Yhteiskuntavastuuta siellä täällä

Jokilaakson riistakameran kuvan luvut kertovat ajan ja lämpötilan

 jormas: Suomessa, ainakin sen eteläisessä osassa on ollut huippukylmä viikko. Pakkasta parhaimmillaan yli -30, kun samaan aikaan pallon toisella laidalla, Jomtien-Pattayalla on ollut samat numerot, mutta +etumerkillä. Kun lähdimme viime viikon puolessa välissä, olin kohtuullisen varma, että kylmimmät kelit ovat tältä talvelta takana. Olin väärässä, sillä huomenna päättyvä viikko oli vielä kylmempi.

Vaikka meillä täällä Thaimaan auringon alla on lämmin sekä sisällä että ulkona, on Suomen keleistä maininkeja yltänyt tänne saakka. Yhdistyksemme Elämän tähden ry:n pieni ja kodikas Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka on kärvistellyt pakkasten kourissa niin, että vastuunkantajamme ovat joutuneet ottamaan vapaata, kun lämpötilaa ei ole meinannut saada sisätiloissakaan plussan puolelle.

Itse en tästä tiennyt mitään, kunnes eilen sain parikin puhelua, että milloin kauppa taas aukeaa. Täältä käsin minkä tahansa Suomessa olevan asian selvittäminen vaatii vähän enemmän ja aika pitkälle piti mennä varmistusten varmistusten kanssa ennen kuin pääsin kartalle mukaan.

Kun joskus tulevaisuudessa on tarkoituksena olla Suomesta pois talvella pitempiä aikoja, on tullut aika myös pohtia mitä tehdä Omia polkuja kulkevien kaupan kanssa, sillä vastuunsa on minullakin. Jotenkin  on kirkastumassa, että vaikka Kaupan arkea pyörittääkin aivan loistava yhteiskuntavastuuta kantava jengi, on se liian haavoittuvainen äkillisten ja kriisitilanteiden sattuessa kohdalle.

Paikka on tarjonnut monelle hyryläläiselle tärkeän arjen sisällön piipahduspaikkana lähes jokaiseen päivään. Oma merkityksensä on ollut myös sillä, että se on ollut yksi harvoista Tuusulan kuntouttavan työn ja tekemisen paikoista, joka on kunnan organisaation ulkopuolella. Moni on löytänyt sieltä itselleen ja kavereilleen jotain mukavaa hyllyjen tai huoneiden uumenista. Unohtaa ei myöskään pidä sitä, että monelle se tarjonnut paikan, jonne on voinut viedä tarpeettomaksi tullutta. Näin on jatkunut yhden jos toisenkin käyttökelpoisen tavaran elämänkaari. Onpa joskus puettu kylän raittia kulkenut enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijakin uusiin ja puhteisiin tamineisiin. Suihkunkin sekä kahvikupillisen on meillä saanut.

Mitä löytyy rajalta lasten pihapiiristä, selviää myöhemmin

Yhdistyksemme ja henkilöinä mekin (päivis & jormas) olemme etsineet ulkomailla olevaa kohdetta, jossa voisimme pienimuotoisesti olla mukana kantamassa yhteiskuntavastuuta. Viikon kuluttua osallistumme Pattaya Suomi-Seura ry:n järjestämälle matkalle, joka suuntautuu suomalaisen Juha Timosen rakennuttamaan orpokotiin nimeltään Siam Oriental House. Täällä lähes kaikki puhuvat entiseen malliin Burmasta, mutta koti sijaitseen Myanmarin rajaseudulla. Lapsia kodissa on ennakkotietojemme mukaan lähes 40. Tästä aiheesta syntyy varmastikin kerrottavaa ja kuvia useammallekin päivälle.

Naposteltavaa thaimaalaisesta ruokakaupasta

päivis: Thaimaassa voisi varmaan syödä chipsimäisiä tuotteita päivittäin ilman, että tarvitsee kuitenkaan valita samaa naposteltavaa kovin usein. Sama tuote voisi tulla vastaan ehkä vasta viikkojen päästä, tai kuukausien. Suurimmissa ruokakaupoissa on metreittäin monessa kerroksessa erilaisia chipsejä, jotka on tehty milloin mistäkin. Tuttuja perunalastuja tietysti löytyy myös moneen lähtöön.

Tänään katselin taas tuota kiiltävien ja värikkäiden chipsipussien runsauden sarvea. Ajattelin valita sieltä jonkun pussin, josta voisi esimerkiksi laittaa lisuketta lautasen reunalle, kun toisinaan syömme mikromunakasta aamupalaksi.

Vihreistä pavuista tehdyt chipsituotteet ovat tuttuja ja maistuvia. Arvelen, ettei niiden valmistuksessa edes käytetä öljyä tai jos käytetäänkin, niin vain hyvin vähän. Papuchipsit myös ovat pavun muotoisia, joten niitä ei höylätä samalla tavalla ohueksi, kuten perunalastuja. Otin ostoskoriin yhden papuchipsipussin. Tai koska en ole sitä vielä avannut, voi olla, että pussista löytyykin hernechipsejä, koska pussissa oli myös herneen kuvia. Voi olla, että pavuiksi luulemani olivatkin herneenpalkoja.

Valitsin myös pussin, jossa olevan kuvan perusteella päättelin, että chipsien valmistukseen on käytetty kovaa juustoa, ehkä jotain emmental-tyyppistä. Vaikka kuinka pyörittelin pussia, en löytänyt sen kyljestä oikeastaan ainuttakaan ymmärrettävää sanaa. Joskus elintarvikepakkauksissa saattaa olla jokunen sana englanniksi, mutta nyt selvisi oikeastaan vain, että tuotteella on yhteys Pepsi-yhtiöön.

Kun tutkin kotona pussia tarkemmin, huomasin, että siinä oli kuva tytöstä, jonka hiuksissa voisi mielikuvitusta käyttäen nähdä shampoovaahtoa. En olisi ehkä osannut edes ajatella shampoota, mutta kun oikeastaan ainokainen paketista ymmärrettävissä oleva sana oli chompoo, siitä täytyi olla kyse. Yhtään ei auttanut sekään, että omaa selvitystyötä jatkettuani päädyin Instagramiin, josta löytyy lukemattomia selfieitä, joissa thaikku-tyttösten lisäksi näkyy myös tuo chipsipussi. Yhteys hiustenhoitoon ei käynyt selväksi. Toivottavasti eivät ainakaan ole käyttäneet shampoota näiden naposteltavien valmistukseen.

Kulkurikoiraperheen elämää

jormas: Jonkun kerran olen kirjoittanut blogissamme ja Facebook-sivuillamme reilu vuosi sitten löytämästämme kulkurikoiraperheestä, joiden ainokainen, kotona oleva pentu on parantumattomasti sairas eläinlääkärin tekemän diagnoosin perusteella. Kun toissa päivänä kävimme koirien luona, näytti, että pentu oli luovuttanut, sillä sille ei maistunut enää ruoka eikä vesi. Päätäänkään se ei juuri jaksanut nostaa.

Jaoin kokemaani sosiaalisessa mediassa. Ymmärrystä sain vain vähän ja minun olisi kiivaampien mukaan pitänyt tavalla tai toisella päättää koiran elämä. Thaimaassa se ei ole oikein edes mahdollista ja muutenkin ajattelen, että jos kivut eivät ole suuria, saavat koirat kuten muutkin eläimet puolestani kuolla luonnollisen eläimen kuoleman. Tämän päivän "kotikäynniltä" jaan muutaman valokuvan, sillä pentu, Gerryn Sweetheartiksi ristimä, ei ollutkaan luovuttanut.

Vesi maistui minulle kuin vanhoina hyvinä aikoina

Minä olen edelleen elämässä kiinni, vaikka etujaloistani näettekin kuinka on laitani

Minulle on tärkeää, että ihmiset myrkkypiikin sijaan suojelevat elämääni

Kun sain kupuni täyteen päiviksen tuomaa ruokaa, pääsin omilla jaloillani portaita alas ja ylös

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa

Mielipide pakkoruotsista

päivis: Keskustelu ruotsin kielen asemasta ei tällä hetkellä taida olla mitenkään akuutti. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, koska vihdoin ja viimein tänään aamulla Thai-kodin sängyssä aamukahvin jälkeen tiesin, mikä mielipiteeni on niin kutsutusta pakkoruotsista. Keski-Suomessa suurimman osan elämästäni eläneenä, mutta reilut kymmenen vuotta Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla asuttuani olen jotenkin onnistunut luovimaan niin, että selvää omaa kantaa en ole asiasta saanut muodostettua.

Ehkä jo otsikon sana pakkoruotsi viittaa siihen, että olen nyt päättänyt mielipiteekseni, että ruotsin kielen opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Jokainen lapsi tai vanhemmat voisivat itse päättää, onko lapsen yritettävä oppia ruotsia. Veikkaan, että ruotsin kielen opiskelu jäisi aika vähiin aivan eteläistä Suomea ja joitakin rannikkoseutuja lukuun ottamatta. Liuta ruotsin kielen opettajia jäisi varmaan myös työttömiksi, elleivät sitten olisi turvanneet omaa ammattiosaamistaan pätevöitymällä myös jonkun muun kielen opettajiksi.

Ruotsin osaaminen edellä mainittujen Suomen osien ulkopuolella on melko lailla turha taito. Esimerkiksi omalla kohdallani ei kai voi edes rehellisesti puhua taidosta. Huonosti ymmärsin viikonloppuna norjalaista, joka yritti ruotsiksi kysyä, missä baarissa voisi katsoa telkkarista tulevaa jalkapallomatsia.

Joulukuussa tapasin kroatialaisen pariskunnan, jonka kanssa yritin puhua ruotsia. He olivat Suomeen muutettuaan opiskelleet ensin ruotsin kielen, joten suomi sujui heiltä kohtalaisen huonosti. Pietarsaaressa asuessaan he tarvitsivat ruotsia ja olivat oppineetkin puhumaan sitä (tässä kohtaa pitää lukea rivien välistä, että ruotsia voi tarpeeseen opiskella aikuisenakin), mutta minun ja varmaan monen muun kaltaiseni motiiviksi ei taida ihan riittää se, että kerran elämässään pitäisi sopia jonkun muualta tulleen kanssa asioita ruotsiksi.

Kimmokkeen ruotsin kielen opiskelun pohtimiseen sain siitä, kun lensimme tänne Thaimaahan Itävallan pääkaupungin, Wienin kautta. Siinä yhteydessä tuli samalla vähän googletettua Itävaltaa, sillä huomasimme Jorman kanssa molemmat, että tietomme maasta ovat melko huteralla pohjalla. Siinä yhteydessä tarttui tietoisuuteen se, että vajaan 8,5-miljoonaisen asukkaan maassa on neljä virallista kieltä: saksa, kroatia, unkari ja slovenia.

Myös rannalla on usein mukava pohtia maailman asioita ja laittaa
niitä mieleiseensä järjestykseen.

Ruotsin kielen vahvaa asemaa Suomessa perustellaan melko suoraviivaisesti sillä, että se on toinen virallisista kielistämme. Minäkin olen erityisesti tuosta poiminut mielipiteeni ruotsin opiskelun pakollisuutta pohtiessani. Mutta nyt käänsin kelkkani. En nimittäin saata mitenkään uskoa, että Itävallassa kaikkien lasten ja nuorten pitää maan pääkielen, saksan lisäksi opiskella myös kroatiaa, unkaria ja sloveniaa, vaikka nekin ovat virallisia kieliä, kuten meillä ruotsi.

Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä vastaan, mutta luulen tietäväni, että Suomessa aivan turhaan vihataan suomenruotsalaisia tuon kielikysymyksen vuoksi. Ehkä siinä on myös jokunen muukin argumentti vihaamisen pontimena, kuten esimerkiksi jotkut paremmat palvelut, opiskelumahdollisuudet tai jopa se, että suomenruotsalaisten keskimääräinen elinikä taitaa olla suomea äidinkielenään puhuvia pitempi.

Pitää vielä lisätä, että haluaisin kyllä osata ruotsia, koska todennäköisesti jatkossakin asun pääkaupunkiseudulla tai ainakin sen liepeillä. Siellä ruotsia kuulee melko usein ja olisihan ihan mukava välillä vaikka salakuunnella ruotsinkielisten keskusteluja. Samoin mielelläni ymmärtäisin alkuperäiskielellä puhuttuja ohjelmia, joita Suomen ruotsinkielinen kanava lähettää. Sieltä tulee harvoin mitään ala-arvoista. Mutta silti, mitä tekisin tökeröllä ruotsillani, jos olisin sattunut jäämään Jyväskylään?

Huvitus kuvitusta

jormas: Yritän kulkea silmät auki sekä kamera ja eläkepäiviä viettävät aivot mukana. Räpsin kuvia ja ajattelen niihin kuvatekstejä, jotka huvittavat minua ja joskus ehkä muitakin. päivis on tässä(kin) lajissa kirjoittamisen lisäksi tosi hyvä. Mutten sano sitä hänelle, ettei mahdollinen ylpistyminen tyrehdytä hänen luovuuttaan tältäkään osin. Osan kuvista olen julkaissut blogeissa, osan Facebookissa, osan Instagramissa ja osaa en missään.

Kalastusaltaansa kullakin

Käsiamputoitu sisäänheittäjä

päivis johtoryhmän kanssa yhteiskuvassa

Koko valuuttakioski myytävänä. Emme saaneet tietoa myydäänkö se valuutan kanssa

Joskus portista voi tulla muutakin kuin ihmisiä

Yhden hengen sellit

Pariskunnan yhteinen selli vaiko vankilavierailu selliluvalla?

Omalla ajalla

päivis: Jorma toteaa usein tietävänsä, miksi eläkeläiset ovat niin kovin kiireisiä. Siksi kuulemma, kun kaikki pitää tehdä omalla ajalla. Jos kuulija ei ihan heti ole kärryillä, mistä on kyse, niin täydentävä lause kuuluu esimerkiksi näin: "No kun ei voi käydä parturissakaan työajalla. Kaikki pitää tehdä omalla ajalla:"

Olen nyt toista kertaa opetellut eläkkeellä oloa eli on osa-aikaeläkkeeni toinen kuuden viikon jakso. Olen siis aamusta iltaan eläkkeellä lähes helmikuun loppuun asti. Ja kaikki mitä teen, pitää tosiaan nyt tehdä omalla ajalla. Siksi kai on asioita, jotka ovat jääneet tekemättä tai ainakin vähemmälle huomiolle, jos Jorman oivallukseen on uskominen.

Olen käynyt melko vähän Facebookissa. Siellä en kyllä käy juuri työajallakaan, paitsi oman työpaikan Facebookissa. Siellä on pakkokin käydä, koska olen yksi sivujen ylläpitäjistä.

Olen yrittänyt miettiä, mihin aika oikein kuluu. Se menee päivittäiseen kävelyyn, johon kuluvan ajan käyttöä eivät enää rajoita etätyöt. Tänään käveltiin tämän Thaimaan-reissun ennätys. Aktiivisuusrannekkeeseen tallentui yli 17 000 askelta.

Päiväkävelyn alkumatkasta kävin poseeraamassa viherseinämän edessä. Yhden
työkaverin kanssa näistä oli puhe jokin aika sitten. Kuva tuli otettua lähinnä hänelle
lähetettäväksi. Valtavissa seinissä, joita on neljä, on varmasti tuhansia tai ehkä kymmeniä
tuhansia erilaisten kasvien taimia kehikkoihin ja kastelujärjestelmään kiinnitettyinä. 

Kävelyn lisäksi kävimme katsomassa Seven Seasin rakennustyömaan edistymistä. Pääsimme jopa käväisemään tulevassa kodissamme ja kiinteistön oheistiloissa intialaisen insinöörin opastuksella. Meitä ilahdutti erityisesti se, että Seven Seasiin on asennettu Koneen hissit. Oma asuntomme ei juurikaan ollut edistynyt siitä, minkälaisena sen pääsimme näkemään viime matkallamme. Ulko-oven lisäksi ovet oli asennettu olohuoneen ja makuuhuoneen välille ja kylppäriin.

Lähes omiksi kokemiamme koiria kävimme myös tervehtimässä. Koiraperheen nuorimmainen tekee kuolemaa, jota Thaimaassa ei eläintenkään kohdalla ole tapana jouduttaa. Syöpää sairastava pentu ei jaksanut enää nousta jaloilleen. Viime viikolla se vielä tulla köpötti luoksemme. Onneksi Gerry Koto Rasmus tuntuu tietävän, miten tässäkin tapauksessa on paras toimia. Murheellista joka tapauksessa.

Matkalla kohtasimme muitakin koiria. Aika moni jälleen kerran ylenkatsoi varta vasten koiria varten valmistettuja makupaloja. Kai ne ovat niin tottuneet syömään ihmisiltä jääviä eväitä, että pikkunaposteltavat eivät niille maistu.

Kävellessä tuli jano, joten pysähdyimme kevyesti kyhätylle kaupalle. Sen
valikoimiin kuului kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Ensisijaisesti riisiä, jota
oli tarjolla montaa laatua. Katosta roikkui erilaisia kertakäyttölautasia. Jos
jotain täällä vihaan, niin niitä. En tiedä, miten thaimaalaisten ruokkiminen on
järjestetty ennen styroksista valmistettujen kerta-astioiden keksimistä.

Pitkät lenkit tai sunnuntain saunareissu eivät yksin selitä sitä, miksi esimerkiksi juuri Facebook on jäänyt vähemmälle. Olen nimittäin löytänyt taas aikaa lukemiselle. Luen parhaillaan kahta kirjaa. Tämän vuoden Finlandia-voittajan toin mukanani Suomesta. Thaimaasta pari vuotta sitten ostamani tabletti sai puolestaan uutta käyttöä, kun Jorma onnistui asentamaan sinne muutaman sähköisen kirjan. Niiden joukossa oli Markku Ropposen ehkä uusin dekkari, Pimento. Se taitaa tulla luettua loppuun ennen kuin palaan korkeamman kaunokirjallisuuden pariin.

Sunnuntaisauna

jormas: Lähes tulkoon tavaksi on tullut käydä kerran viikossa saunomassa 3-4 kilometrin päässä http://www.hicoff.com/ saunalla. Isäntä hakee porukan maasturilla tai avolavallaan Seuran edestä ja tuo takaisin. Välillä lähtijöitä on autollinen, välillä kaksi. Saunalla ei lasten uimakoulun lisäksi juurikaan käy muita kuin suomalaisia. Joten jos oman kansan seurassa viihtyy, on tämä yksi oiva tapa viettää sunnuntaipäivä leppoisasti.

Paikan aivan ehdoton erinomaisuus on hyvin puhtaan tuntuinen allasvesi. Se on puhdasta siksi, että kävijöitä on vähän ja/tai siksi, että altaalla on tehokkaat puhdistuslaitteet. Tai sitten se ei ole sen puhtaampaa kuin muuallakaan, vaan raikkaan siniset kaakelit saavat aikaan puhtaan veden tunnun. Saunoja on kolme, joista kaksi on suomalaisia sähkösellaisia ja yksi höyrysauna. Lisäksi 200 bahtin (5 euroa) kyyteineen  kuuluu kuntosalin käyttöoikeus sekä pyyhkeet ynnä juomavesipullo. Samalla hinnalla voi viettää halutessaan vaikka koko päivän. Me olemme siellä yleensä noin 4 tuntia.

HiCoffin kokonaisuuteen kuuluu myös vuokrattavia huoneita sekä oikein hyväruokainen ravintola, josta ruuan voi tilata vaikka altaalle. Me teemme aina niin. Pihan reunassa on pitkähkö kala-allas, jossa kalat ovat meikäläisittäin kooltaan vonkaleita. Sitä en tiedä ovatko ne syötäväksi vai jotakin muuta tarkoitusta varten. Pihan perällä on pari koirahäkkiä, joissa koirilla ei ole mitään virikkeitä. Mielestäni rodultaan ne ovat koiria, joita käytetään koiratappeluissa. Niitä ja kukkotappeluita harrastetaan salaa Thaimaassa, sillä ne ovat laittomia. Kuten uhkapelikin. Kun koiria menee pihan nurkkaukseen katsomaan, usein niiden nukkuessa, ei toinen juuri korvaansa lotkauta. Vaan toisin on toisen laita. Kun se aikansa itseään herättelee, on sen käyttäytyminen ja äänetkin sitä luokkaa, josta voisi päätellä, että virikkeeksi sille sopisi hyvinkin vieras ihminen, joka erehtyisi sen häkkiin.

Kotikadullemme on muuttanut kukko ja lisää kanoja

päivis: Kirjoitin edellisessä blogissani kotikadun tatuointiliikkeen edustalle asettuneesta kanasta. Eilen huomasimme, että niitä oli tullut kaksi lisää. Tatskaliikkeen "kanalassa" on nyt lisäksi myös kukko. Kaksi kanoista on niin kutsuttuja vapaita kanoja ja yksi kanoista sekä kukko ovat täkäläisesti melko tyypillisen ritiläkuvun sisällä keskenään. Ehkä siten varmistetaan kananmunien tuotanto tai kenties myöhemmin odotettavissa on lisää kanoja. En oikein tiedä, sillä minulla on vähän huonot tiedot kanankasvatuksesta.

Kauppojen kananmunavalikoima on paikoin niukka, mutta varsinkin suuremmissa liikkeissä valikoima vetää vertoja Suomelle. Tosin täällä hyllystä löytyy myös keitettyjä kananmunia ja muun muassa ankan munia. On myös omegaa ja luomua. Mitään hajua ei ole siitä, miten luomutuotanto toteutetaan tai miten sitä valvotaan.

Ja onko täällä myös häkkikanaloita? Kananmunien suurtuotantoa varmasti harjoitetaan jossain päin, vaikka kanoihin voi tosiaan törmätä jopa edellä kuvatuissa paikoissa. Tänään satuimme kävelemään yhtä rannan tuntumassa olevaa katua pitkin. Siellä oli useitakin tontteja varattu pelkästään kanoille. Osa oli irrallaan, jokunen näytti karkailevan ja loput olivat erilaisissa, voi sanoa hyvinkin tilavissa häkeissä. Saivat tietysti myös kuopsuttaa ihan aitoa Thaimaan maaperää. Yritin olla ajattelematta, että osa kanoista varmasti päätyy myös pataan. Kanaahan täällä syödään yleisemmin kuin possua tai naudan lihaa.

Jos tuo kanankasvatus vaikuttaa helposti järjestettävissä olevalta bisnekseltä, niin samaa voi sanoa myös ompelijan ammatista. Ompelijan tarvitsee löytää vain muutaman neliön kokoinen tila esimerkiksi jonkun kaupan edustalta. Pari päivää olemme etsineet ompelijaa, sillä Jorman olkalaukku kaipasi korjausta. Tänään tärppäsi.

Thaimaalaisessa asiakaspalvelutilanteessa on usein mukana muitakin
kuin palvelun suorittaja. Mutta valmista tuli ja nopeasti.

Olemme vaihtaneet viralliseksi punnituspaikaksemme Family Mart -nimisen pikkukauppaketjun myymälän, jonka edustalta ompelija olisi ollut löydettävissä. Mutta eipäs vain sattunut silmiin ennen kuin tänään, vaikka olemme vierestä kulkeneet.

Aamulenkkimme varrella istuskelee myös astrologi tai joku muu vastaava ennustaja. Aika monta kertaa hänen ohitseen on pitänyt kulkea, että olemme lopulta keksineet, mistä on kyse. Välillä asiakkaita on näyttänyt olevan oikein jonoksi asti. Useimmat heistä ovat nuorehkoja naisia. Astrologin työhuone on yksikertainen. Sen kattona on puiden oksat ja kalusteina pöytä ja muutama tuoli ammatinharjoittajalle ja hänen asiakkailleen. Ehkä puuhun kiinnitetyssä kyltissä lukee, että säävaraus.

Kulkurikoirien kotielämää

Kulkurikoirien ihmisperhe asuu taustalla 

jormas: Blogimme on välillä kuin jatkokertomus, josta edellinen osa saattaa olla kuukausien takaa. Aina ei voi aloittaa alusta, joten aukkoja tarinaan tulee lukijoille, mutta itsellekin. Joka tapauksessa löysimme aikoinaan yhdellä reissullamme kesken jääneen työmaan uumenista koirapariskunnan sekä yhden itsekseen eläneen, hyvin nälkiintyneen koiran, joka lienee jo kuollut. Kun koirapariskunta tottui meihin, löysimme läheisen talon vartijan opastuksella kerrostalon luurangon uumenista myös pentulauman.

Ainokainen pentu on saanut nimen Sweetheart

Ruokimme niitä lähes päivittäin ja kannoimme huolta, kuka koirista huolehtisi silloin, kun olemme Suomessa. Tähän tehtävään löysimme hawaijilaisen Gerryn, joka on pyhittänyt elämänsä köyhien ja eläinten, lähinnä kulkukoirien auttamiselle Jomtienilla, Pattayan kupeessa. Paljon on tapahtunut löytömme jälkeen. Muun muassa toiset pennut ovat nähneet päivänvalon, joista jäljellä on enää yksi. Toki muutkin ovat saattaneet saada kodin jostakin muualta. Äitikoira on sittemmin osin meidänkin avustuksellamme sterilisoitu, jonka lopputuloksesta emme eilisen käynnin perusteella ole aivan varmoja. Niin pulskassa kunnossa on koiramamma.

Tämä ainokainen pentu näkyy kuvassa ja vanhempiensa ja Gerryn kanssa alla olevilla videoilla. Surullisen kauniiksi tarinan tekee, että pentu on parantumattomasti sairas ja elämä jää lyhyeksi. Se sairastaa syöpää tai kasvainta, joka on levinnyt jalkojen lisäksi myös muualle kehoon. Eilen, lähes ensimmäiseksi kävimme katsomassa koiriamme, josta tapaamista tämän kertaisen blogimme kuvat.

https://www.facebook.com/100009647251673/videos/232023460462561/?pnref=story

https://www.facebook.com/100009647251673/videos/232409940423913/?pnref=story

Kotikadullemme on muuttanut kana

päivis: Kirjoittelen tätä blogia Thai-kotimme parvekkeella. Katselen samalla toisella silmällä vastapäisen kerrostalon edustalle, jonne on rakennettu ilmeisesti jonkinlainen ravintolan sivukeittiö. Parhaillaan siellä paidaton kokki hämmentelee suurta soppakattilaa. Thaimaa on yllätyksiä täynnä.

Otsikossa mainitun kanan tapasimme aamulla, kun läksimme kävelylle. Sille oli tatuointiliikkeen eteen laitettu vettä kuppiin ja maahan jotain kanalle sopivaa syötävää. Sujuvasti se nokki myös riisiä, jota oli henkien lepyttelemiseksi aseteltu ihan kanan ruokakupin viereen. Henkiä tai Buddhaa, tai jotain siltä väliltä, oli tavan mukaan muistettu myös suitsukkein ja astiaan kaadetulla juomalla. Yhteen aikaan nesteenä oli lähes poikkeuksetta punaista Fantaa sisältävä juomapullo.

Meillä on virallinen punnituspaikka Jomtienin rantakadun päässä sijaitsevan SevenElevenin edustalla. Sinnepä taas kävelimme saadaksemme tietää lähtöpainon, josta hieman voisi enemmällä liikunnalla ja kevyemmällä syömisellä pudottaa. Puntarin luona oli kuitenkin jo yksi venäläinen päivittelemässä, kun laite vain vie kolikot, mutta ei kerro punnitsijan painoa.

Yhdessä jatkettiin hetki ihmettelemistä, kunnes Jorma keksi, että puntarin pistoke on irrotettu pistorasiasta. Apua ei ollut pistokkeen laittamisestakaan, mutta sen ymmärsimme vasta sen jälkeen, kun olimme omatkin kolikkomme työntäneet turhaan puntariin. Mutta ei uskonut venäläinenkään. Vielä piti hänenkin hukata yksi kolikko, ennen kuin uskoi, että pistoke on varmasti irrotettu siksi, että kaikki painostaan kiinnostuneet ymmärtäisivät, ettei pimentyneestä laitteesta kerta kaikkiaan voi saada tietoa omasta elopainostaan.

Thaimaassa oleskeluun liittyy varsinkin nykyään, kun tulevasta Seven Seasin asunnostamme on vielä vajaa puolet maksamatta, armoton parhaan vaihtokurssin löytäminen. Jo taksin ikkunasta yritin kurkkia, mitä bahteja myyvät valuuttakioskit ilmoittavat euron kertoimeksi. Valuutan kanssa voi todella stressata. Esimerkiksi viimeksi kävi niin, että asuntoon tarkoitettuja bahteja vaihtaessa jäimme odottamaan euron kurssin nousua, mutta kävikin päinvastoin: euro heikkeni ja osa rahoista jäi vaihtamatta. Nyt samat rahat ovat taas mukana ja kurssi on suunnilleen sillä tasolla kuin viimeksi täältä pois lähtiessä. Nyt se kuitenkin tuntuu melkein hyvältä, kun ottaa huomioon, että tässä välillä kurssi on ollut paljon huonompikin.

Jorma osti Suomesta kaksi lämpömittaria, joilla päätimme mitata myös meriveden lämpötilan. Toinen mittareista näytti 31 astetta ja toinen asteen vähemmän. Rannalla tapasimme monta tutuksi, ellei jopa ystäväksi tullutta suomalaista. Kuulimme muun muassa sen, että aurinkoon nukahtamisesta, selvin päin, voi huonolla tuurilla saada kolmannen asteen palovammat. Todennäköisesti paikalliset lääkärit ovat joutuneet hoitamaan samanlaisia vammoja useinkin, sillä täällä kuuluu olevan siihen tehokkaat lääkkeet. En silti suosittele nukkumaan Thaimaan paljaan auringon alla. Sen voi hyvin tehdä päivänvarjonkin suojassa.

Miinusmerkkiset lämpötilat muuttuivat plussaksi

jormas: Eilen karistimme Suomen pöllyävät lumet jaloistamme tarkoituksena ottaa Aeroflotin tai Russian Airlinesin puhalluslamppu alle ja karauttaa kuudeksi viikoksi Thaikotiimme Jomtien-Pattayalla.

Kaikki sujuikin alussa loistavasti, sillä meillä ei ollut mukana kuin käsimatkatavarat ynnä netissä tehty lähtöselvitys ja sieltä tulostetut liput. Virkailijaa tarvitsimme vasta, kun olimme nousemassa koneeseen. Ja siihen loppui lystimmekin, sillä saimme kuulla, että Suomessakin päällämme ollut talvimyräkkä on myös Moskovan kentällä. Jonne voi laskeutua, mutta ei päästä ylös. Ei siis ollut jatkolentoa ja Moskovaan emme olisi voineet jäädä ilman viisumia.

Ei auttanut kuin hipsiä Vantaa-Helsinki lentoaseman ainokaisen Aeroflotin virkailijan luokse jonon hännänhuipuksi. Sillä muut olivat saaneet peruuntumisesta tiedon aiemmin lähtöselvityksessä, jonka me teimme netissä. Jonossa oli ennen meitä 20-30 henkilöä, mutta ryhmiä ehkä kymmenen. Silti heidän palvelemiseensa kului aikaa viisi tuntia.


Jomtienin kotikatumme oli entisellä mallillaan täynnä iltaelämää ja sykettä

Väliaikaraportteja kirjoittelin Facebook-sivuillemme, mutta silti tuppasi vitsit vähenemään sitä mukaa kuin aika kului ja muut poimivat uudelleen buukkauksessa parhaat vaihtoehdot päältä. Mutta viimein pääsimme matkaan mekin. Lensimme Wieniin Austrian Airlinesin koneella ja 4-5 tunnin venttaamisen jälkeen saman firman toisella koneella Bangkokiin.

Normaalisti Bangkokin kentältä kuljemme Jomtienille ilmastoidulla linja-autolla 140 kilometrin matkan. Lysti maksaa alle viisi euroa. Mutta nyt otimme publik-taksin, sillä mukana oli turkulainen vesseli, jolle kyseessä oli ensivisiitti Thaimaahan. 140 kilometrin taksimatka maksaa noin 50 euroa. 27 tunnin matka on takana ja oli oikein mukava piipahtaa kotikadullemme syömään Papukaija-ravintolaan.

Häirintää ja lääppimistä

päivis: Kölnin uuden vuoden tapahtumien jälkeen julkisuuteen ryöpsähti melkoinen määrä erilaisia naisten ja nuorten tyttöjen häirintä- ja kiinnikäymistapauksia. Aiheesta tuntuu tulevan kaiken aikaa uutta tietoa ja uusia näkökulmia. Yksi jos toinenkin viranomainen on joutunut selittelemään tiedottamistaan. Myös Ylen uusittu a-studio tarttui aiheeseen maanantai-iltana.

Poliisi sanoo, että nyt häirinnästä uskaltaa puhua. Vihdoinkin tytöillä on rohkeutta kertoa kokemuksistaan. Jos kyse edes on rohkeudesta. Jostain syystä tapana on ollut pitää inhottavat kokemukset omana tietona. Korkeintaan ehkä kavereille on asiasta voinut puhua.

En edes keksi, mitä muuta olisi voinut tehdä kuin olla hiljaa, kun itsellä nuorena oli pari saman sarjan kokemusta. Jollekin muistan kertoneeni, kun omalla kotipaikallani naisten ahdistelijaksi kaikkien tietämä hullu-Onni juoksi keskellä yötä kilometrin verran perässäni lavatanssien päätyttyä. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin viimeistään seuraavana päivänä painellut kertomaan kokemuksestani poliisille? Ehkä asiaa ei olisi edes kirjattu mihinkään, koska jostain näkökulmasta mitään ei tapahtunut. Koulutytön pelko ja ahdistus ei tuohon maailman aikaan ollut kovin kovassa kurssissa.

Kun olin parikymppisenä töissä rakennuksilla, oli kai olevinaan ihan normaalia, että vanhempi muurari voi käydä kiinni rintoihini, kun satuimme tulemaan toisiamme vastaan jossain kapeassa paikassa. Mitäänhän ei silloinkaan tapahtunut. Tai eikö? Jotenkin vain muistan tuon itseeni kajoamisen kuin eilisen päivän. Muurarin nimeä myöten.

Kun korkea ikäkään ei ainakaan Suomessa tunnu suojaavaan naisia häirinnältä ja raiskauksilta, omat liikkumisensa on iästä riippumatta oppinut suunnittelemaan niin, että mitään tuollaista ei pääsisi tapahtumaan. Oppii pelkäämään paikkoja, joissa varsinkin iltamyöhällä saattaisi kohdata raiskaajan tai jonkun muun ahdistelijan. Muistan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Pelon maantiede -romaanin, joka ehkä ensimmäistä kertaa tarttui kyseiseen aiheeseen. En tiedä, onko mikään kuitenkaan muuttunut, varsinkin kun ahdistelijoita Suomessa tuntuu riittävän, mikäli on uskominen nuorten tyttöjen ja naisten #lääppijä-twiitteihin, joita muutama päivä sitten jaettiin.

Sanotaan, että öiset kaupunkien kadut ja nakkikioskien jonot ovat miehille takuuvarmoja paikkoja joutua pahoinpidellyksi. Jos ei omasta syystään, niin ihan vain siksi, että jonkun mielestä on hauska pahoinpidellä tuntematon ihminen. Joku on pahasti pielessä, kun kirkassilmäisistä suomalaisista pikkupojista kasvaa nuorina ja aikuisina vieraisiin tyttöihin ja poikiin, naisiin ja miehiin kajoavia petoja. Mutta syyttää ei voi pelkästään suomalaispoikia ja -miehiä tai heidän kasvattajiaan.

Pasilan asemalla saa ainakin päiväsaikaan kulkea rauhassa. Pahimmat
"ahdistelijat" ovat lähinnä edullisten sähkösopimusten kauppaajia.

Nyt tiedotusvälineetkin ovat alkaneet kertoa, jos naisiin kohdistuneet häirinnät ja raiskaukset ovat ulkomaalaistaustaisten tekosia. Ymmärrän silti hyvin, että poliisin ja poliitikkojen pitää asetella sanansa tarkasti, ettei tulisi leimatuksi rasistiksi. Ylen Saksasta raportoivan toimittajan maininta, että joillain maahanmuuttajamiehillä todetaan olevan kiero suhtautuminen naisiin, kuulosti siksi melko rohkealta toteamukselta.

Joukolla häirintä on uusi ilmiö ja ainakin Helsingissä poliisi sanoo selvittävänsä sitä. Termi on liitetty selkeästi maahanmuuttajiin. Kölnissä moni epäilty oli ulkomaalaistaustainen. Näin kuului olleen Suomessakin. Tiedot tapahtumista vain tulivat meillä tietoon vähän viiveellä. Viive saattoi johtua poliisin hitaasta tiedottamisesta, tai sitten asia vain oli niin kuin ennenkin: ollaan hiljaa ja nuollaan omat haavamme. Samaa ongelmaa taidetaan potea Ruotsissakin.

Kun tätä aihetta on jossain vaiheessa puitu riittävästi, käy kuin muillekin uutisille tai kiihkeää keskustelua aiheuttaneille asioille: ne unohtuvat ja lopulta joutuvat vedetyiksi vessan pytystä alas. Tätä pelkään. Tai sitten voiton vievät ne, joilla on taas olevinaan joku suuri viisaus, jolla ilmiötä selittävät. Puhuvat mustan valkoiseksi.

En ollut uskoa silmiäni ja korviani, kun televisiossa sallittiin jonkun jo asemansa luoneen maahanmuuttajan selittää, että joukolla häirintä on ihan ymmärrettävää, kun nuoret miehet pääsevät porukalla vapaasti ihmisten ilmoille. Että siitä vain kaikkia tytöt ja nuoret naiset. Ymmärtäkää. Ottakaa vastaan, mitä tuleman pitää, kun ei näille kuitenkaan mitään mahda. Onkohan yllyttämistä, jos kirjoitan, että Pelon maantiede kannattaisi kaivaa esiin ja lukea.

Rusakko varastaa neniä

jormas: Jokunen päivä sitten elämöin täällä ja vähän muillakin foorumeilla luonnon roskaamisesta ja liikenteen ajolinjoista sekä -tavoista. Näyttää nimittäin, että jos kiertoliittymästä pystyisi ajamaan suoraan keskeltä kivetyksen yli tai liittymän keskustaan tehdyn taideteoksen päältä, osa meistä niin tekisi, jos sen voisi tehdä omaa autoa vaurioittamatta.

Sillä ja vain sillä näytti palautteen perusteella olevan merkitystä elämästä kaiken tietäville kommentaattoreille. Ja sillä, etten tiedä mistään mitään. Sekin tuli selväksi, että muut osaavat ajaa autoa ja suunnitella liikenteen sujuvuutta, mutta minä en. Oma lukunsa olivat he, jotka yrittivät ajatella minun aivoillani kyetäkseen määrittelemään ongelman suuruutta. Ei liikenteessä, ei roskaamisessa eikä missään muussakaan kuin korvieni välissä. Lohtua olisi pitänyt yrittää etsiä siitä, että jos ongelmani ovat tämän suuruisia, niin minulla ei ongelmia olekaan enkä niistä mitään tiedä ja olen onnellinen. Lohduksi heille, että olen onnellinen, mutta en ongelmaton. Mukavaa sekin, jos voin olla jollekin ongelmaksi saakka. Olenko silloin heille ihmisongelmajätettä... heh?

Mutta koska itsekin lähden mukaan mielestäni alamittaiseenkin keskusteluun, on se mahdollisesti jonkinlainen mittari myös minun henkisestä pääomastani, joutilaasta ajasta tai ainakin kipukynnyksistä. Ehkä niinkin, mutta toisaalta en pidä toisen mielestä mitättömäänkin mukaan lähtemistä yhtään huonompana vaihtoehtona kuin laittaa joka päivä tuntitolkulla pieniin neliöihin numeroita ykkösestä ysiin yhden isomman neliön sisälle. Sitä sanotaan Sudokuksi. Ja kirjainten sullomista samaan tapaan sanotaan sana- tai kuvaristikoiksi. Tosin silloin pitää osata kirjoittaakin eikä pelkkien numeroiden raapustelu riitä enää.

Joskus, työelämässä ollessani sanoin itsestäni, että hyväksyn kaikki luonteenpiirteitteni kuvaukset, mutta en sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin piirre on ilkeys. Sitä se ei ole eikä toivon mukaan tulekaan. Joiltakin osin kyseinen piirre on vähenemään päin, mutta ei aina. Samaa piirrettä lienee monessa muussakin, sillä esimerkiksi Facebookissa hieman ilkeilemällä saa kaikkein kipakimmat keskustelut aikaiseksi. Toki muutenkin, kun onnistuu kaivamaan esiin mieliä ja tunteita liikuttavan aiheen kiinnostavalla tavalla.

Yksi kestoaihe monelle on eläinten ja varsinkin koirien kiinnipitäminen. Kanssani siitä saa helposti aikaan keskustelun, sillä en pidä siitä, vaikka meilläkin osaomistuskoira Niilon on oltava lähes aina kiinni. Nykyisin lain lisäksi siksikin, että Niilo kelpaisi kovasti koiravarkaille tai pihipiirissä silloin tällöin vieraileville ilveksille gourmet-ateriaksi. Kiinnipitämisen itsekkäimpiä ja irvokkaimpia esimerkkejä minulle ovat kuitenkin akvaariokalat ja häkkilinnut sekä muut -eläimet. Suopein silmin en tosin katsele kaikilta osin koe-eläimiäkään.

Viikon piristykseksi laitan Facesta bongaamani lehtileikkeen, joka istuu huumorina monelle. Minua lehtileike huvitti suuresti, sillä meillä on piha täynnä vapaita kantrikaneja, joiden luona vierailee silloin tällöin metsien tai peltojen irtojänis. Ja vievät kyllä muutkin kuin neniksi laitetut porkkanat. Mutta koska on lisäkseni muitakin, joilla on pikkuinen sielu isossa sydämessä, lopuksi myös anteeksipyyntö, sillä onhan rusakko voinut viedäkin jonkun suurella vaivalla tekemiltä lumiukoilta porkkananenät.

Merikonttikodistamme puuttuu suomalaiskeksintö

päivis: Meillä on Merikonttikodissamme suunnilleen samat mukavuudet kuin muissakin asunnoissa. On astianpesukone, kiertoilmauuni ja pyykinpesukone, jossa on myös kuivausrumpuominaisuus. Puolivaraava takkakin meillä on, kuten myös ilmalämpöpumppu. Viimeksi mainitun avulla olemme kylmimmillä ilmoilla tasanneet sisätilan lämpötiloja silloin, kun takan tuoma lämpö alkaa hiipua.

Meillä on myös katon rajassa muutama säteilylämmitin. Ne ovat olleet lähes käyttämättöminä, mutta nyt olemme kokeilleet niitäkin lisälämmön lähteinä. Mukavasti ovat antaneet lämpöä, mutta muuten ne ovat päällä vain silloin, kun olemme pitempään pois ja sisällä riittää vain noin kymmenen asteen lämpötila.

Kompostoivasta ekokäymälästä, Mulltoasta, kirjoitin viimeksi, kun sen hajunpoistoputki jäätyi. Ongelma on nyt korjattu ja muutkin tarvittavat huoltotyöt on tehty. Huolto tarkoittaa käymälän säiliön tyhjentämistä kompostoriin. Tyhjennys on huomattavasti siistimpi toimenpide kuin perinteisen ulkohuussin tyhjennys. Silti hieman kaipaan meidän toisen ekokäymälämme, Separetin huollon helppoutta.

Jos pitää arvostella, niin Mulltoan suunnittelussa ei ole riittävästi otettu huomioon käyttäjää. Tällä kertaa jouduin puhdistuspuuhien takia makaamaan rähmälläni lattialla ylttääkseni juuri ja juuri poistamaan säiliötilan perälle karisseet kuivat mullat. Sillä hetkellä huoltohomma ei tuntunut kovin hauskalta.

En ole varma, kaipaanko kotiimme astiankuivauskaappia. Tuota sinänsä mainiota suomalaiskeksintöä. Nykyisenlaisen astiankuivauskaapin kehitti Työtehoseuran päällikkö, Maiju Gebhard heti sotien jälkeen.

Tiskialtaassa oleva kuivausteline on varsinainen monitoimiväline. Siinä kuivuvat
käsin pestyt astiat, mutta usein siihen tulee laskettua myös tomaatti- ja
hedelmäpusseja odottamaan siirtoa toisaalle. Välillä on vähän ahdasta.

Jostain syystä tiskialtaan yläkaappeihin ei meillä suunniteltu kuivauskaappia. Taisi mennä ainakin minulta ohi koko asia. Onneksi Bauhausista löytyi tupla-allas, jonka toinen puolikas on matala ja siinä oli mukana eräänlainen kuivausteline. Samankaltainen ritiläteline meillä on Laukaassakin, joten astioiden kuivattaminen pöytätelineessä oli tuttu juttu. Kuivauskaapin "unohtamisen" syynä voi myös olla tiskikone, jossa ehkä on ajateltu pestävän kaikki astiat. Mutta eivät kotityötkään aina mene niin kuin joku jossain miettii.

Kuka lisäisi turvallisuuttani?

Kyllikin siskot haastavat Soldiers of Odinin katupartiot. Sen tarkoituksesta ja toiminasta voi lukea seuraavan linkin takaa: https://www.facebook.com/niina.ruuska.9/posts/1032435340110259?fref=nf'

Katupartiot ovat mielenkiintoinen ilmiö, johon minulla ei ole selkeää kantaa. Sen tiedän, että jos kuljen yöaikaan Jomtien-Pattayan kaduilla, ei minulla ole lainkaan turvaton olo, enkä pelkää saavani niin sanotusti turpiini. Mutta jos kuljen yöaikaan Helsingin Rautatieasemalta jalkaisin laitakaupungille, niin tulla pahoinpidellyksi muuten vaan tai siksi, että se on jonkun mielestä hauskaa, on huomattavasti suurempi riski. Sen tiedän myös, että turvaton olo kaduilla yöaikaan on totta muillakin kuin tytöillä tai naisilla. Eikä turvattomuuteen ole tarvittu maahanmuuttajia vaan siihen ovat riittäneet syntyperäiset suomalaiset.

Jos minulta anastetaan tai suorastaan varastetaan irtainta omaisuutta, ei poliisin puoleen kääntymiseen ole kuin yksi syy. Vakuutusyhtiö ei maksa mahdollisia korvauksia, ellen ole tehnyt tapahtuneesta ilmoitusta virkavallalle. Sama pätee moneen muuhunkin, poliisin pienenä pitämään lainrikkomiseen pahoinpitelystä lähtien. Poliisin apua ei heru. Yleiseksi syyksi saan kuulla yleisselityksen resurssipulasta. Poikkeuksen tekee ylinopeus ja monet muutkin pienet liikennerikkomukset. Niihin näyttää olevan aikaa ja resursseja.  Kuten myös kunnalliseen tai yritysten ylläpitämään pysäköinninvalvontaan. Niistä minulle rapsahtaa sakko tai muu sanktio suoraviivaisesti taulukon mukaan.

Ei siis mikään ihme, että ihmiset kaipaavat lisäapuja turvattomuuden torjuntaan ja järjestyksen valvontaan. Maailman sivu ovat hyväksyttyjä olleet yksityiset vartiointiliikkeet, joita monet ovat pestanneet omaisuuttaan suojelemaan tai saadakseen anastajat vastaamaan rötöstelyistään.
Tuttuja ovat myös festareiden aikaan ja muutenkin viikonloppuisin erilaiset nuorten turvallisuutta lisäämässä olevat seurakuntien, kuntien, kolmannen sektorin ynnä muiden muodostamat katupartiot sekä muu järjestyksenvalvonta. Joukossa on myös yksityisiä toimijoita. Sininauhakin tekee Töölössä katupartiointia, joka kulkee nimellä Ympäristötyö. Näiden kaikkien suurin tarve lienee seurausta liiallisen alkoholin käytöstä. Jota sitäkään ei tietenkään pitäisi olla lainkaan, sillä alkoholin käyttöön ja päihtymykseen ylipäätään on tiukka lainsäädäntö ikärajoineen. Jonka noudattamista poliisi ja alkoholitarkastajat valvovat yhtä tarkasti ja antaumuksella kuin liikenteen ylinopeuksia tai kuunallinen pysäköinninvalvonta liian kauan paikallaan ilman maksua seissyttä moottoriajoneuvoa. Eikö niin?

Mutta on katupartioita ja katupartiota sekä katupartiointia ja katupartiointia. Termin alla on kirjava joukko toimijoita ja toimintaa, joita kaikkia en voi hyväksyä. En silti, vaikka välillä ihmettelen, kun seuraan jonkun ulkomailta tulleen rikollisjoukkion toimintaa. Joka näyttää siltä, että kotimaisin voimin sitä ei saa aisoihin kuin liivimiehet.

Se on selvä asia, että Suomen mittapuun mukaan merkittävä maamme rajojen ulkopuolelta tullut ihmismäärä on saanut kansan maljan yli äyräiden. En tätä ihmettele, vaikka se ei perussyy turvattomuuden lisääntymiseen olekaan. Kun tavallinen kansalainen ei voi luottaa siihen, että poliisi repeää joka paikkaan, on aivan tervettä, että turvallisuutta ja sen tunnetta haetaan sieltä mistä sitä on saatavissa. On kertakaikkisen käsittämätöntä, että virallisen koneisto ohjeistaa osaa kansastamme tai ihmisisiä, että ei pidä liikkua siellä tai täällä siihen ja siihen aikaan. Meille kaikille markkinoidussa turvallisessa lintukoto-Suomessa.

Kaikkinensa on niin, että katupartiointia ja -partioita kodin turvajoukoista lähtien on ollut hyvin kauan. Myös minä tarvitsen itseni ja läheisten suojaksi kameravalvontaa ja välillä yksityisiä vartiointipalvelujakin. Onpa joskus pitänyt käydä porukalla lukemassa joillekin madonluvutkin. Aikoinaan leipätyötä tehdessä oli tilanteita, jossa turvallisuutta lisäämässä oli työkaveri ja taskussa kaasusumutin, vaikka en sitä koskaan käyttänytkään. Ja ennen kuin aloin kulkemaan niin sanotusti ihmisiksi, kuljin siellä, missä päivänvalo ei ole hyväksi. Siellä oli syytä kulkeakin niin, että mukana oli välillä tuhti kalu kättä pidempää.

Merikonttikodin asukkaita ei pakkanen juuri haittaa

päivis: Pakkasta on nyt ollut pari päivää sen verran paljon, että se on jo saanut aikaan tuhoja omakotitaloissa. Varsinkin vanhemmissa taloissa, joissa eristeet ovat vähän niin sun näin, putket ovat saattaneet jäätyä. Mutta se taitaa olla sitä omakotiasumiseen kuuluvaa harmia, joka pahimmillaan paljastuu vasta vesivahinkona. Tiedän mistä puhun.

Merikonttikotimme saa edelleen osakseen kyselyjä siitä, miten tarkenemme pakkasilla. Luulen, että tiilitaloissa asuvat onnelliset perheet tai hirsi- ja muiden talojen asukkaat eivät joudu vastaamaan samanlaisiin kysymyksiin. Metallikuoreen rakennetussa talossa asuminen on sen sijaan edelleen ihmetys monille.

Tämä kuva on viime talvelta, jolloin Merikonttikoti oli täydellisesti lumen
saartama. Minkäänlaisia ongelmia runsas lumi ei kuitenkaan aiheuttanut.

Olen hieman kaivannut pakkasen pauketta nurkissa. Ne ovat jääneet mieleeni aikaisemmista omakotiasumiskokemuksistani. Merikonttikodissa ihan samaan ei ole päästy, mutta jonkinlaisia paukahduksia täälläkin silloin tällöin kuuluu. Tiedä sitten, tulevatko ne nurkista vai mistä. Takankin rakenteet joskus kolahtelevat.

Tämä on kolmas talvemme Merikonttikodissa. Tänään tapahtui jotain sellaista, jota ei ole aiemmin sattunut: kompostoivan ekokäymälän, Mulltoan ilmanvaihtoputki oli jäätynyt. Kylppärissä oli todella paha haju. Normaalistihan Mulltoa ei haise eikä edes haiskahda. Nyt lemu oli sellainen, että sitä tuskin kokee edes ulkohuussissa kesähelteellä.

Ensin luulimme, että poistoputken päässä olevan ritilä oli estänyt pyttyä tuulettumasta, sillä ritilässä oli putken läpimitan kokoinen jäätynyt alue. Mutta kun haju ei ottanut haihtuakseen ja Mulltoan pytty alkoi oudosti lämmetä, selvisi, että jäätä ei ollutkaan vain ritilässä, vaan koko ulkona oleva tuuletusputki oli jäässä. Koska pytyn tuuletus oli säädetty suurimpaan mahdolliseen asentoon, lämpimät lehahdukset kääntyivät jäähän törmättyään takaisin pyttyyn ja saivat sen lämpiämään. Näin päättelin.

Ehkä aikaisemmin ei ole kertaakaan ollut näin kylmä. Jorma on nyt käyttänyt kaikkia keksimiään konsteja jään sulattamiseksi. Ilmeisesti konstit ovat toimineet. Ainakin haju on selvästi vähentynyt. Täytyy tunnustaa rehellisesti, että tämän kaltaisten vastoinkäymisten kohdalla saattaa pienen hetken aikaa kaivata vanhaa kunnon vesivessaa. Mutta ei, onneksi nuo haihattelut katoavat nopeasti mielestä. Jätösten huuhtelu vessan pytystä juomavedellä on kyllä täyttä hulluutta. Eikä näin todetakseen tarvitse kai olla edes Linkola.

Joskus porsaskin on meitä siistimpi

jormas: Avasin joku päivä sitten keskustelun Facessa mistä mahtaa tulla tarve oikoa kiertoliittymää ja miksei suunnittelijat ole laittaneet sen sisimmän korokerenkaan sisäreunaan kunnon reunusta, jotta liittymän kaunistukseksi sen sisälle laitettu taide tai istutukset pysyisivät ehyenä.
Avaukseni poiki sata kommenttia, joista käytännössä vain yhden, Arto Nätkynmäen mielipiteet olivat asiaa, vaikka nekin olivat asian vierestä. Hän nimittäin ihmetteli asiatonta kirjoittelua ja henkilökohtaista pottuilua minulle. Keskustelu löytyy tästä: https://www.facebook.com/groups/5823915325/permalink/10153485354895326/.

Merkillistä keskustelu oli siksikin, että keskusteluun osallistujien mielestä on aivan ok, että kiertoliittymässä ajetaan aivan miten sattuu. Merkillistä se on myös siksi, että ne ovat usein kuin taideteoksia, jotka on tehty ilahduttamaan meitä kaikkia.

Käydyssä keskustelussa totesin, että kyse on samasta, valitettavasta ilmiöstä, että iso osa ei meistä tosiaan välitä miltä ympäristö näyttää kotimme ulkopuolella. Me viemme roskia ynnä muuta sellaistakin jätettä luontoon, jonka saisi viedä keräyspisteisiin ilmaiseksi. Mielestämme asia on hoidettu, kun se on omalta tontilta pois ja pois silmistä.

Kun sitten jossain on keräilypiste, jonne saa viedä yhtä jos toista käytöstä poistamaamme korvauksetta, on sekin usein kuin sikolätti tai entisajan kaatopaikka.

Facebookissa saamassani palautteessa yksi nainen sanoi, että en liene ollut edes pakettiauton ratissa, enkä ole nähnyt maailmalta juuri mitään. Entiselle rekkamiehelle ja muutenkin maailmaa kolunneelle ja edelleen koluavalle kommentit kertoivat paljon kommentoijista.

Se on totta, että maailmalta löytyy törkyisempiäkin paikkoja ja kansoja kuin Suomi ja suomalaiset. Epäsiisteydessä edustamme kyllä läntisen Euroopan huippua.

Vaikka se lieneekin mahdotonta, olisi valtakunnassa hyvä käydä perusteellinen keskustelu mitä palveluja yhteiskunnan tulisi tuottaa verorahoilla ilman muuta maksua, mitä meidän tulisi saada omakustannushintaan ja mistä kunta tai valtio voisi ottaa voittoa.

Hyvä olisi saada ilman muuta maksua terveyden - ja sairaudenhoidon palveluja vanhustenhuoltoineen, mutta voisiko esimerkiksi kirjastosta saatavat jotkut palvelut olla omakustannushintaisia? En käsitä miksi minun on saatava sieltä ilmaiseksi niin sanottua roskalukemista tai -musiikkia. Kaavoitus on joiltakin osin sellaista, jossa kunta voisi hyvinkin ottaa voittoa kaavoittamastaan maasta.

Mutta entäpä sitten jätehuolto? Yksi syy välinpitämättömyytemme lisäksi on jätehuollon kalleus. Käytännössä jokainen talous maksaa kiinteistökohtaisen jätemaksun, mutta joutuu maksamaan vaikkapa joulukuusen raadon poisviennistä erikseen, jos ei onnistu pilkkomaan sitä jäteastiaan. Vähintäänkin jokaisella yksittäisellä kuntalaisella pitäisi olla kohtuullisen saavutettavuuden päässä mahdollisuus viedä jätteet ilmaiseksi, mitä ne sitten ovatkaan. Sillä kun uudet jätemääräykset ovat astuneet ja astuvat voimaan, on hyvin vähän sellaista pois vietävää, jota yhteiskunta tai yksityinen yritys ei jollakin tavoin hyödynnä.

Se ei minulle ole auennut, miksi joku kuljettaa edelleen tiettömän taipaleen päähän, autonrenkaita, kodinkoneita, akkuja, metalliromua ynnä kaikkea muuta, jonka nytkin voisi viedä korvauksetta moneenkin pisteeseen.

Talvi on tullut

päivis: Kauan odotettu talvi ja lumi on vihdoin tullut eteläistä Suomea myöten. Vaikka näin kovista pakkasista en välitäkään, on niissä hyvät puolensakin. On saatu jäät järviin ja lampiin. Jopa Tuusulanjoki näyttää olevan jäässä, vaikkakaan ei niin vahvassa kuin lampemme. Tänään kävimme raikkaassa ilmassa päiväkävelyllä Jokilammilla.

Niilolla oli pitkä naru ja tilaa temmeltää Jokilammilla.

Niilo oli elementissään, kun se sai temmeltää jäällä melkein kuin vapaana: sillä oli perässään parikymmentä metriä liekaa. Hetkessä lammet olivat täynnä Niilon ja sen pitkän remmin jälkiä, mutta löysimme me sieltä paljon muitakin mielenkiintoisia merkkejä.

Suurimmat jäljet kuuluivat ilman muuta ilvekselle, joka on taas vierailuillaan "ilahduttanut" meitä. Viime havainnosta ei ole kuin muutama päivä aikaa. Ilveksen tai ilvesten kanssa on kai kuitenkin opittava elämään, vaikka näköhavaintojen jälkeen olenkin aina jonkun aikaa vähän herkässä tilassa. Kuvittelen Niilon kanssa kulkiessani, että ilves hyppää eteemme jostain metsän pimennoista.

Jäällä oli vauhdikkaita jarrutusjälkiä, jotka ehkä ilves oli jättänyt sinne. Jäljissä
oli hauskat jääkuviot, jotka erehdyttävästi muistuttivat linnun sulkia.

Ilveksen varalta minulla on lenkillä aina mukana taskulamppu, jonka uskottelen häiritsevän tuota petoa. Sitäkin enemmän luotan siihen, että ilves kavahtaa laulavaa ihmistä. Myllykylän luontopolkua kiertäessä onkin viime vuosina tullut laulettua monenlaisia biisejä: marssilauluja, joululauluja, kansanlauluja, lastenlauluja, iskelmiä ja joskus vaan jonnin joutavaa jollotusta.

Hetken aikaa ihmettelimme, mitä ovat jäljet, jotka muistuttivat sileiden auton renkaiden jälkiä. Jokainen painauma lumessa oli kuitenkin enimmillään vain parin metrin mittainen. Ilveskö on raahannut saalista jäällä? Näin ajattelin, mutta kun siihen viittaavat askeljäljet puuttuivat kokonaan, asiaa piti miettiä uudelleen. Sitten mieleen muistui saukko, jonka mäenlaskujäljen tunnistimme muutama vuosi sitten Pikkulammelta. Myös Tuusulanjokeen se näytti silloin lasketelleen.

Leveä jälki on jäänyt lammen lumeen, kun saukko on pitänyt jäällä hauskaa.

Jorma on ollut yhteydessä ilvestutkijaan, jolle hän lähetti muutaman kuvan jäällä olevista jäljistä. Tutkijalta saimme varmistuksen, että näätäeläimiä, joihin saukkokin kuuluu, on tosiaan tallustellut lammella.

En ymmärrä työnantajan ajalla ja rahalla tehtävää työnohjausta

jormas: Eilisen päivän Hesarista bongasin jutun työhyvinvoinnista. Olen eräänkin kerran jaksanut ihmetellä, että miten siitä kannetaan erityisesti huolta työyhteisöissä, joissa tehdään jotakin aivan muuta kuin ruumiillista työtä. Usein niissä on kovastikin koulutettua ja oppinutta väkeä, joilla luulisi olevan keskivertoa paremmat eväät tehdä omat työt, vaikka ympärillä olisi yhtä jos toistakin häiritsevää.

En ole koskaan osannut ymmärtää miksi työyhteisöstä ja työssä jaksamisesta huolehtiminen ei olisi yhtä suuri asia myös siellä missä tehdään pääosin ruumiillista työtä. Tai sitten ei, mutta miksi? Monesti olen nimittäin esimerkkinä puhunut maalaistalon emännästä ja isännästä, jotka ottivat tulisesti yhteen. Kaksi pomoa omassa työyhteisössään siis. Kun kello tuli viisi, loppui riita siihen, sillä lehmät piti lypsää ja tehdä muutkin navettatyöt. Muuten lehmät ovat aamulla maitokuumeessa ja lapset eivät saa maitoa kouluun. Tässä työyhteisössä oli itsestään selvyys, että hommat pitää tehdä, tuntuu miltä tahansa.

Vaan toisin on monessa henkistä työtä tekevässä työyhteisössä, On oltava yksilö- ja ryhmätyönohjausta, mahdollisuutta mennä työterveyspsykologille, yksityiselle työterapeutille ja niin edelleen. Väärä sana työtoverilta toistuvasti jossakin saa aikaan työsuojeluvaltuutetun, työsuojelupäällikön tai työsuojelutoimikunnan puuttumisen asiaan. Kunhan itsensä kaltoin kohdelluksi tunteva työntekijä palaa palkalliselta sairauslomalta, jonne hän on hakeutunut työkiusaamisen, työstä johtuvan henkisen pahoinvoinnin ja työuupumuksen vuoksi.

Professuuriakin hoitanut työhyvinvoinnin dosentti Marja-Leena Manka saarnaa, ettei työhyvinvointi ole vain keppijumppaa tai akkain hömpötystä, vaan sen avulla voitaisiin saavuttaa miljardien eurojen arvoinen tuottavuusloikka. Hänen mukaansa menetetyn työpanoksen hinnaksi arvioitu peräti 24 miljardia euroa vuodessa. Kovin yksipuolista. Mielelläni tutustuisin tilastoihin, joista selviää paljonko työaikaa kuluu työhyvinvoinnin kanssa työpaikalla painimiseen ja joista selviää kuinka paljon ollaan minkäkin laisista töistä sairaslomilla. Ja paljonko kirvesmiehet, raudoittajat, maalarit, sähkömiehet ja monet muut rakennusmiehet, tehtaan työntekijät tai ylipäätään ruumiillisen työn tekijät ovat työstä pois henkisen työpahoinvoinnin vuoksi.

Aikoinaan ollessani työelämässä rakensimme ja rakennutimme ihmisille koteja. Tuli istuttua eräässäkin työmaakokouksessa ja kuultua mitä ja missä kulmassa maalari tai hänen pomonsa sanoo kirvesmiehelle tai vastaavalle, jos kokee, että oma homma ylipäätään jumittuu toisen tekijän vuoksi. Henkisen työn tekijällä olisikin paljon opittavaa miten suhtautua kulmikkaaseen, mutta suoraan ja rehtiin kielteiseen palautteeseen, joka annetaan muiden kuulleen ilman korulauseita.

Mankan ohjeita ja näkemyksiä lukiessani ihmettelen, että miten voimmekaan suhtautua eri tavalla eri työyhteisössä periaatteessa aivan samaan asiaan. Siis työaikaan, jonka myymme työnantajalle.

Haluaisin olla kärpäsenä katossa rakennustyömaan kokouksessa, jonne Manka on tullut antamaan ohjeita kuinka viihtyä työssä ja kuinka saada työtehoja lisää.

Hän ehdottaa myös tuunaamista eli työn tekemistä toisin. Työ ei saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, vaan välillä kivastakin työstä pitää palautua. Hän tekee sen juoksentelemalla ja laulamalla laulutaidottomien kuorossa, jonka työnimi on Almost Singers.

Ota myös käyttöön työkavereidesi kanssa työpäivän/viikon päätteeksi purkuhetki jakamaan onnistumiset ja turhautumiset.

Kirjoita lyhyt yhteenveto ison työvaiheen jälkeen.

Pitäkää yhteisiä mielenvaihtohetkiä, jolloin pää kääntyy vapaalle.

Hanki kokemusasiantuntijakaveri.

Pidä joka päivä Minun aikani -hetki.

Tuunaa työtäsi opettelemalla uusia taitoja.

Hurvittele välillä kevytmielisesti.

En vähättele asiaa, mutta kaikkea yllä mainittuako työnantaja on ajatellut ostavansa työntekijältä hänet palkatessaan?

Merikontin asukkaana

Valokuvaaja Jorma Marstio otti lehteen
mukavia kuvia meistä ja kodistamme.

päivis: Asumisemme Merikonttikodissa kiinnostaa edelleen mediaa. Vuoden 2015 viimeisessä numerossaan Kotiliesi-lehti julkaisi haastattelumme. Meidän lisäksemme juttuun oli haastateltu muutamia muita merikonttiasuntojen parissa toimivia. Se oli oikein hyvä täydennys aiheeseen. Kuvat olivat kuitenkin vain meiltä ja meistä.

Jutun kirjoittanut toimittaja Aino Loikkanen huomasi hienosti nostaa tekstistä ylös Jorman toteamuksen, jonka olen kuullut monesti, mutta joka kerta se kuulostaa yhtä hyvältä ja oikealta: "Halusimme enemmän kuin siirtolapuutarhamökin, mutta vähemmän kuin omakotitalon." Sen me tosiaan olemme saaneet.

Olemme nyt asuneet Merikonttikotiamme runsaat kaksi vuotta. Edelleenkin olemme täysin tyytyväisiä siihen, minkälaiseksi kotimme rakennettiin. Kotilieden haastattelussakin Jorma viittaa vain ikkunoiden räystäslippoihin, jotka olisivat voineet olla vähän pitemmät. Nyt vesi valuu kovalla sateella pitkin ikkunaa. Oikeastaan siis vain yhtä korkeaa ikkunaa pitkin. Suuri päätyikkuna ja muut korkeat ikkunat toimivat oikein hyvin.

Vesisäiliön täyttöpuuhista en enää hurmaannu samalla tavalla kuin silloin, kun vielä asuimme matkailuautossa ja pyykin- ja enimmäkseen muutkin pesut tapahtuivat silloisessa sosiaalikontissa eli nykyisessä saunassa. Silloin vesisäiliön täyttöpuuha oli hauska ohjelma. No, ehkä se on edelleen sitä, mutta vesipumpun rikkoutuminen ja uuden pumpun käyttöönoton vaikeudet ovat ehkä vain nyt liian lähellä mielessä.

Eilen luin jotain sisustusjuttua. Siinä todettiin, että seiniä ei aina tarvitsisi vedellä valkoisella maalilla. Totta. Meilläkin voisi joku tai jokunen seinä olla jonkun muun värinen. Mutta toisaalta pienessä ja suhteellisen kapeassa tilassa valkoinen väri tuo sopivasti valoa ja antaa armollisesti sisustaa monenkirjavilla huonekaluilla ja muilla tavaroilla ilman, että lopputulos on liian riemunkirjava.

Ehkä asia nostetaan pöydälle sitten, kun Merikonttikoti joskus kaipaa ensiremonttiaan. En tiedä milloin sen aika on, kun ottaa huomioon, että moni saattaa edelleenkin elellä vaikkapa 1970-luvulla rakennetussa kodissa, jossa vieläkään välttämättä ei ole ihan akuuttia remontin tarvetta.

Onko meillä muuallakin ahdasta kuin korviemme välissä?

jormas: Minulla on kohtalaisen selvä kanta kuinka suhtautua ihmisiin, joilla on tarkoitus tehdä Suomesta uusi kotimaansa. Suhteellisen selvää minulle on myös, että jos ei osaa suomen kieltä, on paljon vaikeampi työllistää itseään ilman kielitaitoa. Hatunnoston saavat ulkomailta tulleiden perustamat pienet yritykset, joissa ei vaadita kovinkaan erinomaista kielemme hallintaa. Hassua sinällään, sillä aika usein ne kuitenkin ovat yrityksiä, joissa asiakaspalvelu on merkittävässä osassa. Kuten kebab-paikat, pizzeriat, mutta myöskin erilaiset käsivoimin toimivat autojen pesupalvelut niin sisältä ja ulkoa sekä marjanpoimijat ja monet muut omistajansa työllistävät pienet yritykset. Mieleen muistuu kesältä yksittäistapaus Kauppatorilta, kun olin ostamassa annosta Saimaan muikkuja ja uusia perunoita. Se ei onnistunut kuin elekielellä, sillä torikojua ylläpitävä puhui pelkästään venäjää.

Mutta on kyseessä pakolaiskeskus tai mikä tahansa maahanmuuttajien keräily- tai säilöntäyksikkö, siellä ei pitäisi kenenkään istua viikosta toiseen jouten. Vaan siellä pitäisi istua suomalaisen koululaisen päivänmitta opetuksessa ja opiskella kielen lisäksi kaikkea sitä mikä kuuluu suomalaisuuteen.

Ulkomaalaisia Suomessa olisi muuten hyvä kohdella saman mittapuun mukaan, kun toivon itseäni kohdeltavan, kun vietän aikaani Thaimaassa usean kuukauden verran vuodessa. Oppilaitoksen penkille en ole laittamassa itseäni kuin vapaaehtoisesti, jos ylläpidän eloani, missä tahansa oleskelenkin, itse maahan tuomillani/viemilläni rahoilla.

Yksi merkittävä ero ulkomailla on, että monessa maassa on itsestään selvyys, että sinne tulijan tulee elää maassa maan tavalla. Toisin kuin Suomessa. Meillä yritetään hävittää Suomen koulusta suvivirttä ja osasyyksi kelpaa, että se ei istu jonkun tänne muualta tulleen uskon- tai muihin käsityksiin. Tai uimahalliin on puuhattu naisille erillinen uimavuoro, jotta he voivat uida vaatteen päällä. Sama uinninvalvoja kaahaa minut altaasta seuraavana päivänä suihkuun, koska minulla on hänen mittanauhansa mukaan uimahousuissa liian pitkät lahkeet.

Suhtaudun hyvin kriittisesti molempien osapuolten, kantasuomalaisten ja tänne muuttaneiden ryhmien vihanpitoon ja sen lietsontaan. Olen monesti ajatellut ulkomailla resutessani, että miltä tuntuisi, jos heti lentokentällä, juna- tai linja-autoasemalla lentelisivät kivet ja banderolleissa lukisi: "Hei Suomirasisti, painu kotiisi, emme kaipaa kolikoitasi!!!" Vaikka kirpaisee, niin joissakin tapauksissa olisi pakko myöntää, että sitä voisi saada ansaitusti ulkomailla, mitä osa suomalaisista on antanut ulkomaalaisille Suomessa.

Tämän päivän Hesari oli poiminut Keski-Uusimaa-lehdestä komisariotason haastattelusta pätkän ja perään lainvalvojan selityksiä, että hän tarkoitti sitä ja tätä. Tarkoitti mitä tahansa, jää minulle päällimmäiseksi asenne ja asenteellisuus.

Kuvan juttua lukiessani näin sieluni silmin englantilaisen pariskunnan kesäisessä Helsingissä, tavaratalo Stockmannin edustalla kysymässä neuvoa missä on Mannerheimin patsas tai Eduskuntatalo. Ja suomalaisen, iäkkään puoleisen pariskunnan luikkimassa kiireen vilkkaa toisiaan kädestä pitäen pakoon komisarion ohjeiden mukaisesti.

Hiljaisuus

päivis: Vuosi on taas vaihtunut ja sen juhlinnasta muistuttavat enää vain raketeista jätetyt roskat siellä täällä. Harmitti, kun eilen käytiin Hyrylässä, jossa raketteja ja muita paukkuja oli ammuskeltu esimerkiksi luistinradalla. Mietin, että melkoinen homma on luistinradan jäädyttäjällä, joka luultavasti maanantaina tulee jatkamaan hommaansa. Ensin on kerättävä ihmisten jättämät ilotulitusroskat pois kentältä.

Kummallista, että pönttöjä ja muita ilotulitusvälineitä, jotka tasan jäävät omiin jalkoihin, kun ne on ensin sytytetty ja ammuttu ilmaan, ei voi millään kerätä ja viedä pois mukanaan. Ihan niin kuin ne luonnosta, parkkipaikoilta ja muilta aukeilta paikoilta kävelisivät itsekseen roskiksiin.

Mekin kävimme aattoiltana katsomassa tuota valoshowta, vaikka Myllykylä onkin suhteellisen pieni paikka. Silti kyläläiset olivat ihan kiitettävästi tuhlanneet rahojaan ampuakseen ne raketteina ilmaan. Etukäteen oli hieman huoli siitä, miten Niilo mahtaa suhtautua äänekkääseen menoon. Pelko oli turha.

Kun raketit paukahtelivat ja taivas loisti erilaisissa väreissä, Niiloa kiinnostivat enimmäkseen vain tien viereltä löytyvät hajut. Olisi voinut luulla, että se on vähintään kuuro. Ainakaan paukkuarka se ei ole, vaikka joskus mitä ihmeellisemmät asiat jännittävätkin sitä. Joskus se on takka, joskus nariseva tuoli.

Rakettien ampumisen tauottua ympärillä onkin ollut melko hiljaista. Vaikka Helsinki-Vantaan lentokentän lähimpään kulmaan on meiltä linnuntietä vain pari kilometriä, lentoliikenne ei nytkään meitä häiritse. Joskus on jopa niin hiljaista, että ainoat äänet tuntuvat kuuluvan oman pään sisältä. Jokainen, joka on joskus ollut todella hiljaisessa paikassa, tietää, mitä tuolla tarkoitan.

Kun aamupäivällä kävelin Niilon kanssa metsätietä pitkin, kuului vain etäinen lumiauran ääni. Ja taivaalla lensi korppi, joka päästeli muutaman tiedoksiannon. Lentomelusta ei ollut tietoakaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ennemmin valitsisin naapurikseni lentokentän kuin moottoritien.

Vuoden ensimmäinen yhteiskuntavastuuteko

jormas: Reipas vuosi sitten reissullani törmäsin Tuusulan Korpikylän kupeessa Sikokalliolla sinne roudattuun kirjahyllyn raatoon ja vähän muuhunkin jätteeseen. Aloitin kotikuntani kanssa avoimen keskustelun, että jos kuljetan jätteet omalla kustannuksellani pois, niin olisiko kunnalla paikkaa, jonne voisin ne korvauksetta tässä tapauksessa viedä?

Tuntui, että asiasta tuli henkien taistelu, sillä asiallista vastausta ei hevin herunut. Kunnes viimein kanslisti tai muu toimistohenkilö oli arvatenkin ylhäältä ohjattu vastaamaan häirikölle, joka ei tunnu jättävän koneistoa muuten rauhaan. Hän vastasi, että ei ole kunnalla tällaista kuntalaisille tarkoitettua palvelumuotoa, vaan jätteet on vietävä omalla kustannuksella naapurikaupunkiin ja maksettava kuljetukset sekä asianmukaiset jätteenkäsittelymaksut.

Loppukommentti oli, että jätteiden siivoaminen kuuluu maanomistajalle. Tämä maininta sai minut laskemaan kymmeneen. Siis että kunnalla ei ole palvelumuotoa, jolla kuntalainen voi palvella kuntaansa kantamalla vastuuta ympäristön siisteydestä. Kyselyni mukana oli valokuvien lisäksi karttalehti, josta kunnan työntekijä olisi voinut todeta, että hyllynraato ynnä muut ovat kunnan maalla. Koska ei kunnalle käynyt, että hoidan jätteet pois, olisi vastauksen pitänyt kuulua: "Kiitos tiedosta ja vastuunkantamisesta, kunta hoitaa asian tuota pikaa."

Kuntalaisista sen sijaan löytyi vastuunkantajaa enemmänkin, sillä keskusteluun osallistujat lupasivat maksaa kulut, jos vien löytämäni jätteen niille kuuluvaan paikkaan. Tosin joukossa oli niitäkin, jotka olivat sitä mieltä, että mistä sen tietää, vaikka kyseessä olisivat omat roskani. Tai että eihän niitä saa omin päin tai ilman kunnan kanssa sopimista kukaan viedä minnekään.

Nyt pitkin syksyä olen seurannut Tuusulan Myllykylässä kunnan maalle ilmestynyttä sohvaa, jolle olin päättänyt päiviksen kanssa tehdä jotain, jos se ei sieltä muuten katoa. Ei kadonnut ja niin vuoden ensimmäisenä päivänä mennessämme loistavalle ja monipuolisella aamubrunssille Gustavelundille, otimme auton perään peräkärryn ja käsiin työrukkaset sekä sohvan kyytiin.

Tämän kuvan sohvan kanssa emme enää kulkeneet kertaalleen huonoksi osoittautunutta polkua. Vaan veimme sen kunnan varikon aidan taakse, koska lukitun portin toisella puolella olisi tällekin käytöstä poistuneelle tavaralle tarkoituksenmukainen paikka. Joka ei ole tarkoitettu kuntalaisten käyttöön.

Jos tämä kirjoitus jonkun tärkeilijän silmiin sattuu, niin yhteystietomme löytyvät näiltäkin sivuilta. Sillä tästä tämän vuoden ensimmäisestä laittomuudesta ja kansalaistottelemattomuudesta voi seurata lasku tai muu sanktio. Jos näin käy, katsotaan sitten joukolle mitä sille asialle tehdään.