Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kauko on poissa

päivis: Isi, iskä, Kauko, Kake-pappa kuoli eilen. Tieto kuolemasta ei tullut yllätyksenä, vaikka se silti yllätti. Kaikki merkit olivat jo muutaman viikon ajan viitanneet siihen.

Kauko kuoli, ei nukkunut pois, kuten usein sanotaan. Lapsuudessa oman äitini varhainen kuolema teki minusta kuolemanpelkoisen. Kuolema oli kaiken lisäksi asia, josta siihen aikaan ei varsinkaan lasten kuullen haluttu puhua. Kun kuulen joskus sanottavan, että joku nukkui pois, vaikka oikeasti hän kuoli, tekee mieli huutaa ääneen. Varsinkin lapsille saatetaan höpistä pois nukkumisesta ajattelematta lainkaan, että lapsi alkaa ehkä itse pelätä kuolevansa nukkuessaan.

On tietysti lohdullista ajatella, että jonkun elämä on päättynyt niin kauniisti, että hän vain nukahtaa ja kuolee. Kun kävin isän luona sairaalassa, kuulin hoitajan selittävän kahdelle vierailijalle, miten heidän omaisellaan oli ollut "kaunis kuolema". Sitähän kuoleman hetkellä poissa olleet omaiset eivät voineet varmasti tietää, mutta ajatus varmasti lohdutti heitä. Kuoleman kauneudesta en ole oikein varma. Jouduin väkisinkin miettimään, mitenkähän usein sairaaloiden hoitajat joutuvat kertomaan tai haluavat kertoa valkoisia valheita omaisille heitä vain lohduttaakseen.

Isäni eli pitemmän elämän kuin keskimäärin suomalaismiehet. Kauko kuoli 83-vuotiaana. Elämässä oli sopiva tai sopimaton määrä ylä- ja alamäkiä. Aivan viime elinkuukausinaan hän pääsi ihailtavalla tavalla tasapainoon oman itsensä kanssa. Omin käsin rakennetusta talosta oli katkera luopua, kun voimat heikkenivät. Luopumista tehtiin pitkään ja hartaasti, kunnes talo viimein siirtyi uusille omistajille. Kun vietin kesällä isän kanssa muutaman päivän aivan kahdestaan, hän kertoi olevansa tyytyväinen myyntipäätökseen ja uuden kerrostaloasunnon ostoon. Se tuntui hyvältä. Surullista on, että elämä "Palokan parhaimmalla paikalla" jäi lopulta niin lyhyeksi.

Minulla on Kaukosta vain vanhoja valokuvia, eikä niitäkään kovin montaa. Kun viime vuosina olen ajatellut isäni kuvaamista, mieleen on aina hiipinyt ikävä ajatus siitä, että joku niistä kuvista päätyisi hänen hautajaistilaisuuteensa palavan kynttilän viereen. Olen ikään kuin kuvitellut ostavani isälle lisäaikaa jättämällä kuvat ottamatta.

Lapsuudesta minulla on isästä yksi hauska muisto, joka liittyy valokuviin. Isäni harrasti selfieitä ennen kuin kukaan oli tuota termiä keksinytkään. Isä siis harrasti valokuvaamista ja hänellä oli kamerassaan itselaukaisin, jonka ansiosta hänkin pääsi mukaan kuviinsa. Erityisen rakas sen ajan selfie minulle on kuva Turun linnan puistikosta, jossa olen pienenä tyttönä nyt jo siis molempien edesmenneiden vanhempieni, isän ja äidin kanssa.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa! Juice Leskisen sanat taitavat tähänkin kohtaan sopia: Ei isä ole poissa, se on vain kuollut.
Riikka