Meri-Teijo ja Mathildedal

jormas: Vietimme parin yötä ja päivää Meri-Teijossa. Tarkemmin Matildan Marinassa ja vielä tarkemmin Satamaparkissa, josta omistamme arvatenkin Suomen pienimmän merenrantatontin, kooltaan 3 m x 8 m, josta olen kirjoittanut useammankin kerran. Paikkamme näkyy kartan yläosassa pienenä, sinisenä pisteenä.

Oli mukavaa, sillä seutu oikein henkii historiaa omine kirkkoineen, olutpanimoineen ja alpakoineen, joista Niilo ei piittaa tuon taivaallista. Syytäkin siihen on tuumailtu monta kertaa huonolla menestyksellä, sillä hevoset ja lampaat esimerkiksi sitä kyllä kiinnostavat.

Meri-Teijo alueena on varmasti eräänlainen helmi Suomen historiassa, joita toki löytyy paljon muitankin. Kaikki tietenkin omalla laillaan ainutlaatuisia. Ei siis kahta samanlaista.

Merivesi avomereen verrattuna maistuu sen verran suolaiselta, että huonommallakin makuaistilla tietää sen olevan merivettä. Avomereltä taitaa olla matkaa kohti Saloa ehkä 15 kilometriä, joten avomeren suolaisuuteen on eroa.

Vastapäätä on kohtalaisen kokoinen saari, Kemiö nimeltään, ruotsiksi Kimito. Joissakin piireissä saarta sanotaan Suomen suurimmaksi. Niissä piireissä ei nimittäin Soisaloa pidetä saarena lainkaan. Joka tapauksessa Kemiö taitaa olla peräti 60 kilometriä pitkä.

Puisto paljasjalkaisille

päivis: Eilisessä Hesarissa toivottiin Helsinkiin paljasjalkapuistoa. Niitä on kuulemma Berliinissäkin jo kuutisenkymmentä, muista maailman kolkista puhumattakaan. Hyvä idea, mutta käyttäjiä tuollaisille puistoille varmasti olisi muuallakin kuin pääkaupungissa.

Paljasjalkapuisto on jonkinlainen lasinsiruilta ja muilta teräviltä roskilta vapaa paikka, jossa siis ilmeisesti kaikkien kuuluu kävellä ilman kenkiä. Ihan niin kuin nudistirannoilla kaikkien oletetaan olevan ilkosiltaan. Siellä tosiaan voisivat olla täysin tasa-arvoisesti niin hullut kuin herratkin, kuten usein on tapana sanoa.

Olen kulkenut paljon paljain jaloin. Lapsena se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kesällä vain ei ollut kiva pitää kenkiä jalassa ja siitä seurasi, että jalkapohjat tottuivat jopa metsässä juoksemiseen. Joku muistikuva nousee myös teinivuosilta, kun Jyväskylän keskustassa hellepäivänä oli niin kuuma, että paljaat jalat lähes jättivät jäljen kadun asfalttiin.

Vähitellen paljain jaloin kulkemista on pitänyt vähentää. Viimeistään aikuiseksi tultua on mieleen iskostunut, että julkisilla paikoilla on käytettävä kenkiä. Paitsi tietysti uimarannoilla. Kyllähän se kieltämättä on aika hätkähdyttävä näky, jos näkee jonkun aikuisen painelevan ilman kenkiä kaupungilla. Sen ilmiön taustalta löytyy usein jonkin sortin lääketieteellinen diagnoosi.

Eilisen lehden luettuamme päätimme, että jatkossa kuljemme Jokilammelle uimaan paljain jaloin. Pihassa on terävähköä mursketta, jonka päällä kävelemiseen pitää vain tottua. Loppumatka onkin jalalle mukavaa luontopolkua ja leikattua nurmikkoa.

Paljasjalkaisuus on kuitenkin läsnä muussakin kuin ilman kenkiä kulkemisessa. Puhutaan että joku on paljasjalkainen helsinkiläinen, jos on syntynytkin siellä. Samaa sanontaa varmaan käytetään muuallakin, mutta ehkä sillä on Helsingissä joku erityisen tärkeä merkitys, kun niin moni on tullut jostain muualta ja varsinkin Kehä kolmosen ulkopuolelta.

Thaimaassa on ymmärrettävästi paljon helpompi kulkea paljain jaloin, koska ainakaan kylmyyden vuoksi jalkineita ei tarvita. Jonkinlaisia lipposia siellä silti käyttävät lähes kaikki, mutta on myös paikkoja, joissa kengät on ehdottomasti riisuttava ennen sisään astumista, kuten temppeleihin mentäessä. Aika usein kengät pyydetään heittämään pois jalasta ihan tavallisten liikkeidenkin ulkopuolella. Siitä tulee mieleen kotitalomme lähellä oleva eläinsairaala, jonka ovella on usein monet kengät kertomassa samalla, minkä verran sisällä on jo ihmisiä.

Ihan toisessa ääripäässä ovat vaikkapa amerikkalaiset, joilla kengät ovat ja pysyvät jalassa vaikka heittäydyttäisiin kotisohvalle. Näin ainakin elokuvia katselemalla on pakko uskoa. Pitääkin kysyä seuraavan kerran tutuilta jenkeiltä, että mitä he ajattelevat paljasjalkapuistoista.

Elämää joku tovi ennen minua

jormas: Siperian ikiroudasta otetuista näytteistä on tutkijoiden suureksi yllätykseksi paljastunut eläviä sukkulamatoja. Erikoiseksi tapauksen tekee se, että maaperänäytteet – ja madot niiden mukana – ovat olleet jäätyneinä yli 40 000 vuotta. Muutaman viikon kuluttua sukkulamadot alkoivat liikkua ja syödä. Siten ne ovat pisimpään koskaan syväjäädytettynä hengissä selvinneitä eläimiä.

Yhteensä yli 300 maaperänäytettä kerättiin Siperiassa ja niitä alettiin tutkia laboratoriossa Moskovassa. Näytteistä löytyneet, kahteen eri sukuun kuuluvat sukkulamadot sijoitettiin tutkimusmaljoihin, joissa oli ravintoliuosta 20 asteen lämpötilassa.Tosin myös aikaisemmin sukkulamatojen tiedetään olleen poikkeuksellisen sitkeitä, sillä ne pystyvät korjaamaan solujensa vaurioita. Aikaisemmin 39 vuotta vanhasta kuivanäytteestä on löytynyt sukkulamatoja, jotka on saatu herätettyä henkiin, mutta uusi löytö on silti aivan eri kertaluokkaa.

Tutkimusala on mielenkiintoinen sikäli, että ihmiskehon jäädyttäminen ja sulattaminen on ollut tieteiskirjallisuuden aiheena ja sittemmin oikeankin tutkimuksen tavoitteena jo kauan. Esimerkiksi tiettyyn sairauteen kuollut ihminen voitaisiin ”herättää henkiin” sitten, kun kyseinen sairaus osataan parantaa. Toistaiseksi tutkimusala eli kryogeniikka ei ole löytänyt keinoa kokonaisen ihmiskehon säilömiseen, mutta sukkulamatojen sitkeys osoittaa, että siihen saattaisi jonain päivänä olla ainakin teoreettisia mahdollisuuksia.

Yllä olevan aineiston poimin Tekniikan Maailmasta ja tämän päivän Helsingin Sanomista. Itselleni aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen. Harrastan nimittäin leppoistamisajanjaksonani aikamatkailua, josta olen silloin tällöin kirjoittanutkin. Tosin toistaiseksi olen matkaillut lähinnä oman elinkaareni puitteissa. Mutta nytpä taidan matkata silloin tällöin vähän kauemmaksikin niin tulevaisuuteen kuin taaksekin päin. Mahtaa siinä olla madoilla ihmettelemistä, että onpa maailma muuttunut 40 000 vuodessa., sillä väliin on tainnut mahtua jääkaudesta lähtien.

Lämmintä pukkaa

päivis: Helle on hellinyt Suomea viikkokausia, lähes ainakin. Suomalaisethan odottavat kesällä helteitä, mutta sitten kun sellaista saadaan, siihen kyllästytään parin päivän sisällä. Alkaa valitus, että saisi jo loppua. Piakkoin on luvassa "helpotusta", kun sääennusteen mukaan viikonlopun aikana ainakin etelässä asteet tippuvat lähemmäksi kahtakymmentä.

Helteiden jatkuminen ilman muuta yllätti kaikki. Eihän näin uskottu tapahtuvan. Puhutaan poikkeustilanteesta.

Työpaikoilla ollaan huuli pyöreinä, kun sisätiloissa lämpötilat nousevat päälle 28 asteen. Nyt jo huudetaan jopa sen perään, että työnantajan on lisättävä henkilöstöä, jotta vakituinen väki saa pidettyä lain mukaiset tauot. Saahan sitä huudella, mutta tuntuu aika huvittavalta kuvitella, että kerrankin näin hyvän sään sattuessa jostain löytyisi reserviporukkaa, joka kykenisi esimerkiksi sairaalatyöhön.

Kaupoista ovat tuulettimet välillä loppuneet, mutta niin muistan käyneen vähän lyhyempienkin hellejaksojen aikana. Kaupat eivät selvästikään opi ja ymmärrä, että kesällä tosiaan ihmiset saattavat tarvita tuulettimia. Ilmalämpöpumppuja, joissa on myös viilennysominaisuus, on uutisen mukaan odoteltava tällä hetkellä jopa kuukauden päivät. Saattavat helteet olla jo ohi, kun asentaja viimein pääsee hommiin.

Vaikka pidänkin lämpimästä, helle myös pelottaa. Tätäkö ilmastonmuutos saa aikaan? Kun kaikki vanhat sanovat, että vastaavaa ei ole aiemmin koettu. Taitavat tilastotkin vahvistaa tätä käsitystä. Vai onko tämä vain sattumaa?

Uimassa voi käydä monta kertaa päivässä, mutta eipä se juuri viilennä, 
kun Jokilammenkin vesi on melkein yhtä lämmintä kuin ilma.

Mamuinhokit ovat tervetulleita Jokilaaksoon

jormas: Jokilaakso on rehevyydessään varmasti valtakunnallisestikin vailla vertaa tai ainakin sinne päin. Aivan oma mausteensa tulee mamu-kasveista, joita on meille siunaantunut moneen lähtöön.

Ehkä yleisesti ottaen Jokilaakson kaunein inhokki on lupiini. Alkukesästä se kukkiin eri värein ja usein paikassa, jossa eivät muut kukat viihdy.

Ehkä eräällä lailla väkivaltaisin on karhunköynnös eli isokierto, joka ottaa kohtalaisen kokoisen pajunkin kuolemansyleilyynsä. Tai ainakin se näyttää siltä. Se on kuin eräänlainen kasvimaailman kuristajakäärme,jonka kukat ovat kauniin ja viattoman valkoiset. Sen elämää ja Suomen valloitusta olen seurannut jo monta vuotta. Ensin se piti leiriään Soiniityntien tuolla puolen, mutta on nykyisin  hivuttautunut myös Jokilaaksoon. Näin saa puolestamme ollakin.

Omalla laillaan piikkipaikkaa Jokilaaksossa mamuinhokkien listalla pitää himalajanpalsami. Moni tuntee sen paukkupalsamina. Sitäkin olen seurannut monta vuotta. Sen hävittämiseksi järjestetään Suomessa talkoitakin. Sanovat, että paikassa minne se on levinnyt, ei kasva mikään muu. Voi olla kun sanon, että se ei pidä paikkaansa, joudun ottamaan sanomiseni jossakin vaiheessa takaisin.

Kun kyseinen kasvi ei ole kevään ensimmäisiä, niin samaa maaperää hyödyntävät ensin monet muut. Muun muassa nokkoset, horsmat ja pujo sekä iso liuta kasveja, joita en tunne. Tänä vuonna horsmat ovat kasvaneet kolmemetrisiksi, johon mittaan palsami harvoin yltää. Palsamin tulosta Jokilaaksoon on vastuussa se yhteiskunnan osa, joka eki maillemme Tuusulanjoen tulvien tasausaltaat. Vastuunkanto kylläkin on vähän kuin kollikissalla. Kun on vastuunkannon aika, kissaäijää ei näy missään.

Sukututkimuksen uusia sukulaisia

päivis: Tälle kesälle asettamani tavoite sukututkimuksen teosta ei oikein ole edennyt. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä. Äitipuolen sukuselvityksen tekoon sentää tuli vähän valoa, kun liityin Suomen Sukuhistorialliseen yhdistykseen ja pääsen sen kautta katselemaan kirkonkirjoja, jotka muuten olisivat nähtävissä vain arkistoissa.

Olen aina suhtautunut hyväntahtoisella happamuudella ja kai vähän kademielelläkin niihin sukututkijoihin, jotka kehuskelevat (tai siltä se vaikuttaa) mielenkiintoisilla sukulaisilla, joita nykyään yhdelle sun toiselle paljastuu dna:sta tehtävien selvitysten ansiosta. Milloin löytyy mikäkin keskieurooppalainen kuningas tai joku muu mahtimies tai -nainen joltain satojen vuosien takaiselta sukupuun oksalta.

Mutta nyt on minullakin aihetta kehuskeluun. Tosin sukututkimuksen yhteydessä joutuu kyllä myöntämään nöyränä, että itse ansaittua ei mikään edellisiin sukupolviin liittyvä ole. Siellä on mitä nyt kenenkin kohdalle on sattunut osumaan. Minulle tuo sattuma, joka paljastui pari päivää sitten tulleen uuden "serkun" sukupuusta on Suomen ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg. Tai sitähän ei voi tietää, onko presidentti tuo varsinainen kanssani samoja geenejä omaava sukulainen, mutta tuo FamilyTreeDna-testin teettänyt uusi sukulainen kuitenkin on Ståhlbergin iäkäs pojan tytär.

Kun uuden matchin eli osuman äidin puolen sukukin näyttää nimien perusteella olevan kovin hienoa, on muun muassa viittauksia aatelisiin, päättelimme tyttären kanssa, joka myös hänelle tulleen ilmoituksen mukaan kantaa samoja geenejä presidentin pojan tyttären kanssa, että ehkä se kenties satojen vuosien takainen sukuyhteys on saanut alkunsa jossain piikatytön aitassa, jonne kartanon nuori herra on mennyt yökylään kuten Maria Veitola konsanaan. Tosin siis hieman kauaskantoisemmin seurauksin.

Toinen hauska yhteys selvisi minulle lähetetystä sähköpostista. Sekin tuli pari päivää sitten. Tarkkaa sukututkimusta tehnyt henkilö oli löytänyt yhteyden itsensä ja minun välille. Nytkin tieto oli löytynyt dna-sukututkimuksen ansiosta. Yhteinen esiäitimme on isänäitini isänäiti. Sain myöhemmin sähköpostiin ohjeet, miten saan yhdistettyä tuon ehkä suunnilleen ikäiseni henkilön FamilyTreeDna:n sukupuuhuni. Hän on siis niin sanottu neljäs serkkuni. Yhteinen esiäitimme on syntynyt 1814.

Samalla sain itselleni uutta tietoa, jota ilman tätä yhteyttä en olisi tiennyt. Sain siis uutta oksaa sukupuuhuni.

Koska ihminen on vanha?

jormas: Joskus, kun olin nuori koltiainen tai ainakin nuorempi, luin tai kuulin jostakin, että ihminen on tullut vanhaksi silloin, kun hän muistelee menneisyyttä enemmän kuin suunnittelee tulevaisuuttaan. Sen perusteella olen todella vanha. Ehkä olen, ehkä en, mutta elän kuin olisin nuori. Virheitäkin näytän tekevän edelleen yhtä paljon.

Elämäni leppoistamisvaiheessa vietän aikaani aika tavalla aikamatkailun merkeissä. Pidän siitä kovasti. Eilen muistin kuudenkymmenen vuoden takaa mustalais-Leenan, joksi häntä monet kutsuivat. Silloin mustalainen oli mustalainen ja minä olin valkolainen. Oltiin kaajee ja kaalee eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. En ole kyllä varma menikö sanat näin tai muistanko väärin.

Leena oli joka tapauksessa samalla luokalla koulussa ehkä vuonna 1957 tai 8. Voi tietysti olla, että se oli vuoden kaksi myöhemmin. Tai että Leena oli rinnakkaisluokalla. Halusin kävellä usein hänen kanssaan koulusta kotiin tai kotoa kouluun. Minulle oli siihen ainakin kolme syytä. Pidin hänestä ja hän oli mustalaisten tapoineen jännittävä ja salaperäinen. Ainakin minun maailmassani. Taisin käydä hänen kotonaankin.

Pidin hänestä myös siksi, koska hän ei milloinkaan haukkunut minua. Ja kolmanneksi halusin kävellä hänen kanssaan, sillä kukaan muu ei tehnyt niin. Ehkä siksi, että hän oli kaalee. Ehkä hän oli pienen pojan mielessä ensimmäinen tyttöystäväni. Minua kiusattiinkin koulumatkoistani Leenan kanssa. Silti pidin kiinni siitä, että Leena on kaverini.

Eilen kun aikamatkustin yli puolenvuosisadan taakse, Tuusulan kirkkoa vastapäätä olevan koulurakennuksen ensimmäiselle luokalle, päätin selvittää onko Leena elossa. Halusin usein sanoa hänelle kaikki syyt miksi hän oli minulle tärkeä, mutten koskaan siihen pystynyt. Eilen päätin, että nyt on sen aika, joten kaivelin Hyrylästä Santerin, alias Santun esiin, sillä muistelin Leenan olleen hänen serkkunsa. Kuten olikin.

Löysin Leenan Facesivut Ruotsista ja lähetin hänelle kaveripyynnön. Jos hän minut huomaa ja kaveriksi hyväksyy, kerron hänelle sen mitä tänään blogiini hänestä kirjoitin. Ehkä lähetän blogini hänelle.

Melkein vegaani

päivis: Olen viime viikot syönyt joka päivä kotona ja lähes pelkästään vegaaniruokaa. Kovin vaikeaa se ei ole ollut, koska normaalisti olen tähän asti ollut maitotuotteita ja kananmunia käyttävä kasvissyöjä.

Tarkoitus oli syödä tänään vain uusia
perunoita tillin ja sinisen Keijun kanssa.
Toisin kävi: on mustapapupihvejä, bataattia,
kesäkurpitsaa, kukkakaalia ja
punakaalisalaattia. Vegaanista koko annos.

Vegaanipainotteisuus tuli ruokavaliooni vähän niin kuin vahingossa, kun sain kilon pussin chian luomusiemeniä. Sain opastuksen sekoittaa niitä makeuttamattoman kookosjuoman sekaan. Siemenet pitää liottaa, joten helpointa oli laittaa siemenet likoamaan jo illalla jääkaappiin. Kaksi ruokalusikallista kupilliseen juomaa on sopiva suhde. Ensin aamulla jääkaapista löytynyt sekoitus vähän oudoksutti, sillä sen ulkonäköä voi hyvinkin verrata sammakonkutuun. Mutta maku on mainio, kun annokseen lisää marjoja ja vaikka jotain hedelmäsosetta.

Jo ennen tuota chia-kookosjuoma-aamupalaa olin tutustunut litran purkeissa myytävään kaurajogurttiin. Niistä maistuvin on ollut vadelman makuinen jogurtti. Maitoa en myöskään ole pitkään aikaan käyttänyt kuin satunnaisiin pannareihin. Maidon olen korvannut kaurajuomalla. Se vaan jotenkin tuntuu maitoa paremmalta. Tavallista maitoa en vuosikausiin ole käyttänytkään. Ihan eläinoikeudellisista syistä olen valinnut joko luomua tai vapaan lehmän maitoja. Luomumaidosta tosin en tiedä, voiko luottaa, että sitä lypsävät lehmät saavat elää lajityypillistä elämää. Olen ainakin uskotellut itselleni niin.

Kun kerran olin lähtenyt vegaanilinjalle, päätin kokeilla myös vegaanista juustoa, jota kai myös vuustoksi ainakin joissain yhteyksissä kutsutaan. Löysin Violifen lievästi savunmakuiset vegaanijuustoviipaleet, tykästyin, enkä ole muita edes kokeillut. Pitäisi varmaan, mutta kun Facebook-keskusteluissa välillä moititaan joitakin juustoja niin pahan makuisiksi, en ole edes viitsinyt tuhlata rahaa johonkin kokeiluun. Vegaaniset juustot kun ovat vähän kalliin sorttisia. Olen ratkaissut asian laittamalla leivän päälle vain siivun puolikkaan tomaatin tai salaatinlehden seuraksi. Ennen olenkin turhaan mättänyt leivälle liikaakin juustoa.

Ihan täysvegaani en ole, eikä minusta sellaista tule, luulen. En halua joutua tilanteeseen, että ulkona syödessä pitäisi nähdä hirveästi vaivaa löytääkseen sopivaa syötävää. Vuosikymmeniä sitten, kun aloitin kasvissyönnin, oli hirveän vaivalloista löytää kahviloista ja ravintoloista jotain itselle sopivaa. En halua joutua enää siihen samaan tilanteeseen, vaikka täytyy myötää, että tosi monessa paikassa tarjolla on nimenomaan vegaanisia annoksia tai muuta vegaanisyötävää. Kun näin on, jatkossakin valitsen ilman muuta vegaanivaihtoehdon. Sen verran asia miellyttää ja olen ollut huomaavinani, että myös suolistoni kiittää.

Riskisijoituksen etsintäni oli tuhota kaiken

jormas: Jos joku on jatkokertomuksessani edelleen mukana tai vaikkapa lukaisee tämän, auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa viisi, aiemmin aiheesta kirjoittamaani blogia. Mutta sekään ei riitä, pitäisi vielä lukea Ylen uutinen viime syksyltä tämän linkin takaa (https://yle.fi/uutiset/3-9881885).

Aineellisessa köyhyydessä eläminen vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa. Kun ihmisellä ei ole mitään muuta suojakuorta kuin oma itsensä, se kaunis mitä silloin löytyy, on minulle hyvin kaunista, jota kukaan rahaa hamuava ei voi nähdä saati löytää. Ehkä minäkin tiedän siitä vain häivähdyksen.

Viime blogin toinen naisista on Filippiineiltä. Angeles Citystä, Helsingin kokoisesta kaupungista. Josta suomalainen faceryhmä sanoi minulle sen olevan "helvetin esikartano ja helvetin syvin loukku, joka on pettäjien, huorien, varkaiden sekä valheiden synninpesä, jonne et ole tervetullut muuta kuin naisen alapään vuoksi". Tämän viestin jälkeen mikään maallinen mahti ei olisi voinut estää minua selvittämästä lisää.

Vaikka naisen alapää ei ollut tarkoitukseni missään vaiheessa, olin menettää kaiken. Siksikin kyseessä on mitä suurimmassa määrin riskisijoitus. Nainen, joka aikoinaan oli Facekaverikseni tullut, paljastui kahden lapsen yksinhuoltajaäidiksi, jonka ovettomassa ja ikkunattomassa maalattiakodissa asui lisäksi lasten isoäiti. Harmittomasta yhteydenotosta muodostui minulle suuri, sydämen asia ja olin varma, että tästä tulee seuraava riskisijoituskohteeni. Voi olla, että tavalla tai toisella muodostuukin, mutta ehkä tarvitsen siihen jatkossa päiviksen jakamaan järjen valoa.

Sain lukuisia ja taas lukuisia chatviestejä, joihin jokaiseen vastasin ja opettelin englantia. Kun ihmettelin kuvien puutetta, sain vastaukseksi, että puhelin on niin vanhanaikainen, että sillä ei voi lähettää kuvia. Joten lähetin Western Unioinin kautta rahaa puhelimen ostoon. Koska äidillä ei ollut henkilöllisyystodistusta, hän tarvitsi ystävän samalta peltitalokujalta mukaansa voidakseen nostaa rahat. Tämä ystävä ei pitänyt omana tietonaan henkilöllisyyttäni, joten sain monta uutta Facekaveria samasta peltitalokylästä. Miehiä ja naisia. Hyväksyin ne kaikki.

Ja pian minulla oli monta rahanpyytäjää. En lähettänyt kenellekään. Paitsi kerran myöhemmin alkuperäiselle ystävälleni, joka ei rahaa silloin edes pyytänyt. Mutta joistakin naapurin tytöistä ja pojistakin oli tullut enemmän aitoja kavereita, koska heille oli selvinnyt, että minulta ei rahaa tule. Ehkä olin mielenkiintoinen kummajainen todella köyhään kylään.

Kun sain mainitulta yksinhuoltajaäidiltä kuvia peltikodista, huomasin niiden olevan iltaisella kovin pimeitä. Joten kysyin asian tolaa uusilta ystäviltäni. He kertoivat, että talosta on katkaistu sähköt ja vedet kolmen kuukauden maksamattomien sähkö- ja vesilaskujen vuoksi. Samalla oli mennyt naisen ainut tienesti, sillä hän oli saanut kaksi dollaria päivässä pesemällä aamusta iltaan naapureiden pyykkejä. Maksoin yhden hotellin kautta sähkö- ja vesilaskunkin.

Jossain mutkassa tutustuin naisen kahteen tyttäreen, jotka käyvät publickoulua, jossa ei opeteta edes englantia. Kun he tulevat murrosikään, on heillä äitinsä tulevaisuus. Ruokaa voi saada vain myymällä omia palveluksia miehílle. Aidosti itkin ja etsin Luojani tarkoitusta, kun katselin heidän viattomia kuviaan. Ja halusin koko sydämestäni auttaa heitä. Halusin maksaa heidän koulunkäyntinsä paremmassa koulussa, jos se auttaisi heidät pois köyhien slummista. Tätä en koskaan ehtinyt kertomaan kenellekään.

Ymmärsin, että ainut tie lasten sydämiin käy äidin sydämen kautta, joten päästin hänet lähelleni. Kun sain häneltä viestejä, tule tänne, teen sinulle lapsen tai mene kanssani naimisiin, tiesin tavoittelevani riskisijoitusta väärällä tavalla ja tulen aiheuttamaan vain surua. Muuta tapaa en löytänyt ja lopetin viesteihin vastaamisen.

Näitä kahta tytärtä, heidän äitiään ja isoäitiään en unohda koskaan. Ehkä vain se tai hän kuka lukee mainitsemani Ylen uutisen sydämellä ja tunteella, saattaa ymmärtää jotain siitä miksi olen tälläinen. Hölmö ja hyväuskoinen, joskus liian suurella sydämellä liikkeellä. Tämä riskisijoitus oli viedä minulta vaimoni. Mutta sama riskisijoitus on tuonut hänen takaisin sydämeni tärkeimmäksi asiaksi. Ehkä kirjotan tästäkin, jos päivis ei ensi viikolla kotiin tultuaan sano minulle, että nyt lopetat.

Unessa

päivis: Ihan äskettäin uutisoitiin, kai johonkin tutkimukseen tai ainakin selvitykseen perustuen, että nykyään suomalaisten yöunet ovat lyhentyneet. Se taas johtuu siitä, että vanhat ihmiset nukkuvat öisin vähemmän kuin muut, ja niin kuin tiedämme, vanhempien ihmisten määrä sen kuin lisääntyy. Tuo ei vielä tietysti tarkoita, että vanhat nukkuvat liian vähän, sillä vuorokaudessa nukuttua aikaa laskettaessa tuntien määrään pitää lisätä päiväunet. Niitä moni ikäihminen vetelee ilmeisesti siis hyvän tovin joka päivä.

Koiran unta Seven Seas Condo Resortin portilla Thaimaassa.

Päiväunista on tullut tuttu juttu minullekin eläköitymisen myötä. Juuri mikään tai varsinkaan kukaan ei pääse sanomaan, että nyt et nuku. Minä nukun jos haluan, mutta aina se ei kyllä ole yhtä helppoa. Tai ei nukkuminen olekaan tärkeintä. Kunhan pääsee heittäytymään pitkäkseen. Voi vaikka lukea tai näprätä Facebookia. Usein siinä ohessa tulee unikin.

Päiväunien nukkuminen vaatii yleensä, että on oltava kotona joskus sopivaan aikaan iltapäivällä. Monesti sellainen hetki on ruoan jälkeen. Tänään lounashetki venyi vähän myöhäiseen ja kun en heti sen jälkeen päässyt pötkölleen, huomasin odottavani päiväunta joskus puoli kuuden jälkeen. Silloin nukahdin. Herättyäni tiedostin, että Ylen Tarina Gösta Sundqvistista oli katkennut kesken.

Taisin nukkua vähän liikaa, sillä kello oli jo yli kuusi, kun heräsin. Suositeltu päiväunien kesto on kai vartti tai vähän yli. Voin uskoa sen, sillä yleensä, jos päivällä nukkuu pitempään, on hirveän vaikea herätä tai ainakin saada päähänsä järkeviä ajatuksia. Lisäksi jää tunne, että pitäisi vain palata sänkyyn ja jatkaa nukkumista. Näin kävi tänäänkin.

Siitä vanhojen ihmisten unen määrästä sanottiin vielä, että unen tarve ei iän myötä vähene. En ihan allekirjoita sitä, sillä omakohtaisen kokemuksen mukaan aikaisempi noin kahdeksan tunnin yöuneni on nykyään tunnin verran vähemmän. Voin siis kukkua vaikka yhteentoista illalla ja herätä virkkuna aamukuudelta.

Yhtenä hyvän yöunen kriteerinä pidetään nähtyjä unia. Ainahan niitä ei muista, mutta jos tuntuu, että ei juuri koskaan näe unia, syynä voi olla unen laatu. Hyvin nukuttaessa uni on syvää ja sellaisen unen aikana voi myös katsella unia. Siitä tiedän, että viime yönä, ainakin ihan aamutuimaan nukuin syvää, hyvää unta.

Pieleen mennyt riskisjoitus, osa 5

jormas: Olen tehnyt vuosikymmenten saatossa monessa maailman kolkassa vapaaehtoistoistyötä, jota kutsun tavakseni kantaa yhteiskuntavastuuta. Kaikesta olen saanut itselleni valtavasti hyvää ja surullista mieltä, joiden avulla voin yrittää kasvaa ihmisenä. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Eniten olen saanut silloin, kun olen voinut laittaa materian tai rahan lisäksi likoon myös itseni. Sillä tavalla, että se tuntuu sydämen pohjimmaisssa lokeroissa saakka. Seuraava riskisijoituskohteeni on yhteiskuntavastuuseen liittyvä, sillä en aio tehdä yhtään sijoitusta, jossa tuotto on maallista mammonaa. No, otan vähän takaisin, minulle on päiviksen kanssa yksi yhteinen Eurojackpot-rivi.

Olen varsin suruttomasti hyväksynyt Facekavereikseni kaikki ketkä sitä ovat pyytäneet. Vain ilmiselvät feikit olen karsinut pois. En ollut koskaan ajatellut mitä näillä kavereillani teen, mutta yhtenä päivänä päätin poimia kaksi naista, joiden nimillä ei ole merkitystä. Otin näihin yhteyttä päiviksenkin tieten ja ehkä vähän kannustaenkin. Halusin tietää jotain minulle niin vieraasta chatmaailmasta.

Sitten näistä naisista. Tai tähän blogiin vaan toisesta. Hän kertoi olevansa Yhdysvaltain armeijan kersantti, joka oli välillä päiviä pois sanoen olevansa hälytysalueella. Hän lähetti myös kuvia naiskersantista Syyriassa, olivat ne sitten omia tai eivät. Viimein hän pyysi rahaa, koska armeijan ruoka on niin huonoa, ettei hän pysty syömään sitä. En lähettänyt enkä edes harkinnut.

Sen jälkeen hän lähetti lapsesta sanoen, että voisinko lähettää hänen lapselleen Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin rahaa, koska palkat ja päivärahat ovat jumissa. En lähettänyt enkä edes harkinnut. Viimeinen viesti minulle oli "fuck you". Muutaman päivän kuluttua profiilikuvat tilalle ilmestyi raavas mies.

Tästä ei ollut riski- eikä miksikään muuksikaan sijoitukseksi minulle. Minulle ei koskaan selvinnyt oliko kyseistä naista olemassa, oliko hänellä miestä, oliko kenties lapsia, oliko tämä jonkun pariskunnan yhteinen pyydys ja niin edelleen.

Toinen nainen on huomattavan monimutkaisempi juttu, josta kerron, kun siihen on sopiva aika. Siihen liittyy paljon köyhyyttä ja surua sekä väärinkäsityksiä. Eikä asia tule lainkaan helpommaksi sillä, että iso osa keskusteluista on käyty Google-kääntäjän avulla. Joka on muuten loistava tapa opetella puhe-englantia tai mitä kieltä tahansa, vaikka ei osaisi sanaakaan. Tämän on minulle rautalangasta vääntäen näyttänyt thaimaalainen, Bangkok Hospitalin lääkäri.

Pikataipaleita ja muita rallimuistoja

päivis: Radio on taas auki. En avannut televisiota katsoakseni uutisia, koska radion puolella piti alkaa ohjelma, jota halusin kuunnella. Jatkoin kuuntelua toisella korvalla ja kun havahduin radion suoltamaan puheeseen, tajusin, että äänessä onkin taas Yle Jyväskyllä, jossa eläydytään torstaina alkavaan Neste Ralliin. Haluaisin sanoa, että Suurajoihin. koska sillä nimellä ne opin pikkulapsena tuntemaan.

Yritin tänään selvittää netistä, kulkeeko rallin erikoiskoe enää Laukaassa Nurminen-järven toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Joskus vuosia sitten olen sattunut olemaan paikalla, kun ralliautojen kova pärinä kantautui järven poikki sisälle saakka.

Sunnuntaina, rallin viimeisenä päivänä, kaksi erikoiskoetta ajetaan Laukaassa, mutta jotenkin kummasti löytämäni reittikartta oli vain mutkitteleva viiva valkoisella pohjalla. Siitä ei voinut tulkita, missä reitti kulkee. Katsoin jopa videon, jossa joku Neste Rallin autoista ajoi tuon reitin, jossa ei sitten ollut kyllä mitään tutun näköistä. Ei siis mennä vastarannalla kovaa ensi sunnuntaina.

Videota katsellessa en voinut olla huomaamatta miten paljon reitin varrella oli avohakkuita. Niitä oli hämmästyttävän monessa kohtaa ja isoilla alueilla. Aivan tien reunaan saakka oli tehty suuria hakkuita.

Simo Lampinen kertoo juuri radiossa aloittaneensa rallikuskina 1961. Muistan ihan varhaislapsuudesta, miten nimenomaan Simo Lampinen ajoi meidän ohi, kun olin serkkujeni kanssa nelostien varressa huiskuttamassa kuskeille. Ehkä vuosi oli joskus vähän myöhemmin kuin tuo -61. Simo Lampisen vilkutus takaisin jäi lähtemättömästi mieleen. Lampinen taitaa olla jo vanha mies, mutta on edelleen touhussa mukana, tosin ei sentään kuskina.

Minulle rallit olivat pitkään yksi kesän kohokohdista. Aina piti käydä jossain, jossa näki ralliautoja. Reittien varrella olevat varikot olivat paljon mielenkiintoisempia kuin erikoiskokeet eli pikataipaleet, kuten niitä aikaisemmin kutsuttiin.Varikoilla pääsi näkemään kuskeja ja sitä touhua, jota autojen ympärillä tapahtui.

Luulen, että nyt niin lähelle autoja ja kuskeja uteliaat kansalaiset eivät enää pääsisikään. Mieleen nousee esimerkiksi muistikuva nuoresta ja pettyneestä Marcus Grönholmista, joka joutui keskeyttämään rallin vasta aivan jonkun alkupään erikoiskokeen jälkeen. Autoon oli tullut vika, jota yksinkertaisesti ei pystytty korjaamaan. Saatettiin olla silloin Keuruuntien varressa Kuohun varikolla.

Torstaina menen käymään Jyväskylän suunnalla. Vaikka en enää minkään sortin rallifani olekaan, luulen että en malta jättää käymättä keskustassa, jossa rallihulinoiden luulisi silloin olevan ylimmillään.

Elämäni riskisijoitukset, osa 4

jormas: Olen kirjoittanut aiheesta jokunen aika sitten 3 blogia, jotka löytyvät myös Facebook-sivuiltani. Koskaan mistään en ole saanut niin paljon palautetta. Ehkä tämä(kään) osa ei aukea varsinkaan tarkoittamallani tavalla, jos ei lue aiemmin kirjoittamiani. Niitä kirjoittaessani lupasin myös kirjoittaa uudesta riskisijoituksesta, jos sellaisen joskus teen. Nyt on sen aika.

Ehkä ensimmäisen tiedostamattoman sykäyksen uuteen riskisijoitukseeni sain, kun äitini oli Hyvinkään sairaalassa. Muuten hän asui ja vietti elämänsä ehtoota Tuuskodossa. Sairaalaan satuin yhtä aikaa äitini omahoitajan kanssa, joka oli siellä vapaa-aikanaan. Koska halusin käydä, näin hän sanoi. Minusta se oli ihmeellinen asia, sillä hoitajahan teki ainoastaan työtään rahapalkkaa vastaan.

Samaan ilmiöön törmäsin vuosia sitten, kun päiviksen sydämeen oli luikerrellut yksi Sininauhasäätiön asukas tai asiakas. Taisi olla Kaasalainen nimeltään. Eräänkin kerran päivis etsi pitkin Helsingin katuja miestä, joka oli kadonnut kodistaan. Päivis etsi ja etsi ja viimein löysikin. Kun kävimme miestä katsomassa joskus myöhemmin kaupungin vanhustenhuollon asiakkaana, tulin vakuuttuneeksi, että välittämistä voi ostaa myös rahalla. Sillä äitini omahoitaja ja päivis tekijät vain palkkatyötään. Mutta sydämessäni koin, että he myös aidosti välittivät.

Nyt kun olen menettänyt viimeisenkin, jonka rakkaudella ja välittämisellä on ollut minulle valtava merkitys, olen päättänyt ostaa itselleni välittämistä, kiintymystä, rakkautta tai mitä se sitten lieneekään. Mutta kuinka ja miten sen teen, oli kateissa ja on vieläkin. Nyt kuitenkin tiedän kuinka yritän sijoitukseni tehdä.

Maksuvälineenä aion käyttää kaikkea sitä mitä sydämeni sisäänsä kätkee. Ja vaikka se niin surullista ja vaikeaa onkin hyväksyä, yksikään sijoitukseni ei ole kantanut elämäni iltaan saakka.Vain koirat ovat välittäneet minusta elämänsä päättymisen saakka. Jotta saisin ihmisiltä tai edes yhdeltä sen, mitä itsekkäästi haluan, on siis sijoitettava enemmän.

Aikoinaan olin vuoden Sininauha Oy:n toimitusjohtajana ilman palkkaa. Liittyvät asiat toisiinsa tai eivät, olen kiitollinen Sininauhan päätöksestä tukea pienen yhdistyksemme, Elämän tähden ry:n toimintaa. Nyt tiedän mitä teen omilla ja yhdistyksen Sininauhasäätiön avustusrahoilla.

Sijoituskohteen löytäminen on "maksanut" minulle unettomia öitä, monta tuhatta chatviestiä, lukuisia pettymyksiä ja eräänkin tunnin sanakirjan ääressä, sillä englantia osaan vain sen verran kuin Sue Ellen, JR ja Clint Eastwood ovat minulle opettaneet television välityksellä. Ehkä varsinaiseen sijoituskohteeseen pääsen seuraavassa blogissani.

Radion äärellä

päivis: Kuuntelen Laukaassa radiota. Kanava on aina Yle Suomi. Se tarkoittaa valtakunnan verkon juttuja ja uutisia, mutta valitettavasti arkiaamuisin ja iltapäivienkin aikana paikallista Yleä. Olen Tuusulassakin kuunnellut paljon Yle Suomea ja Pasilassa toimitettuja lähetyksiä. Autossakin se on minulla pääasiassa päällä.

Jostain syystä Yle Helsingin sisältö on huomattavasti laadukkaampaa kuin Keski-Suomen taajuudella lähetettävät jorinat. Olen sallinut itseni tehdä tulkinnan, että Yle ei välitä niin vähääkään, mitä maakunnan väelle tarjotaan. Kunhan nyt jotain höpisevät.

Jyväskylässä toimittajan virkaa on hoitanut muun muassa ilmeisestikin eläkkeelle siirtynyt tyyppi, joka kovasti toi ilmi sitä, että asuu talvet etelässä ja tuntee henkilökohtaisesti vaikutusvaltaisia ihmisiä. Onneksi kesäpesti päättyi jo, joten tarinat ovat sentään vähän kohentuneet. Mutta kehnolta tuntuva tarjonta ei tosiaan ole pelkästään tämän sijaisen syytä. Jotenkin aiheet tuntuvat olevan huomattavasti heppoisempia kuin Helsingin toimituksessa toimitetut jutut ja puheet.

En tiedä, onko tuo ero kuviteltua vai onko vain niin, että kesäaikana ei ole resursseja tehdä mitään parempaa. Saattaahan se olla, että uusmaalaisille syötettävät kesäradiot ovat samaa soopaa. Tosin toimittajat taitavat kuitenkin olla siellä kesäisinkin samoja tyyppejä. Ainakin alkukesästä äänet kuulostivat tutuilta. Välillä täällä periferiassa saatetaan jopa kuulla noita tuttuja helsinkiläisääniä. Ehkä sekin kertoo siitä, että paikallisesti toimitetuille radioajoille ei ole resursseja.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi halusin kirjoittaa blogin tästä aiheesta. Ei kuitenkaan ole mikään aasin silta, vaan liittyy kovastikin asiaan. Yhtenä päivänä, kun tuli juuri tuota Pasilassa toimitettua juttua, siellä puhuttiin helteistä. No, ei sekään nyt mitään laatujournalismia ole. Samaa höpötystä varmaan on viime viikkoina kuultu monelta muultakin kanavalta. Toimittaja hehkutti, miten helteillä kannattaa mennä museoon tai kirjastoon, koska niissä on aina viileää ilmastoinnin ansiosta.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt tähän. Ikään kuin sormella osoittaen juontajan (vaikka työsopimuksessa lukee varmasti toimittaja ja takana on hyvä yliopistokoulutus) halusi vähän näpäyttää jotain kuulijaryhmää toteamalla, että ne, joita nuo kulttuurilaitokset eivät kiinnosta, että hehän voivat sitten mennä Kelan toimistoon viilentymään. Että Kelallakin on ilmastoidut tilat. Mitäpä muuta juontajan vinkistä pystyi lukemaan kuin että me paremmat ihmiset haemme viilennyksemme vähän laadukkaammista paikoista, mutta koska helteellä kuuma on luuserillakin, niin hehän voivat hakea ilmastoitua tilaa paikasta, joka oletettavasti on heille tutumpi. Menkööt siis Kelaan.

En silti ole mikään jyrkkä Yle-kriitikko. Pari viikkoa sitten olin jo aikeissa kirjoittaa Yle Teema & Femmassa esitetystä suomalaisdokumentista, joka minusta oli aivan huippuhyvä. Joku muu aihe taisi silloin kuitenkin olla olevinaan tärkeämpi tai en vain löytänyt oikeita sanoja dokumenttia kehuakseni. Jospa se tulisi uudelleen ja voisin silloin kirjoittaa siitä. Uusinnathan ovat asia, josta Yleä usein moititaan, syystäkin. Mutta onneksi uusintojen joukossa on välillä superyksilöitäkin, joita voisi katsella vaikka kuinka monta kertaa.

Big Boss

Jormas: Uskon, etten minä eikä kukaan muukaan ihminen ole maailman napa. Kuinka ihminen, joka ei edes hallitse itseään tai ei tiedä miksi mehiläinen ei osaa kotiinsa, jos joku kääntää oven tai luukun toiseen suuntaan, voisi hallita maailmaa? Ei mitenkään. Tietysti on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailmaa ja maailmankaikkeutta ei hallitse kukaan. Minulle on kuitenkin järjetöntä väittää, että kaikki olisi suurta sattumaa. Miten yllämainitun kaltainen ihminen voisi tämän edes tietää. Luulee vaan ja yrittää uskotella uskoaan myös muille.

Itse haluan ja uskonkin, että kaikkea hallitsee jokin, jota usein kutsun Big Bossiksi. Koen, että Hän, mikä se itse kullekin onkaan, tuijottaa minua alati niskanappiin ja näkee peittoni läpi. Vaikka kuinka yritän kätkeytyä vuoteeni uumeniin. en pääse minnekään pakoon. Oikeasti en haluakaan, sillä tekemiseni kestävät muiden ihmisten ja Pomoni katseen sekä päivän valon. Minulle Isä ylhäällä on turva, joka ei tuomitse. Ei koskaan, vaan kelpaan hänelle, vaikka en osaisi tai haluaisi edes katua. Hänhän on antanut minulle elämän ja olen yhdet hänen kasvonsa. Jos hän minut tuomitsisi, olisi se kuin Hän myöntäisi epäonnistuneensa. No, ei se olisi ensi kerta, kun Luoja on pettynyt tuotokseensa. Ihmiseen.

Olen ikäni muokannut Jumalaani mieleisekseni, vaikka tiedänkin, että Hän ei vuokseni ole muuttunut mihinkään suuntaan. Ei yhtään. Vain minä ole muuttunut. Olen muuttunut eri suuntaan kuin kunnon kristityn kuuluisi. Sillä minun Pomoni rakastaa kaikkia tekoineen. Joskus ymmärrän tämä täydellisesti ja joskus en. Ja mitä paremmin sen ymmärrän, sitä vähemmän kunnon uskovaiset ymmärtävät minua.

Emme pääse samanmielisiksi siinäkään, miksi mielestäni kaikki olemme joskus samassa ikuisuuden paikassa ja taas joidenkin mielestä emme. Koska en osaa enkä halua tuomita edes synnistä sitä taikka tätä. Olen harhautunut ja elän harhassa, näin he sanovat minulle. Mutta osaan minä tuomita ja joskus eksynkin harhapoluille ja teen niin. Vaikka en haluasi, koska en ole saanut sitä tehtäväkseni. Se ei ole Jumalaltani, vaikka mustanpuhuva raamattu kainalossaan kulkevat niin sanovatkin. Minulta vaadittu tehtävä ei ole Big Bossilta, vaan ihmisiltä, jotka ovat omineen Luojani tehtäviä. Luulen, että Hän nauraa tälle kaikelle.

Mutta polunnäyttäjääni en aina, varsinkaan heti ymmärrä minäkään. En ymmärtänyt miksi Hän yön aikana salli jonkun sulkevan polkuni, kun olin lähdössä ruokakauppaan. Mutta nyt ymmärrän, sillä aloittamisrajoitteisen vaivani on pahentunut. Eilen unohdin koko blogin kirjoittamisen ja joinakin päivinä en ole päässyt edes ulos aamutakistani. Vaan siitä on tullut aamun lisäksi päivä- ja iltatakki.

Mutta nyt nälkä siirsi sivuun aloittamisrajoitteisuuteni ja oli ryhdyttävä raivaushommiin. Näillä vuosirenkailla ja vatsalla se oli kova jobi. Sen päälle oli mukava pulahtaa Maljapuron tuomaan veteen ja istahtaa vain eläkeläisille tarkoitettuun keinutuoliin sekä siemailla huurteinen, alkoholiton olut. Elämä on kuitenkin kaikkinensa hieno juttu. Vaikka se olisi kuin tuulenkaato tai pelkkä sattuma.

Järven rannalla Järvilinnassa

päivis: Laukaassa ei ole samanlaista kulttuuritarjontaa kuin Tuusulassa Rantateineen, mutta jotain täälläkin sentään on. Kalliomaalauksia Tuusulassa ei taida olla lainkaan. Niitä olen joskus vuosia sitten käynyt ihmettelemässä Saraajärven rannalla. Tänään kävin Kauko Sorjosen säätiön ylläpitämässä Taidekeskus Järvilinnassa, jossa en syystä tai toisesta ole aikaisemmin tullut poikenneeksi.

Hieno kesähuvila on myöhemmin toiminut muun muassa poikakotina.
Nyt Järvilinna on taidekeskus kahviloineen ja taiteilijoiden työtiloineen. 

Ajoin Järvilinnaan, kun huomasin nettisivuilla naistenviikon tapahtumaksi merkityn tilaisuuden taidekeskuksessa. Siitä en lopulta vähän myöhässä tultuani huomannut mitään, mutta löysin alkutekijöikseni kaksi naistaiteilijaa, jotka olivat vuokranneet työtilat Järvilinnan piharakennuksesta. Alueella työskentelee muitakin taiteilijoita. Nyt tosin ainakin osa heista näytti lomailevan.

Pihamaalla on tilaa monenlaiselle taiteelle. Muun muassa
hienoille hiekkaveistoksille.

Järvilinnan hulppean päärakennuksen joku korttipelin harrastaja on aikoinaan rakennuttanut perheelleen kesäasunnoksi. Näin toinen tapaamistani taiteilijoista minulle kertoi. Laaja tontti oli vaihtanut omistajaa korttipelin tuoksinassa. Päärakennuksen kahdessa kerroksessa oli näyttelyjä, muun muassa Särestöniemeä, mutta pidin kyllä eniten Taru Mäntyniemen veistoksista.

Järvilinnan pihassa oli monien veistosten lisäksi tuttu runko, Lahtis-laiva. Se oli aikoinaan ruostuneena vuosikaudet Jyväskylän satamassa, josta Kauko Sorjosen säätiö hankki sen ja siirsi Laukaaseen. Edelleen Lahtista halutaan kunnostaa ja palauttaa se alkuperäiseen loistoonsa. Hieno laiva se on ollutkin, kuten sitä esittänyt valokuvanäyttely kävijöille osoittaa.

Hieno hevosveistos. Pusikon takana on Lahtis-laiva.

Peurungassakin on usein monenlaista kulttuuria tarjolla, lähinnä musiikkipuolelta. Tulevana viikonloppuna siellä on ehkä Tuska-festivaaliin verrattavissa oleva tapahtuma, John Smith Rock Festival. Esiintyjät ovat varmasti ihan maailmanluokan tähtiä, joista minulle tuttuja nimiä ovat vain Stratovarius ja Apocalyptica. Tuon tapahtuman jätän kuitenkin suosiolla väliin, sillä siellä pitäisi luultavasti viihtyä pitkään, enkä henno jättää Niiloa tuntikausiksi Pitkäniemeen. Sitä paitsi noiden festareiden lippujen hinnat hirvittävät minua. Enkä ole kyllä aikeissa osallistua Neste Ralliinkaan, joka mahdollisesti ensi viikon loppupuolella päristelee entiseen tapaan näillä kulmilla. Ehkä. En ole kyllä reittikarttoja vielä katsellut.

Omituinen kulttuurinnälkä ja maku

Jormas. Pidän taiteesta ja pidän kulttuurista. Mutta koska olen mikä olen enkä halua muuksi tulla, on mieleisiäni taiteilijoita vähän. Minäpä kerron tästäkin.

Taiteilijoilla, jotka tekevät patsaita, ei hevin ole ollut sijaa sydämeni osaan, johon taide kuuluu. Ehkä nykyisin siellä on yksi, Minna Äkkijyrkkä. Ajan kanssa olen alkanut pitää hänen lehmistään. En elävistä, joita niitäkin hänellä on ollut, vaan peltisistä sellaisista, joihin törmään usein, kun käyn Helsingissä. Oma, ehkä ratkaiseva vaikutus on minuun ollut hänen persoonansa sellaisena kuin julkisuus on sen kotiini tuonut. Tunnen kyllä Minnan, joka koskaan ei tavatessamme muista minua. Vain minä muistan hänet.

Kuvataitelijoilla kahdella on koti taideosastollani. Toinen on Kaj Stenvall, josta en taiteen lisäksi tiedä mitään. Ankoista sen sijaan enemmän, joita on Merikonttikodissammekin. Kopioina tosin. Minulle niistä aukeaa tunne, joista usein löydän itseni. En tiedä tapahtuuko se tavalla, joka taiteilijalla on ollut mielessä taulua luodessaan.

Toinen on Seppo Similä, jonka jotenkin tunnen. Samalla tavalla kuin Äkkijyrkänkin. Minä muistan tavatessamme Sepon ja hän ei minua. Hänen kotonaan tai oikeastaan galleriassa Temmeksessä olen Päiviksen kanssa käynytkin. Minua puhuttelee tauluissa kaikki se mitä emme elävässä elämässämme näe.

Kirjailijoita tai kirjoittajia on samaan taitelijasoppeen hiippaillut kolme kappaletta. Yksi on, jo kuollut dekkaristi Stieg Larsson. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa. Vaikka olen välillä kovinkin innokas dekkareiden lukija, kukaan muu ei ole yltänyt lähellekään hänen tasoaan.

Toinen sydämeeni luikertelija on Veikko Ennala. Hänkin jo kuollut. Ehkä häntä voisi sanoa journalistiksi. Veikon kirjoittamaan en ole koskaan kyllästynyt. Eniten pidin hänestä, kun join kohtuuttomasti. Ehkä juuri siksi pidin, sillä Veikollekin juoma maistui.

Yliveto on kuitenkin Päivi Strandén, jonka merkittävin tuotanto on monta sataa sivua blogeja. Ehkä hänessä asuukin blogisti. Kirjoittaja Päiviksessä asuu satavarmasti. Joka tapauksessa usein iltaisin olen katsellut hänen luomisen tuskaansa, "kun ei ole mitään aihetta". Hän on elävän kirjottamisen mestari, joka leikkii älykkäästi sanoilla ja saa tekstinsä elämään, joka vie mukanaan huononkin lukijan. Päiviksen tekstiin en kyllästy koskaan.

Trumpista hyttysiin

päivis: Tänään aamukävelyllä Niilon kanssa hyttyset iskivät taas kimppuun. Tosin illalla niitä tuntuu olevan enemmän kuin aamulla. Yhtä imijää läppäsin niin, että siltä lähti henki ja sormiini jäi verta. Omaani oletettavasti. Samalla tuli mieleeni ajatus luomakunnan herrasta. Ihmisestä, joka on ottanut oikeudekseen kutsua itseään sellaiseksi. Mitäpä muutakaan nimitystä esimerkiksi Trumpista voisi käyttää. Ainakin hän itse varmasti ajattelee olevansa koko maailman mahtavin. Valitettavasti ehkä onkin, ainakin omalla sarallaan.

En nyt kuitenkaan viitsi Trumpista sen enempää kirjoittaa. Olen oppinut suhtautumaan häneen kielteisesti, ihan perustellusti, oletan. Yhtä amerikkalaista tuttuani ja Facebook-kaveriani seurattuani olen ymmärtänyt, että vastenmielisyys Trumpia kohtaan voi hänen omiensakin joukossa olla todella äärimmilleen vietyä.

Mutta hyttysistä ja muista hyönteisistä voin sen sijaan jatkaa. Ne inhottavat minua vähintään yhtä paljon kuin Trump, joka sentään ei tule samalla tavalla iholle kuin ne. Mutta kun inhotus oikein iskee, yritän ajatella, että ilman hyttysiä pikkulinnuilla olisi huomattavasti vähemmän syötävää. Sitähän ne kesäisin tarvitsevat itsensä lisäksi myös ahnaina syötävää pesissä vaativille poikasilleen.

Saman inhotuksen saavat minulta osakseen paarmat, mutta niitäkin taitaa koskea sama luonnonlaki: niitäkin tarvitaan lintujen ruoaksi.

Toistaiseksi vain hyttyset kiusasivat kun
poimin kupillisen mustikoita.

Äskettäin Hesarissa oli kirjoitus punkeista, jonka päätteeksi kirjoittaja totesi, että niitä ei kyllä tarvittaisi, koska niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Eikös vaan siitäkin joku älähtänyt todeten, että "itseäsi ei tarvita". Kyllä punkeillekin on luonnossa oma paikkansa, vaikka en nyt jaksa muistaa, että mikä ja missä se on.

Hirvikärpäsistä, joiden paikkaa luonnon monimuotoisuudessa en myöskään tiedä tai muista, olen kuitenkin lukenut, että kun ne hyppäävät ihmiseen, hiusten sekaan useimmiten, se on täydellinen erehdys. Sanoisivat varmaan, että sori, jos osaisivat. Ne eivät oikeasti hyödy ihmisestä. Ne tarvitsevat nimensä mukaisesti hirviä.

Hirvikärpäsistä aiheutuva piina alkanee kohtapuoliin. Jotenkin olen oppinut yhdistämään ne kypsyneisiin mustikoihin. Nythän alkaa olla niiden aika. Pitänee laittaa hattu päähän.

Joka kesän joutomatka

Jormas: Minulla on Päiviksen kanssa Suomen pienin merenrantatontti tai oikeastaan yhdistyksellämme ja oikeastaan kaksi. Suuremman koko on 3 x 8 metriä ja pienempi on kaksi metriä lyhyempi. Oma tarinansa olisi kuinka olemme ne hankkineet. Ne kuitenkin sijaitsevat täällä.

Tähän kaikkeen liittyen joka kesäiseen kuvioon on kuulunut kiertää Kemiön saari. Tai emme sitä oikeastaan kierrä, vaan kuljemme skootterilla sen läpi. Kanavan yli siltaa myöten saareen ja lossilla pois.

Yksi ihastuksemme kohde on entisellä maitolaiturilla oleva tuoretuotemyymälä, josta yksi kuvakin. Henkilökuntaa en ole nähnyt koskaan saati sitä kuka kasvikset tuo myytäväksi. Maitotonkkakopissa on kassan tilalla lipas, jonne voi sujauttaa maksun ostamistaan tuotteista.

Lossilta on aivan upeat näkymät niin avomeren suuntaan kuin Salon kaupunkiinkin päin. Jotenkin tämä kaikki on kovasti mieleeni.

Meri-Teijon seutu on minun mieleen varsinkin, kun kelit ovat kohdallaan. Nyt ne ovat. Tämän kertaisella reissulla olen yksin, sillä päivis koirailee Päivis Placessa Keski-Suomessa osaomistuskoira Niilon kanssa.

15 koiraa

päivis: Olen pitänyt mielessäni kirjanpitoa Pitkäniementien koirista ja olen päätynyt lukemaan 15. Sen verran koiria asustelee tällä hetkellä kapealla kannaksellamme Laukaassa. Toisinaan lukumäärä vielä suurenee, kun lyhytaikaiset lomanviettäjät tulevat Lomalaukaan rivariasuntoihin lemmikkeineen.

En tiedä, olenko kaikkein ahkerin koiran ulkoiluttaja, mutta aika harvoin kuitenkaan tapaamme toisia nelijalkaisia varsinkaan pitemmillä kävelylenkeillä. Pitkäniemessä lenkki Niilon kanssa tarkoittaa kävelyä vähintään reilun kilometrin päässä olevalle sähkökopille ja takaisin sieltä. Lenkki on vähän pitempi kuin Jokilaakson kuntopolun lenkki, mutta vähemmän haasteellinen, sillä koko pätkä on asfaltoitu ja enimmäkseen saa kävellä tasaista maata. Kuntopolulla on toisin. Asfaltilla kävelystä on sekin hyöty, että koiran kynnet kuluvat. Ainakaan vielä ei näytä siltä, että kynnenleikkuulle olisi ihan lähiaikoina tarvetta.

Karhea asfaltin ansiosta koiran kynsiä ei tarvitse leikata niin usein.

Harvemmin kävelemme toiseen suuntaan, niemen kärkeen. Siellä voi kulkea metsäpolkua pitkin ja jos Nurminen-järven vesi on matalalla, Suutarinsaareen saakka pääsee kuivin jaloin. Viimeksi kun kävimme siellä, yhteys saareen oli kostea. Menoa metsäpolulle on myös rajoittanut tehokkaasti lokkiemo tai -pariskunta, joka uhittelee tiellä kulkeville. Nyt tosin pari päivää on näyttänyt siltä, että poikue on jo omillaan. Tänä aamunakaan lokki tai lokit eivät enää häirinneet, kun kävin uimassa aamuauringon rannalla.

Pitkäniemen koirista aika moni näyttää olevan rotujen koira. Nykyään tosin ei kaikista koirista enää osaa kysymättä sanoa, ovatko ne rotu- vai monirotuisia koiria. Ennen oli huomattavasti helpompaa, kun monista nykyään tavanomaisista roduista ei oltu vielä kuultukaan.

Kun Jokilaaksossa Niilo on päässyt haistelemaan vain satunnaisia hajuja, täällä on toisin. Koiven nostoakaan ei tarvitse haukotellen odotella, kun vähän sinne sun tänne pitää jättää oma merkki. Ja kun silloin tällöin joku noista koiranaapureista tulee vastaan, ihan samat kujeet ovat täälläkin: ensin pitää hiipiä vastaan ja mielellään maastoutua ennen kuin toinen tai toiset vastaantulijat ovat kohdalla. Sitten haistellaan ja todetaan, onko toinen tyttö vai poika. Vastaantulijan saama kohtelu riippuu täydellisesti sen sukupuolesta.