jormas: Ensin ajattelin kirjoittaa Seven Seas 3 kirjoituksen, mutta päiviksen kirjoitus menneiden muisteluineen sai minun toisiin aatoksiin ja tästä tulee toisenlainen puheenvuoro.
Tähän ikään on tullut nähtyä eräskin työnantaja, mutta oltua myös itse sitä tai sen edustaja raliat kolmekymmentä vuotta. Pelokkain mielin olen katsonut työnantajani menoa ja arvoja, jotka ovat kaukana omista arvoistani.
Aikoinaan meillä piti työntekijöitä useinkin kieltää tulemasta sairaana töihin tai sitten antaa heille lupa osittain työskentelyyn. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että työpaikka oli paljon muutakin kuin työpaikka ja ihmiset viihtyivät työssä sekä tekivät paljon enemmän kuin kohtuudella voi odottaa ja vaatia. Sininauhasäätiö olimme me kaikki. Silloin etsittiin jokaiseen tehtävään sopivinta ja tärkein ei ollut tohtorin hattu tai muukaan muodollinen pätevyys, kun se vaan riitti asetusten ja lain mukaan milloin minkäkin tehtävän hoitamiseen.
Olin toimitusjohtajana hyvin ylpeä jokaisesta tekijästä, hallituksesta ja ylipäätään työnantajastani. Johtajan pestin heivasin 2008 ja siitä lähtien on mielestäni tehty olan takaa töitä, että työpaikka olisi tai tuntuisi ainoastaan työpaikalta. Mutta ymmärrän tämän, sillä niitäkin ajattelijoita on, jotka sanovat, että työ on työ ja vapaa-aika on vapaa-aika. Nykyiset jäljet kuitenkin näkyvät ja ovi käy kuin käkikellon luukku. Uutta väkeä lappaa sisälle ja vanhoja, vähänkin aikaa olleita ulos.
Bossin pestin lisäksi toimin sosiaalisena talonmiehenä milloin missäkin yksikössä. Sininauhasäätiö oli kotini, jossa luulin voivani viettää vanhuuteni olemalla silloin osa asuinyhteisöä ja mukana poistamassa asukkaidemme toiseksi suurinta ongelmaa. Yksinäisyyttä.
Näin itseni sieluni silmin monesti työtoverieni lahjoittamassa keinutuolissa muistelemassa muun talon väen kanssa elämää. Silloin tällöin alan mies tai nainen kokisi myös itsensä tarpeelliseksi ja sanoisi, että kuule jormas, minä käyn sinulle kaupassa.
Vaan näin ei käynyt. Kun omasta tahdostani irroitin käteni vallan kahvasta alkoi nakerrus. Jos olin paikalla, esimieheni ei juuri kanssani palaveria kaivannut, vaan näki oikeaksi tehdä samat virheet uudelleen, joista olimme kantapään kautta oppineet pääsemään eroon. Ja mikä oli ja on virheitä tehdessä, toisten rahoilla ja toisten tekemällä vuosikymmenten työllä. Yhtään ainutta eläkejaksoa ei ollut, ettei selkäni takana jotain palasta otettu työnkuvastani pois. Mutta ei koskaan kasvotusten palaverissa. Ulkopuolisen silmin katsottuna kyse oli satavarmasti työpaikkakiusaamisesta.
Samoin kävi sosiaalisen talonmiehen työn kanssa. Lähes joka aamu sain herätä sydän syrjällään, että tänäänkö on löytynyt riittävästi keinoja saada minut jonnekin rakastamastani työstä, jolle olin antanut monta ihmissuhdetta sydäninfarkteineen. Sepelvaltimotautinen sydämeni itkee, kun saan huomata vielä muutaman, jäljellä olevan viimeisen mohikaanin olevan nyt saman ikeen alla.
Vaikka anteeksiantamattomin sydämin ei lienekään asiaa taivasten valtakuntaan, aika ja monen hyvän tekijän tekemä työ tasaa puntteja. Yleisesti ottaen asiakkaat, käytännössä kaiken hupiloineet kulkurit ja kulkurittaret, jotka eivät kykene pitämään puoliaan, eivät ansaitse ainuttakaan sydämetöntä, rakkaudetonta ja huonoa päihdehuollon toimijaa, jolle oma napa on tärkein. Tämän epäkohdan postamiseksi ja eteen ylipäätään minulla riittää virtaa, paukkuja ja aikaa varsinkin sen jälkeen, kun jään ensi toukokuussa kokonaan nykyisestä palkkatyöstä muistelemaan menneitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti