Menossa mukana eikä taivaanrantaa näy

Tulin noin kuukaisi sitten Aasiasta Suomen Jokilaaksoon ottamaan kevään ja kesän vastaan sekä sen jälkeen jo totuttuun tapaan hyvästelemään syksyn. Paetakseni taas talvea Thaimaan Phatthalungiin kauas turisteista. Toisen kerran kuitenkin vietän kesän Morakotin kanssa, joka kylläkin on ison osan ajasta mustikkametsissä. Almost a wife eli jouluaattona kihlaamani Tata on rakas ja mukava asia monin tavoin tuoden Merikonttikodin suven yksinäisyydenkin poistavaa elämää sekä sykettä.

Lähes poikkeuksetta luonnonsuojelualueen keskellä vietettyihin alkuiltoihin on kuulunut parituntinen televisioviihteen parissa. Draamaa, rakkautta ja jännitystä. Kuukauden aikana katsottujen joukkoon liittyy pian 5 kauden mittainen ja noin 50-osainen sarja. Kevin Costnerin ryydittämässä Yellowstonessa eletään montanalaisen karjatilan elämää. Tilojen suuruudesta siellä päin kertoo paljon karjapaimenen vastaus tulokkaalle heidän lähtiessä ratsain tarkastamaan "parin pellon" aidat. Kun peltoa vaan jatkui ja jatkui, kysui untuvikko, että kuinkahan isoja mahtavat pellot olla? 4000 hehtaaria kappale, vastasi cowboy. Oli siinä ratsastamista, sillä 100 hehtaarin pellon sivun pituus on 1 kilometri.

Mielenkiintoni Montanaa kohtaan herätti yli 60 vuotta sitten Suomen sukujuuriinsa tutustumaan tullut Meimi-täti, joksi häntä kutsuimme. Elämäni aikana olen silloin tällöin haavaillut vastavuoroisesti käyntiä Montanan Great Fallsissa. Jotkut Suomessa olevasta suvustani ovat siellä Jurvan ja Teuvan seutuvilta käyneetkin. Olisin ollut varmasti mukana, mutta tietoa ei ollut itselläni etukäteen. Itse asiassa en edes tiedä minne varsin laaja Petter ja Elisabeth Hällströmin sukuni on levinnyt. Ainakin Montanan ja Ruotsin lisäksi Kaliforniaan ja Sveitsiin, jossa Gregory Laugheryn luona Päiviksen kanssa kävinkin. 

Vaikkei matkoilta juurikaan elvisteltävää ole, on jotain mistä olen ylpeä. Kyvystä ja rohkeudesta lähteä käytännössä kielitaidottomana pitkin maailmaa paikkoihin, joissa ei taatusti turisteja käy eikä näy. Ehkä matkojen vaikein osa onkin lähteminen, sillä eräänkin kerran olen kuulluu "enhän minä voi tai mutkun mutkun".

Mutta askel lyhenee ja ontuminen sekä huojunta sinne tänne lisääntyy, jota en juuri itse huomaa. Kunnes katson kävelyäni Merikonttikodin katolla olevien kameroiden nauhoittamana. Ehkä mikään elävä ei maan päällä tee ja kävele niin paljoa turhaa kuin ihminen. Jos sen kaiken joku osaisi kääntää hyötyliikunnaksi, mitä se sitten kaiken tarpeettoman tekemisen keskellä sotimisineen onkaan, mitä saisimmekaan aikaiseksi?