Ikärasismin outo muoto

Pariisin olympialaisten nuorimmat kilpailijat ovat Kiinan 11-vuotias rullalautailija Haohao Zhengon ja Syyrian 12-vuotias pöytätennispelaaja Hend Zaza. Hän on ITTF:n maailmanlistan 155. ja  voitti kisapaikan varmistaneessa karsintaottelussa 42-vuotiaan Mariana Sahakianin. 

Nyt neljänneksi, ennen paljon nuorempia Kososta ja Tervoa, naisten moukarinheitosssa tullut Anita Włodarczyk on 39-vuotias. Hän on kolminkertainen olympiavoittaja, nelinkertainen maailmanmestari, nelinkertainen Euroopanmestari ja maailman- sekä olympiaennätyksen haltija. Vastaavasti 66-vuotias australialainen ratsastaja Mary Hanna osallistuu uransa kuudensiin olympialaisiin.

Häntä yli puolivuosisataa nuorempi, 13-vuotias Heili Sirviö osallistui ensimmäistä kertaa ollen skeittauksen loppukilpailussa viides. Tätä kirjoittaessa yksikään suomalainen ei ole menestynyt tämän vuoden kesäolympialaisissa paremmin. Suomen olympiakomitea ei tukenut häntä taloudellisesti ikänsä vuoksi. Sen sijaan se kertoi mahdollistaneensa, että lapsi voi nukkua kisojen ajan samassa paikassa vanhempiensa kanssa. 

En tiedä itkisikö vai nauraisi Suomen kertakaikkiaan kummallisia linjauksia. Ikärasismi näköjään pesiytyy joka paikkaan. Sillä Kansainvälinen olympiakomitea katsoi, että Heili, joka ei ole edes kisojen nuorin, on sopiva osallistumaan ja edustamaan maataan. Mutta urheilijoiden takana istuvan, kotimaisen liituraitajengin mielestä hän on liian nuori tuettavaksi samaan tapaan kuin muita Suomen joukkueen urheilijoita.

Happaman makuinen päätös, koska Australiankin kansalaisena Suomi ei edes ollut Sirviön ainut vaihtoehto. Perin outo tapa tukea ylipäätään Suomen nuorta lähettilästä maailmalla. Ehkä Heili jatkossa edustaakin Australiaa, kuten seiväshypyn voittaja, maailmanennätyksen tehnyt Armand Duplantis USA:n sijaan Ruotsia.

Urheilun ja liikunnan suhteen muutan käsityksiäni, sillä ne eivät ole olleet suosikkiharrastuksiani kai koskaan millään tavalla. Mutta ikä on kypsyttänyt tältäkin osin. Jos ottaa mukaan penkkiurheilun kotikatsomoineen, voi niitä harrastaa lähes läpi elämän jollakin tavalla, kun vain yksikin solu liikkuu. Ja aktiivisesti urheillen maailmankin huipulla yli puolivuosisataa.

Olympialaiset lajikirjoineen ovat pursunneet yli äyräiden, eikä kaikilla valtioilla ole mahdollisuutta kisojen järjestämiseen. Silti kyky uudistua myös lajivalikoimien suhteen niin, että se vetää nuoria ja jopa lapsia mukaan, on hieno asia. Vaikka hyvässäkin asiassa on lieveilmiönsä, kiskoo maailma nuoresta lähtien moneen suuntaan. Omaakin jälkikasvua voi joutua hakemaan öitä myöten monta kertaa huonommistakin paikoista kuin urheilun parista.

Suomalaiset Pariisin olympialaisissa

"Tuli eilen katsottua eka kerran Pariisiin kisoja. Loppuillasta joku nainen sijoittui  5000 metrin juoksussa sijalle 13 ja sitä hehkutettiin suurenakin saavutuksena. Varmaan Vaasan kunta lahjoittaa talon.

Ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset repii mitaleja ihan kivasti.... Tanskalainen voitti sulkapallossa thain, ruotsalainen hyppäsi seivästä maailmanennätyksen ja norski taisi viedä kymmenottelun. Mitä tekevät velliperse suomalaiset? Tippuvat alkuerissä tai sijoitus on 13 tai jotain... Surullista on seurata synnyinmaan rappiota."

Siivosin yllä olevasta ystäväni Harrin Thaimaasta käsin kirjottamasta tekstistä joitakin kirjoitusvirheitä sekä lisäsin sanan tai pari ja kopioin blogiini ilman lupaa, sillä olen samaa mieltä. Sinällään on yks lysti kuinka kukin osallistuu minnekin ja menestyy tai jättää menestymättä vaikka olympialaisissa, jos tekee sen omilla rahoilla.

Mutta näinhän ei ole, vaan sellainenkin "huippu-urheilu" on vahvasti veronmaksajien kustantamaa, joka ei edes ole huippu-urheilua. Näin ajattelen kun kuuntelen urheilijaa, joka sanoo onnistuneensa ja olevansa tyytyväinen, kun voi osallistua olympialaisiin. 

Valitsemamme asioiden hoitajat syytävät liikaa rahaa näennäis huippu-urheiluun ja kohdistavat sen aivan liian laajalle sektorille näin pieneksi maaksi. Tai muuten väärin, jos urheilija katsoo onnistuneensa, kun on päässyt mukaan.

Jos itselläni olisi valta, kisoihin lähtisivät ne keille loppukilpailupaikka on enemmän todennäköinen kuin epätodennäköinen. Pitäisi olla eväitä Suomen tai omaan ennätykseen tai vähintään kauden parhaimpaan.

Ilonaiheita pitäisi olla muidenkin havaitsemat onnistumiset eivätkä ainostaan mukana olo, vaivojen valittelut tai väärät tähtien asennot. Erityisesti näissä kisoissa iloa ovat tuottaneet keihäsmiehet, seiväs- ja moukarinaiset, joista ainakin Silja Kososella on tavoite ja asenne kohdallaan. Se ei ole olla vain mukana, vaan olla jonain päivänä lajissaan maailman paras.

Tietysti kisoissa on paljon muutakin katsottavaa ja viihdyttävää kuin suomalaisurheilijoiden saavutukset. Itseltäni on silti jotain valtion maksamasta viihteestä pois, jos suomalaiset eivät menesty lajeissa, joissa ovat kaikkien rahoilla mukana edustamassa itsensä lisäksi maataan ja kaikkia suomalaisia.

Kisajoukkueen koko huolto-, apu- ja muine joukkoineen, veneineen sekä hevosineen on melkoinen. Siihen nähden on tähänastinen saldo huonohko. Epäonnistujien määrä ei siitä pienene, vaikka loppulajeista jonkun kaulaan jotain kimaltelevaa ripustettaisiinkin.

Kotona jälleen

Taavetti on Etelä-Karjalassa sijaitsevan Luumäen kunnan keskustaajama. Lähimpään kaupunkiin Lappeenrantaan on matkaa 38 kilometriä ja Hamina sekä Kouvola ovat 50 kilometrin päässä. Taavetti on syntynyt linnoituksen ympärille puolustamaan Venäjää. 

Olin siis viikonlopun Kaakkois-Suomen yrimessä, joka taas vastaavasti on entisen Etelä-Suomen läänin itäosassa tätä edeltänyttä Kymen lääniä vastaava alue. Se käsittää nykyisten Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueet. Kymenlaakso on vanhaa Uudenmaan sekä Karjalan maakunnan rajaseutua.

Oli todella mukava viikonloppu ja hopeanharmaa, vanha rouva Avensis palveli loistavasta vaikken hänen makuuhuoneessa yöpynytkään. Siihen tarkoitukseen oli varattu Timon ja Ketin vierasmaja järven rannnalla. Siellä nukuin, söin loistavasti sekä saunoin aidossa suomalaisessa, puulämmitteisessä saunassa ja uin juomakelpoisessa vedessä.

Uuttakin opin, sillä milloinkaan aiemmin en ollut laskenut kalaverkkoja kaupassa tai veteen, saati nostanut kaloineen ylös. Perkaaminen ja muu puuhaan liittyvä oli sekin tyystin unohtunut. Perkuujätteet veimme metsän eläinten, etupäässä supikoirien ruuaksi. Osan mamukoirien taival päättynee myöhemmin metsämiesten haulikoiden laukauksiin. 

Ket on minua kohtaan hyvin ystävällinen. Hän on niitä harvoja, jotka koen thaimaalaisiksi ystävikseni, vaikka tuttuja kaukomaassa onkin kelpo määrä. Kun ajelimme pienehköjä metsäteitä, kiljahteli Ket aika ajoin takapenkiltä. Timon olikin pysäytettävä mökkiauto joka kerta, kun Ket havaitsi puiden siimekseksessä keltaisia kanttarelleja. Kotiin päästyään hänellä olikin sitten muovikassillinen sieniruokaa siivottavana. Mukavaa olla mukana katsomossa tässäkin puuhassa.

Toki tein muutakin. Kuten soudin ja huopasin kalanpyydyksiä kokiessamme ja oioin verkkoja Timon irrottaessa niistä tuvan seinustalla kalansaalistamme. Savustuspöntön kipinämikonkin jobi oli heiniäni leppälastujen savun antaessa kaloille pikantin maun.

Torstaina ajoin Timon ja Ketin luo Suomenlahden tuntumassa ja eilen takaisin Jokilaaksoon samanmittaista reittiä Kouvolan kautta. Kolmatta, hieman pidempää vaihtoehtoa Lahden kautta myös harrastan  mieleni mukaan. Kaikki kolme pääväylää ovat loistavassa kunnossa kotikulmieni teihin verrattattuna.

Eräänlainen päätös viikonloppusessiolleni oli, kun valmistin Merikonttikotini keittiössä elämäni ensimmäisen kalakeiton. Sen sydän tietty oli kalastamamme kiloinen siikakala. Matkalla hain Lidlistä kahdeksan keskikokoista perunaa, jotka keitin vedessä sipulin, tillin, muutaman pippurin sekä ranskankermapurkillisen kanssa, johon lisäsin palasina loppuvaiheessa eilisen kalan. En tiedä onko siika lohikala, mutta elämäni ensimmäinen, itse tehty kalakeitto oli hyvää, jota syön vielä tänäänkin.

Lappeenrannan ytimessä

Luumäen ykköskylän Taavetin toritapahtumaa sposorio myös kunta kustantamalla elävää musiikkia kesälauantaisiin. Eilen esille oli kunnollisen kokoinen soutuvene suoraan Sulkavan Suursouduista. Kirkkovenesarjan soutumatka on 60 kilometriä. 

Pattaya Suomi-Seuran ja Kotikirkon tapahtumassa ja yhteisessä tapaamisessa Lappeenrannan Thairavintolassa pöytäseurani oli luksusta. 

Väkeä oli koolla reipas kolmekymmentä ympäri Suomea ja vähän Thaimaatakin. Joku vuosi sitten Valkeakoskella meitä oli läsnä liki 100. Kannan syvää huolta meidän kaikkien yhteisen yhdistyksen tulevaisuudesta 😥. 

Laulettiin lauluja Saimaalta ja minulle tuli mieleen Lappeenrannan ytimessä Junnu Vainio ja Kotka. 

Ketin ja Timon luona, osa 2

Jatkankin tätä tarinaa etupäässssä kuvina osin laiskuuttani ja osin koska kuviakin on tullut otettua. 

Paperokoneen perälaatikon syöyttöputkesta ja ruostumattomasta teräksestä tehty savustuspönttö on miehekkään näköinen kokonaisuun. 

Isännän kanssa odotellaan savustuspöntön lämpenemistä, joka sekin vie aikansa. Kuten elämässä kaikki muukin.

Kolme, 30-metristä verkkoa on liki 100 metriä, joiden kahdeksasta kalasta vai ahven pääsi jatkamaan elämäänsä matkattuaan Timon mökkiauton muovilaatikossa toiseen järveen. 

Illan päätteeksi seurasin tarkkana Pariisin olympialaisten 10 000 metrin juoksua. 

Ketin ja Timon luona

Yösijani jo toisen tai kolmannen kerran Taavetissa. Tällä kertaa ilman Morakotia

Hirsirakennus antoi aivan loistavat ja pitkät yöunet. 

Seitsemän siian joukkoon oli erehtynyt yksi ahven. Raasun pelastin jatkamaan elämäänsä Ounionjärveen.

Laiskotellessani Keet ja Timo laskivat venhon veteen.

Valkjärvi juomakelpoisine vesineen on aito eämääjärvi ilman ainuttakaan mökkiä.

Muovilaatikkoon päättyi seitsemän siian vetinen vaellus.

Noin kilosten kalojen perkauksen ja suolauksen jälkeen savustamme illalla ehkä kolme. Saatan yhden matkaevääksikin Jokilaaksoon.

Suuntana Luumäki, Lappeenranta ja Suomi-Seuran väki

Olin aikoinaan monta vuotta kantamassa vastuuta Pattaya Suomi-Seurassa. Hallituksessakin varapuheenjohtana iät ja ajat. Mukaan lähdin Klemolan Mikon luopuessa paikastaan ja kun pyydettiin sekä jäsenistö valitsi. Sanoin, että ok niin kauan kuin mahdumme samalle kupille. Taisin olla monivuotisen puheenjohtaja Risto Nymanin pitkäaikaisin aisapari.

Sinä aikana Seura kasvoi suuremmaksi kuin koskaan. Jäseniäkin oli puolituhatta. Toimitilat olivat lähes Jomtienin kaupunginosan ytimessä Soi Welcomella. Päiviksen ja minun Thaikoti oli tilojen ylin kerros sekä Fonin ja Riston vastaavasti vieressä. Niiden yläpuolella Seuran kattamat, huoneistojen kokoiset kattoterassit olivat myös käytössämme. Ja meillä oliå siellä riippumatto vai kaksikin 🤣.

Mutta halu oli omiin tiloihin, sillä kaikki jäsenmaksut menivät hotellilta vuokrattujen toimitilojen vuokriin. Melkoisen velkataakan alle ryhtymistä kysyttiin jäsenistöltäkin ainakin kaksi kertaa vuosikokouksissa. Koko väki oli käytännössä yhtä mieltä. Omat tilat, jos joku on valmis myymään velaksi, sillä rahaa ei juuri ollut.

Ainut kuka tähän suostui oli Juha Timonen, jonka vuoksi oli mentävä Pratamnakin kukkulan kupeeseen. Se on puolivälissä Jomtienia ja Pattayaa. Kasvua ja lisää maksukykyä oli tarkoitus hakea Pattayan puolella majaansa pitävistä suomalaisista parisuhteineen. Ajatus oli realistinen, sillä luvassa oli lavataksireitti Seuran toimitilojen kautta Jomtienilta Pattayalle ja takaisin.

Mutta toisin kävi. Ei tullut taksi- eikä edes kävelyreittiä suoraan rannasta ja jäsenmäärä kasvun sijaan putosi puoleen. Myös Risto luopui puheenjohtajuudesta, kuten minäkin omastani.

Niiden mukana menivät päissämme olleet tulevaisuuden suunnitelmat. Vaikka Seuralla on edelleen pyyteettömästi työtä tekevä hallitus, ei se ole riittänyt, vaan seura on joutunut luopumaan muun muassa maailmanlaajuisen Suomi-Seuran jäsenyydestä sekä toimitilojen omistamisesta.

Taloudelliseen ahdinkoon lisälääkkeeksi ei ollut alkoholin myynnistä, ei tansseista, eikä karaokeilloista, sillä samaa tekee moni muukin. Pitäisi olla omintakeista ja uutta eikä niinkään kilpailla muiden farangiyrittäjien kanssa samoilla tuotteilla samoista asiakkaista. Tai sitten kilpailla kunnolla. Vaikka tilat eivät vilkkaimmalla paikalla olekaan, ei niiden saavutettavuusongelma ole kuin etupäässä korvien välissä. Sillä kun suurlähetystön jengi tulee keskustelemaan tai on Suomen vaalien äänestystilaisuus, on tupa taatusti täynnä. 

Kun ravintola Helmi lopetti Petri Revon äkillisen kuoleman vuoksi, ehdotin Pattaya Suomi-Seuralle, että nyt olisi tuhannen taalan paikka palata turismin ytimeen ja vuokrata Helmen tilat vuokrattavine asuinhuoneineen. Olen edelleen sitä mieltä, että ehdotus oli hyvä, vaikkei se saanut vastakaikua. Vaan pikkulintujen mukana ainoastaan viestin, että "tilat eivät sovellu meille".

Jäin pohtimaan mitä tarkoittaa "meille", sillä en löytänyt hallituksen ulkopuolelta ainuttakaan jäsentä keneltä olisi asiasta kysytty. Vaikka Thaimaassa ei ole menneen eikä tulevan talven lumia, siellä lienevät kuitenkin uudet ja vanhat ajatukseni. Mutta jatkan silti, sillä Pattaya Suomi-Seura on omankin sydämeni asia, vaikka majani on tällä hetkellä Siaminlahden toisella puolen. 

Tänään lähden Taavetin Timon ja Keetin luo yöksi ja päiväksi tai usemmaksi kalastamaan verkoilla, syomään, tarinoimaan ja saunomaan. Sieltä matkaamme kuvankaappauksen tapaamiseen Lappeenrantaan lauantaina. Jos tilaisuuus sattuu kohdalle, saatan kuulostella onko Seura viritellyt yhteistyötä Jounin ja JP Housen kanssa, sillä myös se voisi olla tuhannen taalan tilaisuus.

Yle on hintansa väärti

Ylen rahoitus perustuu Yle-lakiin, ja kunkin vuoden rahamäärä vahvistetaan vuosittain yleisen kustannustason muutokseen peilaten. Tämä kansanhuvi maksoi viime vuonna 576 miljoonaa, verojen jälkeen 523 miljoonaa euroa.

Yle-vero on 2,5 % puhtaiden ansio- ja pääomatulojen tai YEL- ja MYEL- vakuutuksen työtulojen 14 000 euroa ylittävästä osasta Jos tulot ovat alle 14 000 euroa, ei tarvitse maksaa mitään. Veron määrä on enintään 163 euroa, jonka minäkin maksan.

Onko se paljon vai vähän, lienee suhteellista sekin. Vaikkei penkkiurheilu intohimoni olekaan, 163 euroa vuodessa on halpa lysti pelkästään Pariisin olympialaisten katselumahdollisuuksista. Puhumattakaan muusta, jota Yle ilman mainoksia kaikille tarjoaa.

Vuosiin en ole katsonut TV1:ltä tai 2:lta säännöllisesti kuin uutiset kerran tai pari päivässä ja silloin tällöin Ylen aamua. Mutta kuten kirjoitin, Yle-vero mahdollistaa paljon muutakin.

Aika usein kuuntelen autolla ajaessani ja muulloinkin Yle Radio Suomea sekä saman kanavan Yöradiota. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä Yle Areenasta kuuntelen myös podcasteja, joista yöseurana on nyt ollut Antti Litja Tuomas Kyrön minuuttikuunnelmineen "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

Areenassa on mieleistä katsottavaakin. Viimeinen loppuunsaatu on La Storia. Hyvin surullinen tarina 2. maailmansodan tragedioista Roomassa. 8-osainen draama esittelee sodan kauhut naisten ja lasten silmin. Italialaiset katsojat lumonnut sarja seuraa juutalaistaustaisen yksinhuoltajaäidin selviytymistaistoa toisen maailmansodan Roomassa.

Nyt on "työn" alla 6-osainen tanskalainen Oxen-rikossarja, josta Iltasanomat kirjoitti, ettei kannata jättää väliin jne. Joten kyllä Yleisradio on hintansa väärti, kun vertaan sitä esimerkiksi suora- ja muihin toistopalveluihin. Netflix siltä sektorilta on mieleinen siksikin, että vain sen olen onnistunut saamaan ilman "pielavetisiä" Aasiassakin suomenkielisellä tekstityksellä.

Olisi mielenkiitoista tietää, paljonko valtiollinen televisio- ja radioyhtiömme maksaa ylipäätään ostamistaan esitettävistä. Minkä hintainen olisi englantilaisen draamasarja Queenin kaltainen ja tasoinen tai mitä maksaa Pariisin olympialaiset esitysoikeuksineen sekä paikan päällä ja Suomessa monikielinen henkilökunta kaikkine oheiskuluineen? Kuka sen kertoisi, sillä netistä en tietoa löydä?

Tyhjänpäiväistä taas kerran....

Olen kokeillut muutaman kerran sanella blogini, jonka Googlen automaatti kirjoittaa tekstiksi. Mutta se ei ole sama juttu, vaan jotain puuttuu ja jää fiiliksistä pois. Kaipa palaan kirjoittamaan yhdellä sormella, kuten olen tehnyt blogeja 15 vuotta. Tiedän sen olevan tottumuskysymys, joten taidan harjoittella edelleen silloin tällöin, jos vaikka löytäisin sen jonkun mikä sanelussa on nyt kateissa.

Kirjoittamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään käytän helposti 2-3 tuntia joka päivä. Sen ohella olen yrittänyt opetella pitämään myös suht uudesta presidentistämme. Välillä onnistun paremmin ja välillä huonommin. Tällä hetkellä koen seuratessani Pariisin olympialaisia, missä Alexkin on puolisonsa kanssa. että hän ja he ovat kuin kotonaan suomalaisten keskuudessa, jotka ovat sykkeessä, menestyneet ja niin edelleen.

Kaipaan koko kansan presidenttiä ja samanlaista otetta sen väestönosan keskuuteen, joka ei pysy menossa mukana ja kokee enemmän tai vähemmän raahautuvansa päivästä toiseen. Siellä on ainakin työttömiä, eläkeläisiä, sairaita, vammaisia ja niin edelleen. Tarkoitan suomalaisia, jotka eivät voi kokea saavansa hyödyllisenä olemisen kokemusta ja sen avulla oikeutta elämään, vaikka haluaisivatkin.

Tiedän olevani osin eilisessä elävä tai peräti menneen talven lumia. Silti tuntuu olevan enemmän heitä, jotka elävät vain itseään varten. Olisiko itsekkyys lisääntynyt? Moni elää kuin huomista ei olisi tai sen murheet eivät kuulu minulle tai tähän päivään. Ehkä tarvitaan jälleen kerran sodan tuomaa, käsin kosketeltavaa ja kaikin tavoin jokaisen päivässä ja jokaisessa yössä tuntuvaa aineellista kurjuutta sekä surua. Ehkä sen jälkeen osaisimme aikamme arvostaa tekemistä sen eteen, että huomenna olisi paremmin. Välitämme huomisesta ja toisistamme emmekä toivo tuleville sukupolville tai omille lapsille samaa kuin isovanhemmillamme oli.

Lieneekö osasyy näennäishyvinvoinnin soppaan vastikkeeton raha, kun suomalainen yhteiskunta syytää työtä tekevien rahoja sinne tänne ilman mitään tekemisen velvoitetta? Afrikkalaiset, aasialaiset kuten monet muutkin tulevat Suomeen paremman tulevaisuuden toivossa. Ehkä hän kuka ajattelee huomista, opiskelee, menee marjametsään, siistijäksi, rakennuksille töihin tai yrittäjäksi jne. Ja hän kuka ajattelee vain itseään ja tätä päivää, menee sosiaalityöntekijän luokse uuden älypuhelimen toivossa?

Kaltaiselleni moni asia on suhteellista. Samaan aikaan, kun joku itkee menettämäänsä olympialaisten kultamitalia, toinen kerjää rääsyissään kadulla jossain päin maailmaa saadakseen leipäkannikan lapselleen ja itselleen ja kolmas sanoo clamourin sekä kultakimalluksen keskeltä, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän.

Pienistä puroista kasvaa suuret virrat

Suomen koko tieverkon pituus on 454 000 kilometriä. Tästä yksityis- ja metsäautoteiden osuus on 350 000 ja kuntien katuverkkojen 26 000. Väyläviraston eli valtion vastuulla olevien maanteiden yhteispituus on 78 000 kilometriä. Niillä on 15 000 siltaa ja valaistusta on 12 000 kilometrillä. On siinä ylläpidettävää ja korjattavaa sekä lamppu poikineen vaihdettavana.

Jatketaanpa vähän löytämieni tilastojen valossa. Henkilöautoilla ajettiin kotimaan tie- ja katuverkolla vuonna 2020 noin 39 100 miljoonaa kilometriä. Tähän tietysti raskas liikenne ja muut ajoneuvot päälle. 

Laskemisen helpottamiseksi ajetaan 100 kilometriä 100 km/h nopeudella. Tällöin matka-aika luonnollisesti on 1 tunti jolloin 100 watin sähkökuorma on kuluttanut 0,1kWh. Tämä vastaa polttoaineenkulutuksena 0,1kWh / 1,35kWh/litra eli polttoainetta kuluu 0,74 desiä.

Kun lisäämme ajettuihin kilometreihin raskaan liikenteen sekä jaamme kaiken sadalla, jonka kerromme 0.74 litralla ja sitten polttoaineen hinnalla, ajovalopakko on vuositasolla polttimo- ja polttoainemyyjille miljardiluokan lisäbusiness. Laskinko oikein vai väärin?

Aikani ajattelin tätä kaikkea lillukanvartena, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun EU pisti pullonkeräysjärjestelmän uusiksi. Sen mukaan muun muassa muovikorkin on pysyttävä pullossa kiinni aukaisunkin jälkeen. Mutta tämä ei ollut asian ydin tai ainakaan ainut. Vaan varsinainen elämä nousi Suomessa, kun uudistus on laittamassa koko pullonpalautusjärjestelmämme uusiksi.

Siksi, että me keräämme kaikki pullot sulatettavaksi ja poltettavaksi, mutta EU on suunnitellut, että vuoteen 2030 mennessä esimerkiksi alkoholijuomien pulloista ja tölkeistä 10 prosenttia tulisi olla uudelleen käytettäviä. Myös alkoholittomista tuotteista osuuden pitäisi olla sama. Ideana on siis vähentää pakkausjätteen määrää ja uuden materiaalin valmistusta. Entä olenko nyt väärillä jäljillä?

Onko käynyt niin, että edistyksellisestä pullojen kerääjästä on tullutkin perässähiihtäjä, joka ei oikein osaa elää tai olla aina mukana muutenkaan muuttuvassa maailmassa? Vaan haluaa katsoa ensin varmuuden vuoksi liian usein mitä muut tekevät.

Viime vuonna Suomessa palautettiin kaikkiaan noin 2,2 miljardia pantillista juomapakkausta. Ylivoimaisesti suosituin pakkaustyyppi juomissa on alumiininen tölkki, joita palautui viime vuonna noin 1,4 miljardia kappaletta. Pantillisia muovipulloja palautettiin 635 miljoonaa ja lasipulloja 134 miljoonaa.

Sitten taas pikku laskutoimitus alakanttiin. Jos pantillista pakkauksesta saisi palautusta kaikista vain 15 senttiä, olisi summa silti 330 miljoonaa euroa vuodessa. Mitä tapahtunee tälle summalle tulevaisuudessa, sillä sehän on juomien ostajien rahaa? 

Matkapäiväkirja 16 vuoden takaa

Tein Päiviksen kanssa monta ikimuistoista matkaa yhteisellä Matkakodillamme. Sen ostimme uutena ja siitä piti tulla seniorikotimme työelämän jälkeen, kun asumme talvet yhdessä jossain Välimeren seutuvilla.

Vaan toisin kävi ja kuljemme eri teitä. Moni haluaa pyyhkiä kiville karahtaneesta parisuhteestaan ja paljon muustakin muistin sopukoista muistotkin. Sekä upottaa niin syvälle suonsilmään, etteivät ne enää koskaan nousisi päivänvaloon tai muuallekaan ihmisten ilmoille. En kuulu tähän joukkoon, vaan haluan säilyttää ainoasta elämästäni kaiken minkä voin. Sillä iän karttuessa muistini vihollinen lapioi kiihtyvällä vauhdilla kaikkea mennyttä mainittuun unohduksen valtakuntaan.

Minulla on kuitenkin ihmisiä, jotka jeesaavat ja kuivattavat suotani tuoden takaisin välillä jotain, jonka olin luullut menettäneeni ikuisiksi ajoiksi. Yksi tällainen on Matkapäiväkirja läpi Euroopan ja Istanbulin sekä yli Turkin vuorten Alanyaan. Puolentoista kuukauden matkasta Päivis ajoi 12 000 kilometriä ja minä 500. Sen lisäksi hän kirjoitti joka ilta, siisti matkakotiamme ja monen muun lisäksi tuunasi vielä ruuankin kanssa. Koskaan en hänelle sanonut, vaikka monesti ihaillen ja onnellisena mietin, että aika mimmi, tuo sydämeni kultakimpale. 

Seniorikotimme jatkaa elämäänsä jossain muussa perheessä, mutta aikoinaan siinä oli meidän tulevaisuus. Uskoimme vain kuoleman voivan meidät erottaa. Jollain lailla näin onkin, sillä yksikään rakkauteni ihmisiin tai eläimiin ei kuole koskaan. Vaikka moneen on tullut mukaan haikeus ja ne ovat kääriytyneet suruharsoon 😥. 

Tätä kirjoittaessa en tiedä saako kukaan keltaisen tekstin linkkiä ja sieltä päiväkirjaamme auki, joten toivon palautetta pystyinkö jakamaan Matkapäiväkirjamme teille. Tietysti toivoisin julkista tai yksityistä palautetta myös paljon matkanneelta, matkakertomuksen löytäneeltä Hannulta ja hänen Ritva vaimoltaan sekä tietty Päivikseltä. 

https://docplayer.fi/569398-Matkapaivakirja-teksti-paivi-stranden-kuvat-ja-kuvatekstit-jorma-soini.html

Kesäolympialaiset

Suomi saavutti Pariisin kesäolympialaisissa 1924 yhteensä 37 mitalia, joista 14 oli kultaa, 13 hopeaa ja 10 pronssia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui toiseksi USA:n jälkeen, mikä on maan kaikkien aikojen paras suoritus. Mitaleista suurin osa tuli yleisurheilussa, kultaa kaikissa yli 800 metrin juoksuissa. Se on saavutus, jota tuskin yksikään maa koskaan rikkoo. 

Sata vuotta myöhemmin samassa kaupungissa avajaisia vietettiin illalla ja viime yönä kolmannen kerran. Monen tunnin television suora lähetys päättyi koskettavaan lauluun, jonka esitti vakavasti sairas Celine Dion. Minulta hän sai kotisohvaltani aplodien sijaan monta kyyneltä.

Suomen lähetyksen alussa muisteltiin myös legendaarista ja kuolemansairasta selostaja Tapio Suomista. Surullista, sillä omaiset kertoivat julkisuuteen pari päivää sitten hänen kuolleen tapaturmaisesti. Vastaavasti taivaan pikku linnut lauloivat Tapion kävelleen junan eteen. Mietin silloin ja vieläkin muuttaako tapa päättää päivänsä itsemurhan tapaturmaksi? Minulle Suominen oli aikansa vain selostaja selostajien joukussa, kunnes hän kertoi julkisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja alkoholin käytöstä. Silloin miehestä tuli itselleni inhimillinen tekijä: 

"Olen yrittänyt kaikissa käänteissä muistuttaa, että mielen murhe on elämänmittainen kumppani, jota ei voi hoitaa pois. Mutta kokemus on osoittanut, että kun tekee voitavan elämäntapojen suhteen, sen kanssa pystyy aika hyvin tulemaan toimeen. Voin olla tässä asiassa väärässä ja varoittavia esimerkkejä on paljon, mutta otan saunaoluen silloin tällöin ja jos syön hyvin, niin saatan ottaa lasillisen viiniä. Sellainen suomeksi sanottuna dokaaminen on ollut jo pidemmän aikaa pois. Se on välttämätöntä, jotta sairaus pysyy aisoissa."

Saattaa olla juuri noin, tosin saattaa olla toisinkin. Aika moni alkoholin käyttäjä sanoo käyttävänsä päihteitä saadakseen potkua tasapaksuun elämäänsä. Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat elämänsä ylä- ja alamäkien tasoittajaksi Tapion lailla jotakin enemmän tai vähemmän keinotekoista, lääkkeitä, päihteitä tai vaikka himolenkkeilyä, kuka mitäkin.

Minusta ei ole juuri missään asiassa kenenkään neuvojaksi, vaikka vaivan ymmärtäisinkin. Miten saada elämä elämisen arvoiseksi tai edes sen verran tyydyttäväksi, että jaksaa tulla juttuun sen sekä itsensä kanssa? Uskon ja tiedänkin yhden onnellisen elämän ytimistä olevan oman ainutlaatuisuuden, mitättömyyden ja ainutkertaisuuden perin juurin hyväksyminen ilman muttumisen vimmaa tai toisten mieliksi.

Ehkä itselleni alkoholi oli pelastus, tarvittava työkalu ja kainalosauva, jonka avulla pystyin leikkaamaan elämäni niin pieniksi paloiksi, että 10-15 vuoden aikana viipale kerrallaan sen pureksin, sitten hyväksyin sekä viimein nielin kasvaen aikuiseksi kadottamatta poikaviikaria sydämestäni. 

Siihen ei tarvittu hyvää eikä huonoa itsetuntoa, vaan jotakin ehyttä, jonka avulla pärjää itsensä kanssa sellaisena kuin on. Siihen ei myöskään tarvita viittä henkilökohtaista kultamitalia yksistä kisoista eikä Paavo Nurmen itsentuntoa eikä palvontaa. Joka pitkän tauon ja vaitiolon jälkeen suostui viimein antamaan radiohaastattelun edellyttäen, että haastattelija on presidenti Urho Kekkonen. 

Joskus metsää vastaa miten huudan ja joskus ei

Minulle tosi ystävyys on jotain sellaista elämän mittaista, joka ei pala tulessa eikä pakastu pakkasessa. Se ei varise maahan syksyllä puun lehtien lailla, ei peity talven lumien alle, ei maadu mullaksi eikä matojen ruuaksi. Se vain on tyynessä ja myrskyssä. Aina.

Näihin mittoihin yltäneitä ei elämässäni vaimoni ja vanhempani lisäksi juuri ole ollut. Ehkä rakkaus ja tosi ystävyys kulkevat käsi kädessä, jonka suuruuden olen ymmärtänyt vasta menettättyäni ne kuoleman tai muun syyn vuoksi ikiajoiksi.

Eilen koin miellyttävän yllätyksen, kun oveni lasiin koputti mies, sillä ovikelloa tai kolkutinta ei ole. Hän sanoi: "Terve, muistatko minut, kun kävin täällä pari viikkoa sitten äitini kanssa ja kerroit mielenkiintoisella tavalla paikasta? Ajattelin, kun harrastan dronella kuvausta ja olen saanut puolen tunnin lennätysluvan, vaikka Jokilaakso on lähes kiitoradalle laskeutuvien lentokoneiden alla, niin tahdotko, että ilmakuvaan?"

Tahdoinhan minä. Samassa mieleeni palautui menneisyyden kaverini, joka ei saanut laitettaan edes ilmaan yhteiskunnan asettamien estojen vuoksi. Miten viranomaiset sen tekevät, sitä en tiedä. Nyt on kuitenkin videoita sekä komeita ja ainutlaatuisia kuvia, joita liitän blogiini mausteeksi pari tsipaletta. Joskus siis metsä vastaa mukavalla tavalla, vaikka sinne huutaessa en kaikua odotakaan. 

Mutta toisinkin on, sillä monesti varsinkin työelämässä koin työkaverin kanssa tai muuten tekemisen kautta elämääni tulleita kohtaan tosiystävyyttä. Koen vieläkin, vaikka se välillä kirpaiseekin. Sillä kipeäksi tuttavuudeksi tulivat myös ne, jotka veljeilivät kanssani hyötyäkseen, mutta joita en aiemmin edes käsittänyt olevan elämässäni.

Siinä on jotain samaa, kun kuljin lapsena isäni rinnalla Santahaminassa hänen ollessa kanta-aliupseeri. Kuinka ylpeä olinkaan, kun kaikki morjenstivat, joita luulin isäni kavereiksi. Vasta myöhemmin ymmärsin varusmiesten tervehtineen ainoastaan isäni aseman vuoksi.

Tein kolmenkymmenen vuoden siivun Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Moni työntekijäperhekin sai silloin uuuta potkua elämäänsä kodin, vuosia kestäneen koulutuksen ja työpaikan muodossa. Minuakin silloin kaikki morjenstivat, josta ainakin osan luulin olevan tulessa palamatonta ystävyyttä tai hyvää kaveruutta. Mutta kun jäin eläkkeelle ja asemani lähti, lähtivät myös tervehtijät. He saivat minulta nimen "mandaattiystävät".

Kirpaisi silloin ja kirpaisee vieläkin käsittää ja kokea, että kaiken kestävää ystävyyttä en voinutkaan saada saati ostaa, vaikka maksuvälineenä oli rahan sijaan aito välittäminen. Jäljelle näiden kokemusten opettamana on jäänyt jotain elämää suurempaa kiintymystä. Sitä antaa osaomistuskoira Niilo Suomessa ja Thaimaan puolirampa mopotaksiaseman Sweetheart sekä Temppelin pentunsa menettänyt kuvan kirppuinen Mamadog. Kun olen kertaalleen hyväksynnän ja kiintymyksen saanut, kelpaan niille juuri sellaisena kuin olen koko loppuelämän kaikkine kulmikkuuksineni. 

Kesäyö

Saunasession Kallun kanssa on Jokilaakson kesääni kuulunut lisäksi keskiyön uinti. Usein olen odotellut trooppista yötä, jolloin lämpötila ei laske alle 20 asteen tai vaihtoehtoisesti täysikuuta. Tällä kertaa ei sattunut hetkeen kumpaakaan, kun viime yönä kuljin kaunista polkua luonnon keskellä Jokilampien laiturille. Vain taslulamppu valaisi hiljaisuutta, jonka rikkoi silloin tällöin isojen lintujen siipien kahahdukset. Ilveksen, supit, kauriit, lepakot ja monet muut eläimet pysyivät piilossa.

Pimeässä, luonnon kesäyössä on jotain salaperäisen taianomaista, jota en koe missään muualla. Jokilaakson pihapiiri ei kuitenkaan ole aivan valoton tai eloton, sillä sitä valvovat infrapunakamerat sekä juhlapaikan värilliset, pihakuusen valkoiset ja kodan siniset valot, jotka palavat yötäpäivää vuoden jokaisena päivänä. Siinäkin kaikessa on jotain keinotekoisen kaunista.

Veden lämpö oli 25 asteen paikkeilla. Kun annoin valonsäteen kiertää pitkin todella rehevää kasvillisuutta, en todellakaan ollut yksin, sillä ilmassa oli uskomaton määrä erilaisia siipiveikkoja ja -veikottaria, joiden elämäntarkoituksesta itselläni ei ole harmainta eikä muunkaan väristä käsitystä.

On vain usko ja vain vähän tietoa jokaisella olevasta tehtävänsä. Sillä jos ei kukilla ole pölyttäjiä, ei minullakaan ole mustikoita luonnossa eikä toripöydällä. Monelta taivaan linnulta loppuu silloin ruokakin. Yöllinen taivas oli kirkas ja siellä täällä tukki tähti ja näin tähdenlennonkin. Silloin on suht helppo käsittää maaimankaikkeudessa mitättömyytensä, jolla ei liene hyttysen elämää suurempaa merkitystä.

Kun kuljin polkujani ystävieni lemmikkeläinten haudoille, koin voimakkaasti, että niistä on silti ikuisesti jäljellä ajaton ja tärkein, jota ihminen ei voi enää koskettaa eikä muutenkaan hämmentää. Olemmekin kummallinen pakkaus luulemaamme kaikkivoipaisuutta. Haluamme säätää kaikkea mitä voimme löytämättä koskaan elämää, jonka voisimme kaikki hyväksyä sellaisenaan tai olisimme edes yhtä mieltä.

En tiedä miten on muiden laita, mutta joku pitänee minua vähintäänkin omalaatuisena, omien teiden kulkijana. Sellainen olenkin, kuten me kaikki. Vaikka elämässäni on aina ollut paljon tärkeää, on suhtaumiseni siihen kaikkeen muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Yli puolivuosisataa sitten koulun kevätjuhlissa suvivirttä laulaessani päivieni määrä oli rajaton. Koskaan ei satanut ja kesä jatkui ikuisesti. Ei ollut tarvetta ajatella tulevien päivien saati vuosien tekemisiä eikä elämän tarkoitusta, sillä aikaa oli loputon määrä.

Mutta toisin on tänään. Elon aika on rajallinen, olen ilman ihmisseuraa Jokilaakson yössä tai missä tahansa. Mutta ehkä päivät, jolloin on valoisaa ja yöt, jolloin on pimeää, ovatkin enemmän kuin kesä ja talvi. Eikä niinkään aika, jota osaan kulkea eteenpäin ja vain yhdellä tavalla taaksepäin. Katsomalla taivaalta kauan sitten sammunutta tähteä ajalta milloin en ollut vielä kenenkään unelmisssakaan. 

Toivon eläessäni pääseväni vaiheeseen, joilloin olen valmis lähtemään kaiken minulle tarkoitetun käyttäneenä. Mutta minne menen vai enkö minnekään, sitä en tiedä. Uskon ainoastaan tietäväni, että valmista saati täydellistä minusta ei tällä pallolla milloinkaan tule. Vaan olen muiden lailla ainutlaatuinen, mutta puutteellinen.

Tiedän, etten ole maailmankaikkeuden napa tai penaalin terävin kynä, vaan on jotain minua paljon suurempaa. Eikä minusta ole ihmisten tekemien, valmiiden uskontojen uskojaksi. Niihin uskovien mielestä olen jotenkin niin pahasti harhaoppinen, johon he eivät pääse kiinni. Joten he eivät edes keskustele asiasta. Jossain on kuitenkin jotain hyvin isoa, minkä ulkomuodostakaan en käsitä mitään. Ehkä se tai Hän kutsuu minua lopulta nimellä, jonka olen kasteessa saanut papin luodessa minulle yhteyden kristinuskon Luojaan.

Siitä eteenpäin ei uskoni riitä ruodussa pysymiseen. Ihmiset ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet, että Vapahtaja kirjoitti hiekkaan kaksi kertaa. Kun kysyn mitä mies mahtoi kirjoittaa, sitä he eivät tiedä. Koska en uskollani hehkuttele, tiedän minua suuremmasta yhtä vähän kuin viime yönä näkemästäni tähdestä, joka oli jo sammunut kauan, kauan sitten. Tai mistä minä oikeastaan varsinkaan ilman uskoa siitäkään mitään tiedän.

Jokilaakson kansainvälinen ilmapiiri

Eilen oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut kesän saunapäivä kuvan merikonttisaunassa. Tuolin selkämykselle oli näköjään jäänyt Kanarian saarilla olleen ravintolamme t-paita. Siellä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat, niin huono business se oli.

Saunaseurana on joka vuosi minuun nähden aikuinen mies. Yli kasikymppinen Kallu, joka asuu vaimonsa ja koirien kanssa pohjoisessa Thaimaassa lähellä Kultaista kolmiota, Burman ja Laosin rajaa. Itseasiassa saunapäivä on meidän yhteinen juttu.

Kesään on mahtunut muutakin kansainvälisyyttä, sillä yhden päivän vietin filippiiniläisten ystävieni kanssa kalastaen Jokilammilla sekä syöden aasialaisittain pihanurmella. 

Kerran olin menossa postilaatikolle ja kastelemaan kukka-amppelin tähtisilmiä, kun Soiniityntien sillanpieleen oli pystytetty teltta. Kävi ilmi, että siellä vietti yönsä kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet Myllykylän laavulle.

Samassa paikassa nukkui pari päivää sitten autossaan latvialainen nuorimies 7 moottorikäyttöisen pyöränsä kanssa. Hänelle en osannut sanoa muuta asiaa, kuin että olet tervetullut, mutta moottoripyörien maastoajoon tarvitaan Suomessa maanomistajan lupa. Sanoi olevansa menossa Nokialle. 

Samaisella sillalla ja viereisellä uimapaikalla on kesän mittaan monesti ukrainalaisia, venäläisiä, virolaisia ja suomalaisten lisäksi muitakin perheitä grillaamassa tai kalassa mato-onkineen. Uimassa käyvät lapset, minä sekä poliisi- ja muut koirat. 

Viime kesää Jokilaaksossa vietti kanssani elämäni ykkösihminen, Morakot Thaimaasta kapinoivien maakuntien naapurista läheltä Malesian rajaa. Hänellä oli myös laatuseuraa, kun katoin pormestarikanille joka kesäisen kasvisaterian.

Useampana viikonloppuna on uima- ja tarinaseuranani ollut Suomessa töissä oleva Viron maaseudun mies. Hänet kohtasin kerran kauppamarketin pihalla ja kutsuin käymään, sillä hän tiesi monia suomalaisia paremmin kotimaansa nimen olevan suomeksi Viro eikä Eesti. 

Kansainvälisyyteen kuuluvat välillä myös keskustelun aiheet, sillä Kallun kanssa löylyhuoneen lauteilla löimme alkoholittoman viinipullon vetoa kenestä tulee seuraava USA:n presidentti. Kun Biden luopui ehdokkuudesta, sai Trump vastaansa energisen Harrisin. Hän tuo esiin muun muassa taustaansa syyttäjänä ja Kalifornian oikeusministerinä, joita vertasi vastaehdokas Donald Trumpiin.

– Noissa rooleissa käsittelin kaikenlaisia rikollisia. Saalistajia, jotka pahoinpitelivät naisia. Petoksia, joilla huijataan kuluttajia. Huijareita, jotka rikkoivat sääntöjä omaksi hyödykseen. Joten todellakin, tunnen Donald Trumpin tyypin.

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 2

Eilen kirjoitin valvovani lähes joka yö useamman tunnin, mutten kärsi siitä. Sanoin sen myös olevan osin asennekysymys, jos ei ole palkkatyön taakoittama eikä muutakaan tekemisen pakkoa aamuisin.

Mitä sitten teen öisin valvoessani, kun Nukkumatti on mennyt unihiekkoineen muiden silmiin? Varsinkin ennen nettimaailmaa luin kirjoja tai siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiosta yhden tai kaksi elokuvaa puolison jatkaessa makuuhuoneessa unten mailla. Alussa ne olivat VHS kasetteja, sitten DVD levyjä, mutta jo kauan taivaskanavilta löytyvää elokuva- ja sarjaviihdettä.

Nykyisin suosikkini on Netflix, mutta myös Ylen Areena. Sarjoissa itselleni on hohdokasta, jos pääosin esittäjä ei ole niinkään hyvis vaan enemmänkin pahis. Siitä oivia esimerkkejä ovat Kummisetä elokuvat. Näin on myös lähes 200-osaisessa Blacklistissa, joissa paha saa viimein kuitenkin palkkansa. 

Mutta niin ei käy kaikilta osin englantilaiselle mustalaisgangsterikopla Peaky Blinersille, joka lienee ollut olemassa oikeassakin elämässä. Loistavaa viihdettä, jossa loppua ei taatusti voi ennustaa. Toista oli ennen, kun lännen cowboy John Wayne ei kuollut koskaan.

Mutta yö on oivaa aikaa myös mielikuvitusmatkoille muun maailman nukkuessa. Monen todellisuuspohjaisen mieltäni askarruttavan asian saankin oivalla tavalla järjestykseen vuoteessa. Joka ei enää sitten sitä olekaan noustuani ylös. Aivan oma lukunsa on maailma hämärän rajamailla, unen ja valveilla olon välimaastossa.

Siitä oiva esimerkki on toissayö, kun minulla oli unessa parvisängyssäni aivan uskomattoman kylmä. Olin noutamassa avuksi moottorikelkkahaalareitani ja kävemässä niiden kanssa jo takaisin kaarevasta ja valoisasta portista sisään, kun heräsin ja oli edelleen todella kylmä. Kapusin portaita alas katsomaan mittarista Merikonttikodin lämpötilaa. Se oli 24,9 astetta. Koko päivän itselläni oli monin tavoin huono olo.

Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena, tiesin viikatemiehen kurkkivan kulman takana vuoroaan odotellen. Ajatuksissa pyöri silloin sekin, että kuinkahan usein ihminen on lähellä kuolemaa tietämättä siitä koskaan mitään? Toissapäivänä palasin aiheeseen ajatellessani hieman peloissakin yöllistä untani ja heräämistä. Että mahdoinko käydä lähellä tuonelaa?

Mutta kuten kirjoitukseni eilen ja tänään aloitin, en kärsi unettomuudesta. Vaan yöni ovat jännittäviä yksin valvoessani todellisen maailman rajamailla. Kun jäin vuonna 2008 osittain eläkkeelle viideksi vuodeksi, päätin oppia olemisen taidon itsekkäästi tyhjän panttina, vailla merkitystä muille kuin eläimille ja kasveille. Tikkuakaan en ole laittanut ristiin sen jälkeen rahan vuoksi, vaan elän eläkkeelläni. Joutenolo on muuttanut minua paljon. Päivien sisältö on olla ja elää sekä etsiä polun päätä, jos taipaleeni ei päätykään koskaan, vaan voin kävellä tai lentää ikuisuuteen valoisasta portista. 

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 1

On paljon ihmisiä jotka kärsivät unettomuudesta. Ehkä ei niinkään niitä, jotka nukkuvat liikaa. Oma lukunsa ovat he, jotka eivät työn tai aikaa vievän vapaa-ajanvieton vuoksi löydä riittävästi nukkuma-aikaa. Ehkä itsekin kuuluin nuorena miehenä ajoittain tähän joukkoon, kun aamukolmeen avoinna olleet ravintolat pitivät minut grogilasin ääressä valomerkkiin saakka.

Silloiset kaverini keillä ei ollut työrajoitteita, vaihtoivat sen jälkeen kuppilaa, sillä ensimmäiset avasivat ovensa aamuviideltä. Osa taas hipsi laillani aamulla töihin, joten työkuntokin oli niin ja näin. Ennen pitkää työsuhteet päättyivätkin monesti aamuhumalan vuoksi, sillä työn ja kännäämisen yhteensovittaminen on edelleen taitolaji. Toisaalta esimerkiksi  ammattiautoilijoiden varsinkin ajoaikoja ja -nopeuksia valvotaan erilaisten autoihin asennettavin "juorukellojenkin" avulla. Humalaisia varten myös ajonestolaitteita. 

Itse olen herännyt öisin vuosikymmeniä muistakin syistä kuin toilettarpeiden tai eturauhasen liikakasvun vuoksi. Yövalvomisesta en ole silti kärsinyt koskaan, joka on osittain asennekysymys. Ymmrrän toki, jos herää kolmelta aamuyöstä unen karatessa siltä yöltä ja viideltä pitäisi nousta valmistautumaan töihin lähtöön.

Viime yönä minut herätti chatviesti toiselta puolelta palloa ja älylaitteen näyttöruudun yläosassa vilahti samanaikaisesti, että Biden luopuu presidenttiehdokkuudesta. Virkisti kummasti, vaikka viestit tulivat yhtä kaukaa, mutta vastakkaisilta suunnilta.

Yhdysvallat on syystä ja syyttä pitänyt itseään iät ja ajat maailman poliisina. Sillä kuka on yhden maailman mahtavimman maan päämies tai -nainen, on myös isossa ikkunassa merkitystä Suomelle. Eikä vähiten uutena Natomaana. 

Olen käynyt Jenkkilässä jonkun kerran ja sieltä löytyvät osasyyt, miksi vietän talvet Aasiassa enkä esimerkiksi Floridassa. Vaikka olen vain yksi eurooppalainen, koin amerikkalaisten katsovan minua ja muita muunmaalaisia alaspäin liian usein pitkin nenänvartta. Jotenkin se kulminoituu entisen presidentin ja nykyisen republikaanien ehdokkaan hokemaan: "Amerikka ensin".

Yleensä ketä en tunne, en hevin arvostele. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tarvitsevat menestyäkseen julkisuutta ja muiden käsityksiä itsestään. Sellaisia ovat esimerkiksi kansan tukea tarvitsevat poliitikot. Sillä sektorilla öykkäreiden piikkipaikallani on ylivoimaisesti Donald Trump, joka sanoi kuultuaan 81-vuotiaan Joe Bidenin heittäneen pyyhkeen kehään, että hän jää Yhdysvaltojen historiaan yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista presidenteistä. Edes alamittaisista alamittaisin urheilija ei möläytä, varsinkaan hävinneestä vastustajastaan moista.

Vielä 75 päivää kotimaan kaunista kesää

Jo aikaa sitten ostin Finnairin puhalluslamppuun menolipun ja siitä puolen vuoden päähän paluulipun jonkun verran alle tonnilla. Kallista tai halpaa, riippuu monesta asiasta. Jos joisin kuvankaappauksen tasoisissa paikoissa keskioluttuopin päivittäin, samalla rahalla saan lennot eestaas Thaimaahan, kohtuuhintaisen majoituksen ja varsinkin "risubaareissa" päivittäiset ruoat sekä yli 50-vuotiaille tarkoitetun viisumin, jolla voi käytännössä matkata halutessaan kaksi vuotta.

Aikoinaan röyhyttelin savuna taivaalle punaista Norttia pari toppaa päivässä, joten sen lopettamisesta tulee lisäsäästöä vuodessa monta tuhatta euroa. Kun lisäksi join kuin pesusieni, niin nurjalla kademielelläkin laskettuna meno Thaimaahan, olo ja elo siellä sekä tulo takaisin on juomiseen ja tupakointiin verrattuna halpaa lystiä. Talven Thaimaassa moni toteuttaa kaikkinensa joka vuosi noin tuhannen euron kuukausituloillakin. Varsinkin, jos ostaa halvat lennot yhdellä tai kahdella välilaskulla. 

Kun Merikonttikodissani on sähkölämmitys ja talvet lämpö kymmenessä asteessa, enkä ole käyttämässä sähköä lämpimine keittiön tiski- ja ruuanlaittovesineen, pyykin- ja astianpesuineen, saunoineen sekä suihkuineen, säästyy näistäkin melkein lentolipun hinta.

Ruoka Phatthalungissa, kaukana ulkomaan turisteista, on enemmän kuin puolet halvempaa. Arjen elosta ja olosta maksan kaukomailla Morakotin ja vähän minunkin pienen omakotitalon sähköt ja kylmän veden, sillä lämmintä vettä ei meillä ole. Tietty maksan molempien safkatkin. Vuoteeseen tuotuine joka aamuisine aamukaffeineen ja ei toivotun yksinäisyyden poistamisineen, se kaikki on mieleeni ja balanssissa muutenkin. 

Sitten on tietty PeeCeeX-skootteri, jonka hankinnasta ison osan rahoitan Suomessa talviunilla olevan, hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen säästyvillä vakuutusmaksuilla. Lumenaurauksessa ja vedenhaussa tarvitsemani mönkijäkin nukkuu puoli vuotta. Polttoaine on yli puolet Suomen menovettä halvempaa, jota ei kulu edes kolmasosaa.

Oikeastaan aloitan aina yli kaksi kuukautta aiemmin matkan valmistelut penkomalla netistä sinivalkoisten siipien lentolippuja karvalakkiosastolle sekä erilaisten dokumenttien keräämisellä sieltä täältä joka toinen vuosi oleskeluviisumia varten. Tarvitaan lääkärinlausuntoa, rikosrekistekisteriotetta ynnä muuta. Osaan pitää hankkia maistraatin leimatkin.

Monessa reissussa kulahtaneen, juuri ja juuri käsimatkatavaran kokoisen, pyörillä kulkevan selkäreppuni nostan esiin samoihin aikoihin. Vaikka sinne ei yli puolen vuoden lääkkeiden ja vitamiinien, noin 2000 kappaleen lisäksi paljon muuta mahdukaan.

Jotain kuitenkin mukaan sujautan. Kuten Morakotille hankkimani Henkan ja Maukan kuvan viisi eriväristä t-paitaa, sadeviitan ja ohuen aamutakkini. Minusta on mukava päivittäin, kun vaatimaton, kanssani yhtä rähjäinen matkakaveri valmistautuu penkillä pikku hiljaa lähtöön yhtä aikaa muuttolintujen kanssa. Ikään kuin sanoen joka kerta sen nähdessäni: "Ole Jormas valppaana ja muista kaikki, sillä pian tulee talvi ja sitä pakoon taas lähdetään. Joutsenetkin opettavat jo Jokilammillamme jälkikasvuaan omille siivilleen."

Muumit kanssani

Tove Jansson on luikerrellut elämääni myöhäisellä aikuisiällä. Muumit kylläkin ovat olleet satumaailmani tuttuja koko ajan, vaikka Muumilaakso jäi lapsena Ankkalinnan varjoon.

Myös taiteilijasta itsestään pidän tuntematta häntä. Hänen mielenkiintoisesta elämästä löytyy Wikipediasta paljon, josta voi lukea klikkaamalla tästä. Alussa mustien muumien luojasta ja ristiriitaisestakin persooonasta tuli suomalaisten hyväksymä taiteilija lapsille tietämättään tai ymmärtämättä suvaitsevaisuuttaan. Sillä Tove Jansson oli paljon muutakin kuin pelkkä hentoääninen satutäti. Hän ryyppäsi, harrasti seksiä miesten ja naisten kanssa sekä poltti tupakkaa kuin korsteeni 83-vuotiaaksi aiheuttaen monin tavoin pahennusta.

Miehistä Tove kirjoitti lokakuussa 1941 ystävälleen Evalle: ” – minulla ei ole varaa eikä aikaa avioitua heistä kenenkään kanssa! En ehdi ihailla ja lohduttaa. Kyllähän minä säälin heitä, kyllähän minä pidän heistä mutta en halua omistaa elämääni esitykselle jonka läpi olen nähnyt. – Miesten sota! Näen miten työni käy, jos menen naimisiin. Sillä siitä ei pääse mihinkään, että minullakin on kaikki nuo naisten taipumukset lohduttaa, ihailla, alistua, luopua itsestäni. Minusta tulisi joko huono maalari tai huono vaimo. Enkä halua synnyttää lapsia, jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa!”

Ehkä seuraavan kerran matkatessani isäni synnyinseudulle Jurvaan, käyn Teuvan kirkossa katsomassa tämän oivan satutädin maalaamaa, ainoaa alttaritaulua. Muumipeikon hahmo oli Tove Janssonin mielikuvituksessa jo 1930-luvulla. Ensimmäinen piirros muumista syntyi Janssonien kesäpaikan ulkohuussin seinälle. Varhaisessa vaiheessa hahmon nimi oli Snork (Niisku), joka sai myöhemmin nimen Mumin tai Mumintroll (Muumi / Muumipeikko). Nimi on Toven enon Einar Hammarstenin keksimä hänen kertoessa ruokaa näpistelevälle sisarentyttärelleen kauhutarinoita ruokakomerossa asuvasta "Muumipeikosta".

Alussa muumit olivatkin pelottavia olentoja, mustia ja punasilmäisiä, eräänlaisia henkilökohtaisia demoneita. Ne olivat laihoja ja usein sarvipäisiä. Vaatteita muumit eivät käytä edelleenkään. Vain Muumimamma pitää yllään esiliinaa ja Muumipappa päässään silinterihattua. Uidessaan muumit kylläkin pukeutuvat uimapukuihin. Muumitalon rakentamista minäkin olin jeesaamassa, kun Haapamäen talon Paavo-isäntä teki sellaisen marjatilansa rinteeseen.

Oikeastaan muumieni sielu syntyi, kun Muumimamma muutti Merikonttikotini keittiön lusikkalaatikosta Päiviksen kanssa ennenaikaiseen mummonmökkiin jättäen Muumipapan. Minne lienee hänkin mennyt kotilaatikostaan tai odottaneeko retkivarusteissani lähtöä jonnekin hopeanharmaan, Vanha rouva Avensiksen kanssa? 

Kun Suomen syksy lähestyy, yhä useammin on mielessä Thaimaan talvi aurinkoineen ja sateineen. Siellä on sadetakki tai -viitta tarpeellinen varsinkin ajellessani PeeCeeXälläni. Mietin voisiko sadeasulla viestittää paikallisille Suomesta jotain, kun silmiini osui kuvassa päälläni oleva sadeviitta. Vaikka eilen postin tuomassa märkien kelien vaatteessa oli muumilisää, olen siihen oikein tyytyväinen. Sen vien mukanani omaksi hyödyksi ja iloksi paikallisille lapsille. Muumi sinällään on entuudestaan monelle tuttu maassa olevan tehtaankin ansiosta. 

Alkukesästä ostin myös turkkilaisesta puuvillasta käsin tehdyn kylpytakin matkalle mukaan. Myyjä kertoi, että varastossa on sata vastaavaa ja vain kahdesta puuttuvat taskut. Minulla on siis niistä toinen. En palauttanut, vaan tingin hieman ja ostin säästyneillä muutamalla eurolla palasen muumikangasta, josta ystäväni Pirkko ompeli taskut. Samalla synnytysosastolla on vielä tekeytymässsä ylijääneestä tilkusta saunapussukka pesuharjaa ja shampoota varten. Joten kanssani kaukomaille on lähdössä kolmekin persoonallista muumituotetta.

Kansan suusta siepattua ja sinne kuuluvaa

Kulttuurihenkilö Antti Kolu kirjoitti sivuillaan, että "aikoinaan sahapatruuna James Edvard Ross Salvesen järjesti vaajakoskelaisille (silloisille haapakoskelaisille) työmiehilleen Riihimännikössä iloluontoisia juhlatapahtumia, siis kotiseutujuhlia. Ennen uskoon tuloaan."

Tähän kirjoitin muistavani yhden kansan suusta siepatun tarinan kyseisestä patruunasta, jonka kerron, jos joku haluaa. No, haluaja löytyi, joten tässä tarina ja perään vähän muutakin jyväskyläläisistä, jotka silloin olivat vielä virkahenkilöiden sijaan virkamiehiä.

Olin aikani politiikassa mukana Jyväskylän maalaiskunnassa. Nimiä valitijayhdistykseen kerätessäni menin Vaajakoskella yhteen torppaan, josta pitäisi kylläkin sanoa omakotitalo. Tuvassa, josta siitäkin pitäisi sanoa keittiössä istui talon isäntä, joka innostui tarinoimaan sanoen hänen isovanhempansa saaneet kyseisen talonsa tontin juuri mainitulta Salvesenilta: "Isoisä kertoi olleensa sahan toimistossa kutsuttuna ja läsnä oli myös kamreeri. Silloin patruuna antoi tontin. Jatkaen, että kiitokseksi tehdystä vuosikymmenten työstä. Tällöin kamreeri oli kysynyt  että saako hänkin tontin? Sahapatruuna oli katsonut miestä miettien ikään kuin mitä sanoisi ja vastannut, että olet vuosikymmeniä saanut lähes puolta suurempaa palkkaa kuin tämä työmies tässä. Joten olisit säästänyt niistä."

Tontista kirjoittaessani mieleni harhaili Jyväskylän kaupungin rantakadun rakennusviraston ylimmän kerroksen arkkitehtien luokse. Joka tapauksessa olin tulossa alas, kun epähuomiossa painoin ensimmäisen kerroksen sijaan toisen kerroksen hissin nappia ja muistin, että siinähän kerroksessa pitää majaansa apulaisgeodeetikko Pentti Hakalin, jonka jonka kanssa minulla oli monesti pientä yhteistyön tynkää.

Kuten kerran, kun Oranssi-järjestö valtasi ison, hirsinen ja tyhjillään seisseen Eerolan talon Tourulassa ja luin lehdestä, että kaupunki aikoo tyhjentää sen poliisivoimin. Silloin kävelin Pentin luokse ja kysyin: "Kannattaisikohan tovi harkita virkavallan käyttämistä, sillä talossa on sisällä sinunkin tyttäresi kesyrottineen sekä muuta kaupungin silmäätekevien jälkikasvua?"

Nyt kävellessäni taas kerran hänen toimistoa kohti sanoin ovella ensimmäisenä, että terve Pentti. Sattuuko sinulla olemaan vapaata kerrostalotonttia, jos Jyväskylän Katulähetys rakentaisi asunnottomille asuntoja, joihin he voivat tehdä kodit? Tähän Pentti, että kuinka satuitkaan tulemaan juuri nyt, sillä tänä aamuna yhdestä Kuokkalan keskustan tontista tuli peruutus. Joten itse asiassa minulla on tällä hetkellä vapaa tontti. Pyysin, että voitko pitää sitä jonkun päivän pöytälaatikossa, niin menen asuntoasiantoimiston päällikön Tapani Karvalan puheille? 

Tarvitsin Karvalaa koska hänen vallassaan oli säätää järjestystä, jonka mukaan rakennuttajille valtio myöntää aravalainoja, sillä rahaahan meillä ei ollut. Aikansa naurettuaan hän sanoi, että luuletko Soini tosissaan teillä olevan riittävää osaamista moiseen? Tähän minä, että en, mutta uskotko Tapsa, että minulla on riittävää nöyryyttä hankkia sitä?

Tapsa lupasi hankkeelle tarvittavan sijoituksen, jos pankki antaa lainat. Neljä ensimmäistä sanoi ei ja vain yksi pankki oli jäljellä. Käsitin, ettemme saa lainaa näillä eväillä. Viimeisen pankin kohdalla muutin hieman strategiaa ja kysyin pankinjohtajalta, että saammeko aravaehtojen mukaiset lainat, jos Jyväskylän kaupunki takaa ne?  Sitten lompsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielman luo ja kerroin asiani. Hän tuumasi vain hetken sanoen, että jos kysyjä olisi kuka tahansa vastaava toimija, olisi vastaus ei. Mutta te olette aina asianne hoitaneet ja palvelette kaupunkilaisia, joten esitän kaupunginhallitukselle takausten myötämistä.

Näin saivat alkunsa pesäpallokentän muotoon piirretyn, Kuokkalan kaupunginosan keskustan, Kolmospedänkadun viimeisen tontin kerrostalot. Jotka saivat sijainnin ja katulähetyshengen mukaisen nimen Takalaiton.