En tiedä miksi riitelimme viime vuosina niin paljon. Tai riitelimmekö koko ajan ja itselläni tuli vaan malja lopullisesti täyteen. Oli laiha lohtu kuulla, että kärsi kärsi, taivaassa saat kirkkaaman kruunun ja jokaisella on oma perhehelvettinsä. Joka tapauksessa liian usein mielessäni pyöri, että enkö pääse omastani eroon kuin tappamalla itseni, luisumalla takaisin lavealle tielle tai juomalla muuten itseni hautaan. En tehnyt mitään näistä, vaan valitsin elämän.
Lähes kaikki kristityt yhteisöni tai tunnustavina kristittyinä itseään pitävät ystäväni hylkäsivät minut. Minut, joka olin jättänyt ramman vaimoni. Näin he sanoivat suoraan ja eri sanankääntein selkäni takana. Tätä mietin joskus edelleenkin, kun pohdin minne saakka itse kunkin käsitys tasa-arvosta yltää ja riittää. Että jos ei eroa puolisostaan vammaisuuden vuoksi, niin voiko siitä tulla jossain vaiheessa kahden, toisiaan inhoavan sääliavioliitto.
Eivätkä hylkääjät olleet vain tässä. Liisan mukana perhetuttuja oli tullut myös vammaisjärjestöistä. Hekin sulkivat ovensa. Tai oikeastaan ihmiset niissä. Ketään ei kiinnostanut minun elämäni tuska eikä kuinka sen koin. En ollut kunnon vammainenkaan, olin vain entinen juoppo. Huonoina, yksinäisyyden hetkinä koin itse sopan keittäneeni ja hyvinä hetkinä, että myrkynkeittäjiä tai hämmentäjiä olimme molemmat.
Ehkä kirjani tähän asti merkittävin anti itselleni on, että olen saanut kokemuksen Liisan ikuisesta rakkaudesta. Tätä ei tiennyt, kokenut tai ei kyennyt välittämään minulle poikani eikä hänen puolisonsa. Avioeroni jälkeen, 15 vuotta myöhemmin lähes ainut Liisan ystävä, joka on raottanut minulle sydämensä ovea, on kielenkorjaajani.
Kun Liisa myöhemmin jätti osaltaan Kalliomäen, lähti hän sieltä itsenäisempänä kuin sinne tullessaan. Vaikken olisi halunnut hänen hylkäävään kotiaan enkä ystäviään Kalliomäessä, tunsin surun lisäksi myös iloa. Liisa uskoi siipiensä kantavan uuteen elämään Espanjassa. Sieltä hän ei enää elävänä palannut ja hänet on haudattu sukuhautaan Haapamäellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti