Kun hyppäsimme, voisi sanoa täydelliseen kaaokseen, saimme kokea kuinka paljon oli tekemätöntä työtä. Käsitimme varsin pian miksi jotain tarpeellistakin oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Ehkä merkittävin oli vuokravelat, joita joillekin oli kertynyt isoja määriä. Niiden perintä oli tulevaisuuden kannalta elinehto, sillä Sininauhasäätiö ei kylpenyt rahoissa. Ajattelen yhä, että ilman Päiviksen itsensä täydellistä likoon laittamista, emme olisi tehtävistä selvinneet, eikä ehkä koko säätiö.
Kerran hän kysyi: "Onko sinulla Jorma joku suunnitelma, kun koko ajan tulee jotain uutta vastamäkeä?" Sanoin uskovani, että kun aikansa nurkasta nakertaa, niin ennen pitkää jostain pilkottaa auringonvalo. Ja niin koitti päivä, jolloin isosta kerrostalokokonaisuudesta vain osa ullakosta oli läpikäymättä. Silloin hemmoittelimme itseämme syömällä kantapaikassamme, läheisessä Sivuraide-ravintolassa Päivis jotain kasvissellaista ja minä paistetuilla perunoilla sipulipihvin.
Sininauhasäätiö piti aikansa päämajaa Helsingin Kaupunkilähetyksen naapurissa, Sörnäisten Kurvissa Hämeentiellä. Kaupunkilähetyksen maineikas nimi saattoi jäädä Olli Valtosen uudistusten jalkoihin ja uutta oli HelsinkiMission. Ja hukkasinhan samalle "Ihmisen tielle" minäkin Raittiuskotisäätiön.
Joka tapauksessa seiniemme sisällä oli myös Pertti Metsärinteen orkesterinkin harjoitustilana toiminut sakraalitila eli vihkimyksensä saanut kirkko. Sitä kunnostin takaisin kirkoksi vuositolkulla Päivi Strandénin kanssa, joka itseasiassa kirkonkirjoista kirkon löysikin. Paikkaa hankkiessamme luulimme ostaneemme vain salin.
Mutta yksi puuttui ja se oli risti kirkon seinältä. Kun tätä yhtenä päivänä kadulla puhuin katua lakaisseelle talonmiehelle, nosti hän katseensa ja sanoi: "Jaa, että se risti? Tuollahan se on selkäni takana Ollin lafkan kellarissa rojujen alla".
Lähdimme saman tien Valtosen työhuoneeseen puhumaan ristin kohtalosta. Tähän hän pöytänsä takaa, että "kappas vaan. Minun täytyy nyt vähän tuumata asiaa ja palataan juttuun". Vuosien ajan paluuta odottelin eikä juttuun palattu.
Mutta aika kypsensi ja viimein odottelin vain kulmikasta, hieman nurjaa mieltä, jolloin kapuan Ollin toimistoon lievän särmän kanssa uudelleen. Niinpä yhtenä aamuna kolkuttelin ovella ja muitta mutkitta kysyin: "Mikä on sellainen pappi, joka ei palauta ristiä sille kuuluvaan paikkaan?" Ei mikään, sanoi Olli ja jatkoi, että "mennään viemään risti kotiin". Niin se palautui messinkisenä ja seinän korkuisena ristinsaatossa omalle paikalleen.
Kunnes tuli jälkeemme aika, joka oli viedä mukanaan koko Sininauhasäätiön. Myös kirkon. Vain risti jäi, sillä tälläkin kerralla sen ehti joku pelastaa. Olli Valtoselle iso kiitos, että olit mukana ja osa tämän ristin sanomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti