Syytä onkin, mutta kyllä aihetta on myös itsetutkiskeluun. Jo iät ja ajat lienee asunnottomuus ollut suurin yksittäinen syy mennä ja päästä laitokseen päihdehoitoon. Lisäksi hoitotulokset, joita mitataan pysyvällä muutoksella, ovat laitoksista huonoja. Tai tulokset eivät ole ainakaan parempia kuin avohoidossa, joista oivia esimerkkejä ovat AA- ja A-kiltatoiminnat sekä eri järjestöjen ylläpitämät päiväkeskukset erillisine ryhmineen unohtamatta A-klinikoiden avopalavereita, sosiaalisen median ryhmiä ja muita vastaavia.
Suurin vääristymä on luonnollisesti siinä, että laitoshoidossa varsin monella asuntoasiat ovat huonolla tolalla. Näin silti, vaikka vain pieni murto-osa valtakuntamme päihdeongelmaisista on asunnottomia. Suurin osa päihdeongelmista on perheissä paksujen seinien sisällä, jonne kotikäyntiä eivät pääse tekemään kuin paperilehdet ja sähköinen viestintä entisaikojen Pekka Saurin Yölinjalla tapaisine ohjelmineen. Heitä hoito tavoittaa liian harvoin ja liian myöhään. Tai mitä sillä sitten loppujen lopuksi on merkitystä, jos hoito ei kuitenkaan pure. Tosin mielestäni huonokin hoito puree, jos motivaatio muutokseen on olemassa ja säilyy vielä laitosjakson jälkeenkin.
Päihdetyössä onkin hyvä erottaa ainakin kolme eri kokonaisuutta, päihdehoiva, -huolto ja hoito. Näiden eroja voi itse kukin pohtia itse tai muiden tykönään. Nyt puhun kuitenkin nimenomaan hoidosta. Hyvä kysymys silloin onkin, että tuleeko mieleen muita sairauksia tai vaivoja, joita ihminen hoidattaisi mieluummin laitoksessa kuin kotonaan, jos hoito olisi saatavissa kotiin tai avopalveluna? Niinpä.
Siitä seuraa toinen kysymys, että miksi laitoshoitoon sitten hakeudutaan? Siksikö, että entinen vaimo ei ole tullut pesemään pyykkiä, kukaan ei ole käynyt siivoamassa huushollia, vuokra on maksamatta, ei ole töitä, jääkaappi on tyhjä, b-kuulutus on perässä rötöstuomioista, ensi kuun työttömyyskorvaukset on juotu etukäteen, trokari ja muut velkojat kaipaavat saataviaan, työnantaja määräsi hoitoon työtovereiden kateuden vuoksi tai paskamaisuuttaan ja niin edelleen.
Tästä johtuu, että hoitoon hakeutuneista iso osa on huonosti motivoitunutta. Näin siksi, että sinne tullaan kovin monesta eri syystä. Joskus on niin, että viiden tärkeimmän syyn joukossa ei asianomaisen mielestä edes ole päihdeongelmaa.
Mitä moninaisimmista laitokseen hakeutumisen syistä seuraa laitosten monipuoliset palvelut aivan aitoine täysihoitoineen, partureineen, pesulapalveluineen, atk- ynnä muine kursseineen. Palveluiden tarjontalistaa voisi jatkaa melkoisesti. Ja hinnat ovat monipuolisten palveluiden mukaiset, vaikka ne liittyvät aivan muuhun kuin päihdehoitoon. Mutta tarjonnan pitää olla monipuolisia, sillä muuten ei tule sitä entistäkään vähää asiakkaita.
Hoitomotivaation etsimiseen, herättelyyn ja ylläpitämiseen eivät päihdehuollon työntekijät kiinnitä tarpeeksi huomiota. Usein kuultu lause onkin, että selviämiseen tarvitaan oma tahto. Työntekijät istuvat pöytänsä takana ja odottavat, että aikansa kärsinyt ja nyt valmiiksi motivoitunut avun tarvitsija tupsahtaa sisään. Oma tahto tarvitaan, mutta hyvä työntekijä kykenee luomaan sen tai kaivamaan esiin. Se työ pitäisi aloittaa sieltä missä juodaan ja myös päihtyneiden keskuudessa. Pitäisi nousta kirjoituspöydän takaa kentälle tekämään motivoivaa päihdetyötä.
Tai näin olisi syytä tehdä, jos päihdeongelmaa aiotaan tosissaan hoitaa. Siitä en ole enää aivan varma, sillä yhtenäisiä mittareita milloin päihdeongelma on päihdeongelma ei ole. Esimerkiksi perheen lapsilla on siitä eri mittarit kuin isällä tai äidillä. Sosiaalityöntekijäkin tutkimusten mukaan käyttää mittarina omaa juomistaan. Jos juo kuten hän, ei ole ongelmaa, mutta jos juo enemmän, ongelma voi olla tai on peräti ilmeinen.
Pitkällä juoksulla pysyvää muutosta kantaa kuitenkin vain ennaltaehkäisevä työ, jota voi kutsua monellakin eri termillä. Mutta ehkä vasta sitten, kun ihmisistä ei ole kivaa olla kännissä edes silloin tällöin, voidaan saada jotain pysyvää aikaan. Liian monesta on liian kiva olla kännissä tai ainakin mieluummin kuin selvinpäin. Siitä kuitenkin seuraa, että ensin mies tai nainen ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa ryyppääjän ja viimein ryyppääjä vain ryyppää. Lohduton näköala on, että ihminen ei viisastu ja alkoholin käytön vähenemiseen tarvitaan jotain vielä hullumpaa kuin viina.
Mutta kyllä jotain merkityksellistä voitaisiin tehdä nytkin. Oivia motivaation herättelijöitä ja ei kutsuttuja tarpeen kauppiaita olivat entisaikojen ovelta ovelle myyjät eli luukuttajat, jotka onnistuivat myymään ensin tarpeen ja sitten tuotteen. Sanottiinkin, että hyvä myyjä kauppaa eskimolle jääkaapin. Nykyään samaan tuntuu pystyvän puhelin- ja nettimarkkinointi.
Mutta motivointityössäkin on vaikeutensa, kuten monella saarnamiehellä ikään. He rakastavat omaa ääntään enemmän kuin lähimmäistä. Luulevat, että sillä ostetaan taivaspaikka tai se on ainoa tapa tehdä kutsumukseksi koettua jobia. Ja tärkeimmäksi on muodostunut sanoa, eikä pohtia miten sanon, jotta tulisin kuulluksi mutsumuksen antajan halaumalla tavalla. Joskus on nimittäin tullut pyörittyä tiukoissakin hengellisissä piireissä. Siellä kuulee hieman siistittyna versiona jonkun sanovan silloin tällöin, että "minä olen sille niin ja niin monta kertaa tarjonnut Jumalan sanaa, mutta kun ei kelpaa, niin palakoon helvetin tulessa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti