Arjen mausteita....

jormas. Luin lehdestä, että valtamerissä on valtavia muovilauttoja, jotka ovat muodostuneet pinnalla pysyvistä muovisista esineistä ja sen sellaisista. Joku oli myös keksinyt tavan, jolla meressä kelluvaa roskaa voi kasata yhteen ja kerätä pois.

Miksi countykanimmekin syövät tulevan kala-ateriamma raaka-ainetta?

Sitten luin, että osa muovilautoista on kadonnut ihmeellisellä tavalla. Muuta selitystä ei ollut, kuin että  meren elävät ovat ne syöneet. Siitä oli päästy johtopäätökseen, että kierto ei jää siihen, vaan ennemmin tai myöhemmin ihminen syö saman muovin kalaruokana.

Vaikka ymmärrän, että porokin tarvitsee suolansa, jonka vuoksi niitä kerääntyy talvisin tielle syomään maantiesuolaa, ihmettelen, että mikä mahtaa muovissa kaloja kiinnostaa. Aiheen ihmettely on saanut uuden ulottuvuuden, sillä olemme huomanneet Jokilaaksossa, että coutrykanimme syövät ruohomattojamme.

Muodintekijä

Mutta meitä ihmisiäkin on eläinten lailla moneen junaan osan jäädessä asemillekin. Sanotaan, että jotkut trendikkäät seuraavat muotia. Mutta minusta he eivät ole omien polkujen kulkijoita eivätkä muodin luojia, vaan perässä hiihtäjiä. Osa meistä vastaavasti ei seuraa mitään, vaan menee minne tuuli kuljettaa ja taas muodin suhteen osa meistä luo sitä.

Itse kuulun ehdottomasti muodin luojiin, sillä Uuno Turhapuron armeijan ylijäämävarastolta hankkima verkkopaita yllään on sitä aitoa suomalaista itseään. Kansainvälisyyttä tulee, kun ranteeseen laittaa laillani aidon Rolex-rannekellon. Viidenkymmenen sentin ja muutaman tuhannen eron tuotteet samassa asukokonaisuudessa on kansainvälisen muodin luomista.

Viikolla sain myös aidon palautteen Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalla - kohtauspaikalla Jakelta, että myös pukeutumisen suhteen olen edelleen edellä kävijä.  Hän nimittäin kysyi, että minne juhliin olen menossa noin hienona, kun on farkut  ja oikeat kengät jalassa. Heh...

Kun lähdin Sininauhasäätiöstä vapaaherraksi eli lordiksi eli eläkeläiseksi, tuntui hetken, että olen jäämässä jälkeen, kun kaiken ilon myötä oli kadonnut myös vahingonilo. Moni sanoo, että vahingonilossa ei ole mitään hyvää saati kaunista. Olen eri mieltä. Vahingonilossa on esimerksi vain harvoin kateutta. Mielestäni hyvänsuopa vahingonilo on yksi elämän arjen suola ja piriste.

Nyt se on palannut minulle. Kun tästä kirjoitin ihmettelevälle kirjanoppineelle kaverilleni, ei hän palautteen perusteella ymmärtänyt minua lainkaan. Tai ei ainakaan siten kuin tarkoitin. Väitti vielä suolaakin vahingolliseksi, vaikka lienee niin, että ilman sitä ihminen poron ja monen muun eläväisen tavoin päättäisi päivänsä ennenaikaisesti suolan puutteeseen.

Niinpä minun piti oikein pohtia minkä esimerkin kertoisin, jos ei ystävälle, niin hyvälle kaverille kuitenkin. Jotta hän ymmärtäisi mitä tarkoitan, sillä olin vuosikymmenten saatossa nähnyt sekä kuullut monta vahingoniloista naurua nyt yht´äkkiä niin kovin yleväksi heittäyneeltä kaverillanikin. Ja päädyin vuosien takaiseen tositarinaan Jyväskylästä:

Kuka vei kenkäni?

Yksi ryyppykaverini menneiltä vuosilta teki suunnitelman, jonka mukaan saisimme sosiaalivirastosta silloiselta sosiaalityöntekijä Riitta Tynjältä rahat tai maksusitoumuksen uusiin kenkiin. Ravintola Ylä-Ruutilla laaditun suunnitelmamme mukaan tarkoitus oli myydä kengät tai maksusitoumus ravintolassa istuvalle kenkien tarvitsijalle.

Niinpä aiemmin mainittu asiakas-X asteli Vapaudenkadun sosiaalitoimistoon ja jätti omat kenkänsä oven ulkopuolelle invaluiskan kupeeseen tehostaakseen kenkien tarvetta. Vaan ei tullut kenkiä eikä rahaa niden ostoon. Ja ulos tullessaan hän huomasi, että joku oli lisäksi varastanut hänen ovipieleen jättämät kenkänsä.