nokkosista sekä lupiini milloin mistäkin. 

Jokilaaksosta näitä inhokkimamuja ei kitke eikä surmaa muillakaan tavoin kukaan tulevaisuudessakaan, ellei yhteiskunta pakota, johon nykyinen lainsäädäntömme antaa mahdollisuuden. Siinä mielessä Elämän tähden ry:n Jokilaakson luonnonsuojelualue on ainutlaatuinen, että siellä on tilaa kaikille. Sen vihatulla kasvilla, karhunkierrolla eli elämänlangalla eli isoköynnöksellä on monta nimeä, joka on samaa sukua kuin perunamme kilpailija bataattikin.

Ihminen kaiken mahdollisen säätäjänä on outo pakkaus. Jolla on omat mamusuosikkinsa ja inhokkinsa ihmisissä, eläimissä sekä kasveissakin. Meidän mielestä mikään ei ole parhaalla mahdollisella tavalla, vaan kaikki vaatii säätöjä. Joskus tuntuu olevan vaikea käsittää, että ihmisten tekojen lisäksi ilmaston lämpeneminen surmaa luonnosta jonkun lajin tai siirtää muualle antaen tilaa jollekin uudelle.

Vaikka ei olisi mahdollisuutta matkustella sinne tänne, voi tehdä netin välityksellä opastetun mielikuvitusmatkan Saharan aavikolle ja Amazonin sademetsiin niille seuduille, joita ihminen ei ole vielä säätänyt. Vaan jättänyt luojalle sen mikä sille tai Hänelle luultavasti kuuluukin. 

Elettyä ei voi kukaan muuttaa

Siitä huolimatta, vaikka joku sanoo, että kuka menneitä muistelee ja varsinkin toistelee, on menneisyytensä vanki, teen niin. Sillä se lienee ainut pysyvä, johon voi muuttaa vain suhtautumista.

Kun aikoinaan hankin sisarosuudet äitini ja isäni rakentamasta synnyinkodistani Liisan kanssa, ajettelin, etten luovu siitä koskaan ja sukuni jatkaa siitä mihin se tahtoani kuunnellen jää. Mutta rakkaus ja kutsumukseni päihdetyöhön juurrutti minut Keski-Suomeen, joten oli luovuttava vuosi vuodelta hunompaan kuntoon menevästä, mutta yhä rakkaasta paikasta. Se oli raskas päätös, sillä koin ja koen sen olevan vanhempieni palkkio sotavuosista. Joten sisimpäni esti lapsuuden ja nuoruuden kotini vaihtamisen rahaan. Oli oivallettava vaihtoehto, jossa äitini tyttönimen saanut Paavola säilyy tavalla tai toisella säilyy. 

Kun minulla ei juuri rahaa ollut, oli löydettävä jotain, jossa kukaan muu ei näe järkeä. Pitkän etsinnän tuloksena törmäsin Tuusulan Myllykylässä 8 hehtaarin suojättömaahan. Siihen vaihdoin vanhempieni ja sisaruksilta lunastaman perinnön, jolle annoin nimen Jokilaakso. Sydämeni sai rauhan. Joka tältä osin iän karttuessa yhä syvenee, kun käyn vanhempieni ja siskoni haudalla. Aina erityisesti silloin tiedän tehneeni ainoan oikean ratkaisun. 

Vaimoni Liisa kuoltua jouduin surukseni huomaamaan, ettei keskenämme sovittua enää olekaan, joten oli luovuttava rakennuttamastamme Syrjäntakasesta. Olen kuitenkin hyvilläni, että sitä isännöi ja emännöi poikani vaimonsa ja tyttärensä kanssa, jonka kummallinen kummisetä taidan olla. 

Mutta samassa yhteydessä ymmärsin, että veri ei taidakaan olla aina vettä sakeampaa. Oli annettava asian mennä painollaan tai muulla tavoin yritettävä turvata palanen maata, jonka vuoksi äitini lottana ja isäni rintamalla taistelivat. Niinpä lahjoitin itsenäisyyspäivänä 6.12.2000 perustamani Jokilaakson pientilan pienelle Elämän tähden yhdistykselle. Halusin tehdä ja tein siitä luonnosuojelualueen. Nyt elän vakaassa uskossa, että sitä ei koskaan enää uhkaa  rahaksi muuttuminen.

Mutta vain harvoin on järkevää sanoa, että "ei koskaan", kuten alkoholin käytön sekä tupakoinnin suhteen olen päättänyt. Joten yhden kummilapseni ollessa nyt täysi-ikäinen päättämään omista asioista ehkä löydän tavan luoda välillemme uusi yhteys. Joten kukapa tietää mikä tai kuka hallinnoi Jokilaakson tulevaisuutta.

Kuka minä olen?

Ulkoministeriön sivuilla sanotaan näin: "Ajokortti ei ole virallinen henkilöllisyystodistus, mutta joissain tapauksissa sen näyttäminen voi riittää osoittamaan ikäsi tai henkilöllisyytesi. Esimerkiksi kaupassa asioidessa ajokortti yleensä riittää. Hae poliisilta passia tai henkilökorttia."

Tätä jäin pohtimaan, kun luin eilen, että passin voimassaoloaika on pitenemässä viidestä kymmeneen vuoteen, Vihdoinkin, ajattelin ja samalla pohdin mitähän suomalaiset byrokraatit asian johdosta mahtavatkaan keksiä näyttääkseen tarpeellisuutensa veronmaksajille. 

Kun passi on vanhentunut, käy se vielä kolme vuotta asiakirjasta, jolla voit todistaa olevasi sinä, kun haet poliisilta uutta passia. Näin sanoi Radio Suomen toimittaja aamulla virkailjan sanoneen hänelle uutta passia hakiessa.

Netin mukaan vanhentunut passikin käy henkilöllisyystodistuksesta vielä vuoden sen jälkeen, jos sen haltija on kuvasta tunnistettavissa. Selvä kuin mikä tuumailin, mutta mietin myös, että kuinkahan lienee, jos olen nostamassa esimerkiksi valtakirjalla rahaa tai lähetystä postista toisen puolesta? Tai asioimassa verottajan luona tai Kelassa? 

Uutta pohdittavaa saivat mainitsemani byrokraatitkin, sillä vaikka passissa ja kuvallisessa henkilökortissa käytetään samaa sirua, nyt vasta alkaa pohtiminen voisiko henkilökorttikin olla voimassa passin lailla 10 vuotta.

Näin ulkopuolisena, mutta asianomaisena jäin ihmettelemään miksei kahta asiaa voinut pohtia yhtä aikaa? Sitäkin mietin, että pohtivatko samat tai eri ihmiset saman sirukortin tietojen käyttämistä kahtaan todistukseen kaksi eri kertaa? Se selittäisi ainakin sitä, miksi meillä tarvitaan joskus aivan tolkuton määrä byrokratiaa ja virkahenkilöitä.

Ajokortista on tullut aika outo asiakirja, jolla edelleen todistat autoa ajaessasi, että sinä olet sinä. Mutta jos olet kartanlukija tai takapenkin matkustaja, se ei välttämättä riitäkään, sillä lain mukaan "poliisimiehellä on yksittäisen tehtävän suorittamiseksi oikeus saada jokaiselta tiedot tämän nimestä, henkilötunnuksesta tai sen puuttuessa syntymäajasta ja kansalaisuudesta sekä paikasta, josta hän on tavoitettavissa". Jos henkilöllisyyden vaatija on virkansa valtuuksin niuhottava nipottaja, tarvitaan passi tai virallinen henkilökortti. Kun niitä ei kaikilla ole tai ei varsinkaan mukana, on poliisilla oikeus viedä "outo lintu" asemalle henkilöllisyyden selvittämistä varten.

Menossa mukana eikä taivaanrantaa näy

Tulin noin kuukaisi sitten Aasiasta Suomen Jokilaaksoon ottamaan kevään ja kesän vastaan sekä sen jälkeen jo totuttuun tapaan hyvästelemään syksyn. Paetakseni taas talvea Thaimaan Phatthalungiin kauas turisteista. Toisen kerran kuitenkin vietän kesän Morakotin kanssa, joka kylläkin on ison osan ajasta mustikkametsissä. Almost a wife eli jouluaattona kihlaamani Tata on rakas ja mukava asia monin tavoin tuoden Merikonttikodin suven yksinäisyydenkin poistavaa elämää sekä sykettä.

Lähes poikkeuksetta luonnonsuojelualueen keskellä vietettyihin alkuiltoihin on kuulunut parituntinen televisioviihteen parissa. Draamaa, rakkautta ja jännitystä. Kuukauden aikana katsottujen joukkoon liittyy pian 5 kauden mittainen ja noin 50-osainen sarja. Kevin Costnerin ryydittämässä Yellowstonessa eletään montanalaisen karjatilan elämää. Tilojen suuruudesta siellä päin kertoo paljon karjapaimenen vastaus tulokkaalle heidän lähtiessä ratsain tarkastamaan "parin pellon" aidat. Kun peltoa vaan jatkui ja jatkui, kysui untuvikko, että kuinkahan isoja mahtavat pellot olla? 4000 hehtaaria kappale, vastasi cowboy. Oli siinä ratsastamista, sillä 100 hehtaarin pellon sivun pituus on 1 kilometri.

Mielenkiintoni Montanaa kohtaan herätti yli 60 vuotta sitten Suomen sukujuuriinsa tutustumaan tullut Meimi-täti, joksi häntä kutsuimme. Elämäni aikana olen silloin tällöin haavaillut vastavuoroisesti käyntiä Montanan Great Fallsissa. Jotkut Suomessa olevasta suvustani ovat siellä Jurvan ja Teuvan seutuvilta käyneetkin. Olisin ollut varmasti mukana, mutta tietoa ei ollut itselläni etukäteen. Itse asiassa en edes tiedä minne varsin laaja Petter ja Elisabeth Hällströmin sukuni on levinnyt. Ainakin Montanan ja Ruotsin lisäksi Kaliforniaan ja Sveitsiin, jossa Gregory Laugheryn luona Päiviksen kanssa kävinkin. 

Vaikkei matkoilta juurikaan elvisteltävää ole, on jotain mistä olen ylpeä. Kyvystä ja rohkeudesta lähteä käytännössä kielitaidottomana pitkin maailmaa paikkoihin, joissa ei taatusti turisteja käy eikä näy. Ehkä matkojen vaikein osa onkin lähteminen, sillä eräänkin kerran olen kuulluu "enhän minä voi tai mutkun mutkun".

Mutta askel lyhenee ja ontuminen sekä huojunta sinne tänne lisääntyy, jota en juuri itse huomaa. Kunnes katson kävelyäni Merikonttikodin katolla olevien kameroiden nauhoittamana. Ehkä mikään elävä ei maan päällä tee ja kävele niin paljoa turhaa kuin ihminen. Jos sen kaiken joku osaisi kääntää hyötyliikunnaksi, mitä se sitten kaiken tarpeettoman tekemisen keskellä sotimisineen onkaan, mitä saisimmekaan aikaiseksi?

Onko jälkikulkuneuvoja ja muunsukupuolisia olemassa?

Facebook-kaverini ihmetteli kuvankaappauksen lailla eilen tai ainakin huomasin sen silloin, kun muille maille lähtijät ovat häntä nuorempia. Vastasinkin tähän tapaan: "Johnny-Kai. Jälkijunassa on oikein mukava matkustaa, sillä perillä on aikaa ajattomuudessa yllin kyllin, eikö niin?"

Samaa olen itsekin ihmetellyt ehkä kuukausi kuukaudelta tai ainakin vuosi vuodelta enemmän. Sillä joskus ja yhä useammin huomaan olevani vanhin joukossa, jossa aikoinaan olin kaikkein nuorin. Välillä viimeisen kerran lähtenyt on niin läheinen, että huiskutan henkisesti ja toivottelen hyvää matkaa jälleennäkemisen toivossa.

Mutta näinhän se on. Mitä kauemmin elän, sitä vanhemmaksi tulen. Ja että äitini oli naisihminen, mutta isä ei. Josta siitäkään ei varsinkaan nykynuori voi olla enää varma, sillä joukkoon ovat joidenkin mielestä tulleet muunsukupuoliset ja sukupuolettomat.

Muunsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetti, jonka omaava ei koe olevansa yksiselitteisesti nainen eikä mies. He saattavat kokea olevansa esimerkiksi sukupuolettomia, sukupuolirajat ylittäviä tai "monisukupuolisia". He kutsuvat itseään myös kaksisukupuolisiksi.

Edellä mainittuja ei pidä sotkea intersukupuolisuuteen, jota jotkut lääkärit kutsuvat sukupuolen epäselvyydeksi. Mikä tarkoittaa laajaa joukkoa synnynnäisiä ehkä olotilojakin, joihin liittyy sekä naisille että miehille tyypillisiä sukupuolen tunnusmerkkejä. Jospa kaikille tarkoitetut Unisex toilettitilat ovatkin heille, kun ei tarvitse pohtia olenko mies vai nainen tai jotain muuta.

Ehkä jonnekin voi mennä ajatuksineen myös jälkijunassa. Mutta jälkiautoja, jälkilentokoneita, jälkilaivoja tai muitakaan jälkikulkuneuvoja varsinkaan viimeiselle matkalle ei taida olla kovin usein tarjolla. Joten kun Thaimaassa, jossa on paljon ladyboyta, etupäässä Pattayan seudulla viihtyvä suomalainen väki yksin tai seurassa matkaa yön yli Helsingistä Tallinnaan ja takaisin kesäkuussa Victoria-laivalla, en aio odottaa jälkikuljetusta. Vaan olla mukana, vaikka nykyisin vietänkin talviaikoja maanteitse yli 1000 kilometrin päässä Pattayalta, Siaminlahden toisella puolen Phatthalungissa.

Tarvitsemme muutakin lämmikettä kuin sydämenlämpöä

Puheloisessani eli kämmenenkokoisessa älylaitteessa on monia ohjelmia, jotka ennustavat säätä. Nettiyhteyden päässä niitä on vielä enemmän. Itselläni on nykyisin aktiivikäytössä vain yksi, jonka ikkunasta poimin pari kuvankaappausta aaumukuuden molemmin puolin. Sillä silloin ohjelma muuttaa yön päiväksi tai aamuksi eli kuun auringoksi.

Nykyään en ennustuksista seuraa kuin onko tulossa aurinkoa, pilvipoutaa vaiko sadetta ja minkälainen on päivän lämpötila kesäkoti-Suomessa ja talvikoti-Thaimaassa. Kun harrastin veneilyä vanhalla armeijan Jemina K-veneellä Keitele-Päijänteellä ja huvialus Vrijheidillä meriä myöten, tuli seurattua muutakin sääennusteista aina tuulia ja sumuja myöten.

Mutta kelit vaihtelevat vuodenaikojen lisäksi sen mukaan missä milloinkin olen. Kun Suomessa on kesä, lämpötilaerot hieman tasottuvat, miksei talvellakin. Pääsiäisenä ero voi kuitenkin olla esimerkiksi 30 °. Kun vastaavasti vietän talvipäivää Aasiassa, saattaa Merikonttikotini pihassa Suomessa lämpötila olla 50 astetta vähemmän°.

Ehkä ihmisen ensimmäinen merkittävä keksintö kylmyyden torjuntaan oli tulentekotaito. Tarinoissa kerrotaankin, että sen kadottaminen tai tulen sammuminen saattoi olla suuri, peräti kuolemaan johtava katastrofi koko heimolle.

Mutta toista on eläinten elämä, joilla ei ole talvivaatteita, ei lämmitettäviä huoneita eikä juuri mitään muitakaan taitoja saada lisälämpöä aikaan. Mutta ihmisten taidot tehdä keinolämpöä, mahdollistavat monenlaisten eläinten elämän kylmässä Suomessakin. Luulen, että ilman sitä eivät pärjäisi monetkaan ihmisten hyötyeläimet kanoista karjaan. Huonosti taitaisi käydä kissoille ja koirillekin. 

Muistan, kun saksanpaimenkoiramme Jeri, joka oli niin sanottu ulkokoira eristämättömine koppeineen,  juoksulankoineen ja kettinkineen, pääsi kylmimmiksi talviöiksi saunan lämpöön, vaikkei kiuasta olisi lämmitettykään.

Suru on aitoudessaan myös itsekästä

Kun eilen kuuntelin You Tuben minulle räätälöimää soittolistaa, käsitin jälleen kerran, kuinka paljon musiikki merkitsee itselleni, vaikken vierailla kielillä laulettuja sanoja ymmärtäisikään. Ehkä tekstin merkitys kuitenkin on iän myötä kasvanut, sillä mikään muu ei ole liikuttanut mieltäni vuosikymmenten aikana niin usein kyyneliin ja monesti itkuun asti.

Ikävä ja ikuisesti tavoittamattoman kaipuu ovat tielläni isossa osassa. Vaikka rakkauttakin on mukaan mahtunut monin eri tavoin. Jos olisi luovuttava ilosta tai surusta, jäljelle saisi jäädä suru, sillä se on syvintä itseäni. Lisärikkauden välillä alakuloiseen elämääni tuo eläinrakkaus.  

Yksi sellainen on Sylvian joululaulu. Se ei kerro vain Sisiliasta ja kotimaan ikävästä, vaan ottaa myös kantaa lintujen verkkopyydystämiseen, minkä julmuutta Topelius vastusti. Laulun kohta ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain” kuvaa, miten lintu on suljettu silmät puhkaistuna häkkiin houkutellakseen lajitovereitaan pyydystysverkkoon, jotta niiltä voitaisiin syödä vain kielet 😥.

Saman miehen kynästä on Varpunen jouluaamuna, jonka veljen muutan jo kauan sitten taivaaseen matkanneeksi siskokseni. "En mä ole lapseni lintu tästä maasta. Olen pieni siskosi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun siskosi enkeleitten maasta." Joskus, kun katson pikkuvarpusta Thaikotini sähkölangalla, ajattelen sen olevan Irmeli-siskoni. Samaa ajattelin pitkäperjantaina viedessäni hänen ja vanhempieni haudalle helmililjan. 

Yksi puhuttelevimpia kaipauslauluja listan Chisun Sabotagen lisäksi on  Mun kulta, jota kuuntelen ja hyräillen sen sattuessa hollille kostein silmin. Ja muistelen kaikkia kauniita ja hylkäämiäni rakkauksia. Kuinka totta se onkaan, että rakkauden jotain ihmistä ja eläintäkin kohtaan löytää syvimmillään vasta sen menetettyään.

Vaikka elämäni onkin joskus alakuloista ja mollivoittoistakin, olen onnellinen. Surullinen olen haikeuksissani myös siksi, että tiedän loukanneeni muita, ovat he sen ansainneet tai eivät. Koska itsekäs, oma oloni ei parane, jos joku on vuokseni pahoittanut mielensä tai peräti näreissään.

Olkoon tämä kaiken kattava anteeksipyyntöni kaikille loukkaamilleni, sillä ilkeydellä tai pahansuopaisuudella ei ole tilaa osin paatuneessa sydämessäni. Olen vain yrittänyt parhaani. 

Ehkä pyytelen anteeksi myös itseni vuoksi, sillä oloni ei hetkellisen vahingonilon jälkeen ole kertaakaan tullut paremmaksi tai elämäni kauniimmaksi loukkauksien jälkeen. On siten toinen elämä olemassa tai ei, luulen, että sille matkalle huono matkaeväs on anteeksiantamaton sydän.

Aurinko laskee länteen

Mira Luoti sanoi Eeva-lehdessä: ”Pahinta mitä itselleen voi tehdä on se, että alkaa pienentää persoonaansa muiden vuoksi”. Kuka sitten on tämä itsetunnon eheytysviestin tuoja? Hän on laulaja ja näyttelijä, joka aikoinaan sai aviomiehensä Kristian Björkin kanssa kaksi lasta. Pariskunta jätti vuonna 2012 avioerohakemuksen. Kolmannen lapsen Luoti sai avopuolisonsa Mika ”AH” Haapasalon kanssa vuonna 2014. Pari erosi kesällä 2018, palasi vuonna 2019 jälleen asumaan yhteen, mutta erosi lopullisesti kesällä 2021. Luoti kihlautui joulukuussa 2021 Mökkitie Records -levy-yhtiön toimitusjohtaja Olli Saksan kanssa. Vikkelä liikkeissään ja parisuhteissaan sanoisin, mutta josta minulla ei ole edes yhtä pahaa sanaa. 

Minuun kolahti hänen sanomisensa naistenlehdessä, sillä peittelin riehakkuuden alle pientäkin pienemmän persoonani kolmekymppiseksi saakka. Siitä eteenpäin, kohta puolivuosisataa, olen ehjännyt itseäni ja yrittänyt kasvaa pituuden lisäksi aikuiseksi myös muuten. 

Ehkä olen onnistunut tyydyttävällä tavalla. Mutta sillä, kuten kaikella on hintansa. Matkalle on kipeinä jäänyt parisuhteita ja puhumattomia läheisiä, jotka eivät kanssani keskustele. Jos en muutu enemmän heidän mieleiseksi tai peräti pyydä anteeksi jotain, josta en tiedä mitään.

Mutta suomalaisten laulujen esittäjät, sävelet ja varsinkin sanat puhuvat minulle sitäkin enemmän. Aikoinaan pidin Viktor Klimenkon tulkinnasta "Aurinko laskee länteen". Kappaleen löysin uudelleen Vesku Loirin esittämänä, kun luin Repe Helismaan tehneet tämän viimeisen sanoituksensa sairaalassa sen jälkeen, kun hän kuuli sairastuneensa luusyöpään eikä ehtinyt kuulla laulua valmiina:

"Aamulla aurinko nousi taivaani kirkasten

Purppurapilvissä sousi täyttymys unelmien

Nyt aurinko laskee länteen

Saapunut ilta jo on

Aurinko laskee länteen

Aurinko rakkaudeton

Uskonut illan en koskaan

Saapuvan äkkiä näin

Kunnes näin sinisen linnun

Lentävän etelää päin

Näin sen ja ymmärsin sen

Poissa aika on rakkauden

Kun aurinko laskee länteen

Onneni auringon luulin

Taivaalle seisahtuneen

Kunnes näin sammuvan välkkeen

Kuohussa tulisen veen

Näin sen ja ymmärsin sen

Poissa aika on rakkauden

Kun aurinko laskee länteen

Kun aurinko laskee länteen."

Runoilija Pentti Saarikoski ehdotti 1964-vuoden lopussa, että seuraava Eino Leino-palkinto annettaisiin Reino Helismaalle. Suhtautuminen ehdotukseen oli kuitenkin nihkeää, eikä palkintoa myönnetty. Helismaa kuoli vuoden 1965 tammikuussa vain 51-vuotiaana. Viimeisinä hetkinään ”Repe” sanoi, että tekee niin mieli hernesoppaa ja ruisleipää. Helismaan sisko sanoi, että hän voi tuoda. ”Repe” vastasi: ”Et kerkiä enää tuoda, laiva lähtee satamasta yhdeltä yöllä”.

Äänestämisen ongelmat

Valtioneuvosto myönsi viime vuoden tammikuussa avustukset puolueille ajalle 1.1.-31.12.2024. Avustukset ovat Ahvenanmaa mukaan luettuna 34 566 000 euroa. Lisäksi arvelisin, että vaalit maksavat kunnille ja valtiolle ainakin reipas 10 miljoonaa euroa per kerta. 

Kallista tai halpaa lystiä on suhteellista, sillä joku vuosi sitten Korjausliike-puolueen puheenjohtaja Petri Roininen ”maksoi” 81 euroa yhdestä äänestä. Korjausliike on entiseltä nimeltään Sininen tulevaisuus. Sen perustivat perussuomalaisista vuonna 2017 näyttävästi eronneet kansanedustajat.

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta sanoo Hesarissa, että keinot äänestysprosentin kasvuun eivät ole helppoja. Varteenotettavana vaihtoehtona hän näkee kuitenkin esimerkiksi äänestysikärajan laskemisen 16 ikävuoteen, joka sosiaalistaisi yhä nuorempia ikäluokkia poliittisen vaikuttamisen pariin. Toinen mahdollinen keino olisi sähköisen äänestämisen selvittäminen uudelleen. ”Kyllähän äänestäminen nyt on ehkä vähän vaivalloista, jos miettii muuten, miten yhteiskuntamme on digitalisoitunut. Käytännössä kaiken voi hoitaa digitaalisesti, paitsi äänestämisen.”

Thaimaassa olen seurannut useammatkin vaalit paikallisten keskuudessa. Suomalaisittain outo käytäntö on, että puolue, koneisto tai ehdokas maksaa äänestäjille riippumatta siitä ketä äänestää, kunhan vaan äänestää.

Entäpä jos Suomessakin maksettaisiin 10 euroa jokaiselle äänestäjälle? Kansalle, joka jonottaa ilmaista muoviämpäriäkin tuntitolkulla. Melkein uskallan taata äänestysprosentin kasvun uudelle kymmenluvulle. Yritettäisiin uudestaan politiikan tutkijankin esille nostamaa digitaalista äänestämistä tekemällä siitä yksinkertaista, mutta silti vaalisalaisuus säilyttäen.

Henkilökohtaisten älylaitteiden ja tietokoneiden lisäksi monella naapurilla tai ystävällä on vastaava laite ja jokaisessa kunnassa on myös asiakkaiden käyttöön tarkoitettuja laitteita nettiyhteyden päässä. Niistä jokaisella voisi kirjautua äänestysohjelmaan. Jos kirjaudut pankkitunnuksillasi ja salasanallasi, jonka jälkeen äänestät ohjelman hyväksymällä tavalla, joka karsii Aku Ankka ja Muumipappa äänet pois, napsahtaa tilillesi 10 euroa. Vaihtoehtoisesti voisit kirjautua sosiaaliturvatunnuksillasi, jolloin palkkio on nostattevissa hyväksytyn anonyymiäänen jälkeen Postin toimipisteistä. 

Kysymys kuuluukin mikä tässä edes voi mennä vikaan? Vai onko kysymys vain siitä, että liian moni haluaa laittaa näppinsä peliin sekä sorkkia asiaa ja tehdä siitä niin monimutkaista, ettei se enää toimi kenellekään?

Kun neljä ja puolimiljoonaiselle äänestäjäjoukolle raavittaisiin 10 euroisia puoluetuista ja manuaalivaalilautakuntien kustannuksista sekä osa vaikkapa ehdokkaille luotavista uusista mainosmahdollisuuksista, niin mättääkö tässä joku muukin kuin yksinkertaisuus?

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai (ortodokseilla suuri perjantai) on kristillinen pyhäpäivä, pääsiäistä edeltävä perjantai, jota vietetään Kristuksen ristiinnaulitsemisen ja kuoleman muistoksi. Se on kirkkovuoden ainoa surujuhla, jonka iso osa sivuuttaa Vapahtajan vielä nauttiessa viimeistä ateriaa pääsiäistä edeltävänä torstaina. He tai me jo toivottelemme hyvää ja iloista pääsiästä, vaikka edessä on miehen mestaaminen Golgatan kukkulan keskimmäiselle ristille. 

Kiirastorstaita vietetäänkin kristillisissä kirkoissa Jeesuksen viimeisen aterian muistoksi ja ehtoollisen asettamisen päivänä. Se ei ole Suomessa virallinen pyhäpäivä, jota se on esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Mielestään syyttömiä marttyyrejä on ja syntyy yhä, vaikka heitä ei löytyisikään imurin varresta. Myöskään määrä ei taida koskaan tulla täyteen. Tylyssä ja pahassa maailmassa on aina niitä, jotka joutuvat kärsimään joko omasta päätöksestään tai toisten takia ja kuolevat aatteen tai uskonnon edestä sekä esimerkiksi sodissa.

Nykyään marttyyreitä ovat myös raiskauksien uhrieiksi joutuneet nuoret tytöt Intiassa. Jotka saavat aikaan kansanliikkeen ja ehkä muutoksen – mutta maksavat siitä hengellään. Marttyyrius ei olekaan vain kristinuskon asia, vaan laajempi kulttuurinenkin kysymys.

Mutta uskoo ristillä puolestamme kuolleeseen tai ei, on se pelkkänä tarinanakin puhutteleva. Siinä on syytönkin mies kahden meikäläisen keskellä odottamassa noutajaa tuonpuoleiseen, kun toinen kaltaiseni ryöväri ilkkuu: "Hoitele nyt meidät alas täältä, jos olet se mitä olet pitkin kyliä suureen ääneen mainostanut". Tähän toinen toiselta puolen: "Pidä nyt vähän pienempää suuta, sillä me ollaan sentään aivan syystä täällä." Jeesukselle hän sanoo: "Muista minua tai meitä, kun olet uudessa kodissasi." Taisi olla ensimmäinen, joka sai taivaan portin avaimen.

Mutta opetuslapsista suurin rooli on kristityjen parjaamalla kavaltajalla Juudas Iskariotilla. Sillä hänellä oli ihmisistä oleellisin osa sielujemme lunastustyössä. Mikä olisikaan paratiisiin pyrkijöiden taivastie ilman Juudakselle maksettuja 30 hopeakolikkoa. 

Sammakkomiehen tai -rouvan kanssa talvitakkeja heittämässä

Ei pysynyt tähtien asento yön yli entisellään, joten en valitakaan julkisen terveydenhuollon hitautta enkä kankeutta, kun en ole vaivojeni vankikaan. Sen sijaan kerron jotain laiturin asentamisesta kesäteloille ja talviturkin heitosta kuvan rauhoitetun konnan kanssa, jonka tapasin rantapolulla sen ollessa myös matkalla Jokilammillemme. 

Rupikonna on Suomen sammakkoeläinten nestori. Wikpedian mukaan vanhin tavattu eli 54-vuotiaaksi. Luonnossa rupikonnan elämä on kuitenkin täynnä vaaroja, joten yleensä elinikä jää muutamaan vuoteen. Lisääntymiskausi alkaa heti keväällä konnan herättyä talvihorroksesta.

Luonnossa rupikonnan elämä on kuitenkin täynnä vaaroja. Se kutee syvemmissä vesissä, ja sen lapset eli nuijapäät ovat myrkyllisiä. Tavallisesti sammakoiden suurkuolleisuus alkanee vasta, kun täysimuotoiset pikku sammakot kömpivät maalle. Himoitsijoita on paljon: käärmeet, lepinkäiset, rastaat, varis- ja petolinnut sekä lumikot ja kärpät sekä monet muut. 

Laiturin tuuppimisessa veteen ja kevyessä kiinnittämisessä alumiinitikkaineen ei ole isokaan työ, vaan itse asiassa mukava pikku puuha. Usein siihen liittyy kuitenkin jotain muutakin. Tällä kertaa sitä tuli kaatuneesta, lähes reiden paksuisesta puunrungosta, joka oli kaatuessaan myös liiskannut littanaksi osaomistuskoira Niilon katiskan. Sen oikomisessa meni aikansa. Saapa nähdä tekeekö Morakot kesällä lammen antimista kala-aterian, kun pyydyskin on nyt kunnostettu.

Tasan samana päivänä 2021 heitin talviturkin keväiseen Jokilampeen veden ollessa nyt vielä rantapeltojen vuoksi varsin ruskeaa ja 11-asteista. Vesi oli varmasti kaikin tavoin lähes samanlaista aiemminkin. Tosin kunnon kevätulvat saavat erojakin aikaan, sillä joskus on Soiniityntien jokisiltakin veden alla.

Kun Jokilaakso on rakentanut itseään parin vuosikymmenen aikana luonnonsuojelualueeksi, on siellä edelleen turvani ja lupa elää myös lainsuojattomien kasvien ja eläinten rinnan kantaväestön ja niiden kanssa, jotka nauttivat viita- ja rupisammakoiden sekä vuollejokisimpukan kanssa lain suojaa. Joillakin kasveilla ja eläimillä onkin eri tie tai vielä matkaa viranomaisten ja luonnonintoilijoiden vainoamiksi inhokeiksi Himalajan eli jättipalsamin, kurtturuusun ja lupiinin sekä monien muiden lailla.

Kun katsoin Merikonttisaunan kulmalla kukkivaa valkovuokkoketoa ja vielä yön sekä aamusateen vuoksi nukuksissa olevaa sinivuokkomätästä huomasin, että lainsuojan voi myös menettää. Sillä tämä sininen, suht harvinainen kukka ei tällä hetkellä kuulu luonnonsuojeluasetuksen rauhoitettujen kasvien joukkoon. Rauhoitus purettiin 2005. Vuokoista valkovuokko on rauhoitettu Suomen pohjoisissa maakunnissa ja kangasvuokko koko maassa. Hassua, ertä heikoin turva ihmistä vastaan on sinivuokolla.

Onko vain maapallon elämä rajallista?

Luulen jokaisella tai monella meistä, myös eläimillä olevan totuttuja tapoja tai riippuvuuksia. Jotka toiset ovat hyväksi, toiset pahaksi ja kolmannet hällä väliä. Pahimmasta päästä elämän lyhentäjiä itselläni olivat tupakointi ja alkoholin kanssa läträily. Kolmekymppisenä olin polttanut päivittäin puolet elämästäni ja hieman liioitellen juonut lähes saman ajan.

Oikeastaan kohtuullisuus ylipäätään on yksi elämäni vaikeimpia asioita. Elän ja haluan elää "kaikki tai ei mitään". Tupakoinnin ja ryyppäämisen suhteen uusille tavoille oppiminen oli tiukassa kuin täi tervassa, mutta helppoja juttuja kohtuusyömiseen verrattuna. Sillä ne molemmat voi lopettaa kokonaan eikä elämä siitä lyhene, vaan pikemminkin päinvastoin. Aivan toisin on syömisen laita, sillä sen kanssa olisi löydettävä kohtuukäyttö. Jos on vallan syömättä, käy kuin tarinoiden kegendaariselle mustalaisen hevoselle, joka kuoli nälkään. 

Sitäkin voin sanoa kokeilleeni, sillä ryyppäämisen lopetettuani painoin 54 kg. Se oli 180-senttiselle äijän alulle melkoisen vähän. Kun siitä päivälleen kahden vuoden kuluttua lopetin myös yli 40 vuotta sitten tupakoinnin, alkoi ruoka maistumaan liian kanssa. Sitä jatkoin suruttomasti, kunnes makasin infarktin saaneena Meilahden sairaalan sydänvalvomossa. Siellä totesin mielikuvitusmaailmani mannen hevoselle, että jos henki lähtee syömättä, lähtee se näköjään myös syömällä. Eikä siihen tarvita edes Jesse-huvihevoseni hengen vienyttä suolisolmuakaan.

Jonkun kerran eri yhteyksissä olen maalliselle tohtorilleni sanonut, että olisi ihanteellista jos ainutkertainen syntymäasuni sisältöineen losahtasi suunnilleen yhtä aikaa henkisen minäni kanssa. Ja voisin viimeisenä hengenvetonani huokaista taivaalliselle ylilääkärille sinne jonnekin missä aikaa ei ole: "Kiitos elämästä täällä, olen käyttänyt kaiken mitä minulle on annettu."

Vaikka sepelvaltimotautini on nukkunut tai ollut huomaamaton liikakilojeni kanssa pallolaajennusten ja lääkkeitteni ansioista yli 15 vuotta, ovat kuulo, näkö ja hampaat ilmoittaneet rajallisuudesta sekä remontin tarpeesta. Joten on tehtävä korjauksia, sillä muuten ne losahtavat henkiseen minääni verrattuna ennen aikojaan. Tai sitten en huomaa kuinka (yli)kypsä olen muutenkin. 

Kunnalliset korjauspajat ovat aikataulullisesti niin pitkissä puissa, että remonttien väliin mahtuu helposti seuraavakin puolivuotinen Thaikodissa. Jos huomisten tähtien asento on suunnilleen sama kuin tänään, jatkan aiheesta nukuttuani ensin toisenkin yön. 

Kaikkien todellisuus ei ole samanlainen

Silloin tällöin pohdin ja ainakin kerran olen kirjoittanut ihmisistä joiden todellisuus on erilainen kuin omani joko osin hetkellisesti tai vallan kokonaan. Se voi olla pelottavaakin. Kun olin nuorempi ja vikkeläliikkeisempi, minulla oli tarkemmin erittelemättä ystäviäkin hoidattamassa mielenterveyttään suljetuissa laitoksissa. 

En yritä kertoa mitä on delirium, mutta juoppohulluuden sanotaan olevan yksi sen muodoista. Maistiaisia sain käydessäni yhden perheen luona vaimon ja lasten pyynnöstä. Keittiön pöydän ympärillä yömyöhällä istuessamme, lasten pelätessä avuttomina, en osannut juuri muuta kuin ihmetellä mielensä kanssa muualle matkannutta tuttavaani. Joka näki kaikki rakkaansa ikkunalaudalla tulitikkulaatikoiden kokoisina. Ne hän ajatteli surmata kirveellä häritsemästä elämää. Viimein soitostani tuli piipaa-auto ja vei toisenlaisessa todellisuudessa olleen miehen Kangasvuoren sairaalaan. Siellä kaikki oli toisin jo seuraavana päivänä eikä hän muistanut lainkaan ikkkunalaudalla olleita läheisiään.

Paljon puhutaan rahapelien haitoista, mutta aivan liian vähän muista nettipelien uhista. On suht helppo kuvitella  koulukiusattu tai muuten syrjään vetäytyvä, itsemurhaakin hautova nuori. Joka kokee olevansa täysi nolla ja tarpeeton löytämättä elämälleen mitään tarkoitusta.

Kunnes hän löytää uudet ystävät ja oman joukkonsa toisesta todellisuudesta. Siitä tulee hänelle salakavalasti hiipien ensimmäinen ja ainut todellisuus. Pelimaailmassa hän kokee olevansa avaruudenkin kuningas tai ainakin joukkoja johtavan päällikön arvostettu soturi. Mitäkö tarkemmin tarkoitan?

"Morgan Geyser vangittiin vuonna 2017, jolloin hän myönsi syyllistyneensä Payton Leutnerin murhayritykseen. Vain 12-vuotiaat Geyser ja hänen ystävänsä Anissa Weier houkuttelivat Leutherin metsään ja yrittivät surmata luokkatoverinsa puukottamalla häntä 19 kertaa. Leutner selvisi kuin ihmeen kaupalla puukotuksesta, kun hän onnistui ryömimään lähellä sijainneelle tielle ohikulkijan löydettäväksi.

Geyser kertoi tutkinnan yhteydessä, että hän yritti tappaa Leutnerin miellyttääkseen kauhuhahmo Slender Mania. 

Anissa Weier vapautettiin vuonna 2021 samasta mielenterveyslaitoksesta, jossa Geyser on ollut. Weierin vapautumisen ehtoihin kuului jatkuva GPS-seuranta ja internetin käyttökielto kodin ulkopuolella. Weyser on ollut pidätettynä mielenterveyslaitoksessa viimeiset seitsemän vuotta. Alunperin hänet tuomittiin 40 vuodeksi psykiatriseen sairaalaan. New York Postin mukaan hän sai anoa ehdollista vapauttamista kuuden kuukauden välein.

Kuntavaalit

Suomen poliittinen järjestelmä on hallintomuodoltaan parlamentaarinen demokratia, jossa kansa valitsee päättäjät, jotka toteuttavat verorahoillamme palvelut. Siellä jossakin kabinetissa päätetään sekin, että kustantaako kunta koirien kakkapussit ja mistä niitä saa, vaikkei koiraveroa perittäisikään.

Eilen kuntalaiset saivat päätökseen kuntaorkestereiden soittajien valinnat neljäksi vuodeksi. Synnyin- ja nykyisessä kotikunnassani Tuusulassa valtaa on jaettu kansalaisille enemmän kuin monessa muussa. Sillä olemme yksi kuudesta, jossa kuntalaiset valitsevat myös henkilöt, joiden joukosta on löydyttävä pormestari ja apulaispormestarit.

Vaikka varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ehkä Tuusulan veturit löytyvät kuvankaappauksen kolmesta ääniharavasta. Voikin sanoa, että kyseessä olivat myös pormestarivaalit. 

Luulen, että pilakuva on paikallislehdestä vuosikynmmenen, parin takaa

Erityisen hyvänä pidän sitä, että Tuusulassa on ollut iät ja ajat voimakas puolueiden ulkopuolinen päättäjäjoukko. Ensin oli Sitoutumattomat, jossa voidaan sanoa olevan nykyisen sitoutumattoman Tuusulan puolesta paikallisyhdistyksen juuret. Vaihtoehtoisen historian kirjoittajat sanoivat tosin jo 20 vuotta sitten, että tiedä häntä onko ryhmä sen enempää Tuusulan puolesta kuin muutkaan, mutta ainakin se on kunnan maapolitiikkaa ja Sjöblomeja vastaan, joka on merkittävä suku Etelä-Tuusulasta.

Politiikassa moni asia tai ainakaan kaikki vaikuttavat seikat eivät ole julkisia eivätkä edes sitä miltä näyttävät. Tätä pohdin, kun ryhmää vaihtanut valtuutettu löi Tupun valtuutettua ja entistä varapormestaria puukolla selkään. Koska kuntalaisten ilona olevien lampaiden talvikoti-kasvihuoneen vuokrat sähköineen olivat rästissä ja Tuusulanjärvellä seissyt, yleisöä kuljettanut vesialuskin kiinni ilman kirjallista sopimusta kunnan laiturissa. Käsitystäni miksi näin tapahtui, en kirjoita blogiini. 

Kuinkahan paljon asioidemme hoitajat mahtavatkaan käyttää verommaksajien rahoja henkilökohtaisen pottuilun tai kostamisen maksuvälineenä tai johonkin muuhun asiaan kuulumattomaan? Itsekin vaihdoin aikoinaan esimerkiksi teknisen lautakunnan jäsenyyden ns. armeijan korpinjämiin. 🤣.