Finnair, OnniBus ja Thaimaan Suomalainen

jormas: Paikallinen digilehti Thaimaan Suomalainen on uutisoinut ainakin kolme kertaa hanketta, joka boikotoisi Finnairia, koska sen muualta tulevat, Helsingin kautta lennettävät Bangkokin-lennot ovat joissakin tapauksessa halvempia. En ymmärrä hanketta, sillä onhan moni muukin tuote muualta ostettuna halvempi. Jopa aikoinaan Nokian puhelin.

Samoin on kotimaassani tutun englantilaisfirman, OnniBussin laita, joka kuljettaa halvalla ihmisiä linja-autoillaan paikasta toiseen. Että jos joku on ostanut Jyväskylästä Helsinkiin halvan lipun, niin matkan varrelta pitäisi lippu Helsinkiin jättää ostamatta, koska se on kalliimpi kuin Jyväskylästä. Näinkö hänen pitäisi tehdä, vaikka OnniBussin vaihtoehto olisi hänelle edelleen ylivoimaisesti mukavin tai halvin?

Jos joku OnniBussin ja Finnairin lisäksi suomalaista liikuttaa, niin se on kateus. Välillä tuntui Rannilan peltikattomainosta "käyp katteeksi" seuratessa, että jos suomalainen ostaa pihaansa keinun, käy hän salaa naapurin tontilta katsomassa miltä se näyttää.

Miten minun lentovalikoimani tai kotimaamme talous siitä paranisi, jos jätän käyttämättä kotimaan yhtiön tarjoaman, ainoan suoran lentoyhteyden Suomesta Thaimaahan? Odotanko sitä, että sekin vaihtoehto siirtyy Tukholmaan?
Tämä suomalaisen, päivittäin kaljaa lipittävän päätoimittan kirjoitus ja lehti kertoo Ukraina Airlinesin vaihtoehdosta yhdellä välilaskulla Kiovassa. Olen kokeillut ja toimii hienosti. Mutta jos jatkolento on ukrainalaisille kalliimpi Kiovasta, niin toki saman logiikan mukaan solidaarisuussyistä boikotoimme sitäkin ja pysymme varmuuden vuoksi vallan kotona.

Nyt samainen toimittaja kirjoitti tavanneensa aikoinaan Larryn se ja sen, joka oli sanonut, että moisesta toiminnasta Englannista olisi poltettu British Airwaysin koneet kentälle. Tämän uskon, sillä kyseisen saarivaltion jengihän tulee Suomeenkin hillumaan jalkapallon perässä. Sitä rauhoittamaan tarvittiin peräri veljeni Reijo. Joka pääsi sen vuoksi televisioon saakka.

Ymmärrän kyllä suomalaiseen kateuteen istuvan oivasti ahdistuksen ja kaikkinaisen pahoinvoinnin, jos samassa koneessa istuu yksikin, joka on saanut lentolippunsa halvemmalla. Muuten en osaa boikottihanketta selittää itselleni enkä muille.

Tämän kaiken olisin kirjoittanut suoraan alussa mainitun lehden palstoille, mutta pyynnöstäni huolimatta en ole saanut sinne tunnuksia mielipiteen ilmaisua varten.

Pieniä huomioita Thaimaasta

päivis: Thaimaassa monet asiat ovat ihan omalla mallillaan. Esimerkiksi liikennekulttuuri on joltain osin erilainen kuin meillä Suomessa. Kaoottiselta vaikuttava liikenne sujuu kuitenkin joustavasti, varsinkin, jos on liikkeellä kaksipyöräisellä. Autot juuttuvat usein ruuhkiin ja jalkaisin liikkuvat taas joutuvat väistelemään moottoriajoneuvoja. Jalankulkijaa ei täällä kunnioiteta. Suojatiet ovat lähinnä vitsi.

Ajoneuvoja on Thaimaan kaduilla välillä huiskin haiskin. Poliisi valvoo
liikennettä ja luultavasti täällä moottoriajoneuvoilla liikkuvat turistit
pääsevät poliisin puhutteluun huomattavasti useammin kuin kotimaassaan.

Luin pari päivää sitten viime kesänä ilmestynyttä Pattaya People -lehteä. Siinä on aina mielenkiintoisia esimerkkejä paikallisista tavoista. Sattahipissä, Pattayalta joitakin kymmeniä kilometrejä etelään päin, apinoiden kerrottiin lähteneen kuumuuden ja kuivuuden ajamina liikkeelle metsistä ja luonnonpuistoista. Niissä ne yleensä käyttäytyvät asiallisesti, mutta kyliin tultuaan ne ovat olleet aggressiivisia erityisesti lapsia ja vanhuksia kohtaan.

Kun meillä uhkaavasti käyttäytyvistä eläimistä parhaimmillaan - tai pahimmillaan - maksetaan tapporaha, täällä pedot tai muuten vain häiritsevät villieläimet steriloidaan. Päivän tahti on ollut kymmenen urosapinan kiinniottaminen ja sterilointi. Sen jälkeen ne on vapautettu takaisin luontoon. Keino ei toimi ihan nopeasti, mutta ajan kanssa apinalaumoja saadaan tietysti tuolla keinolla harvennettua.

Pattaya People -lehdellä, kuten muillakin täkäläisillä tiedotusvälineillä, on ikävä tapa uutisoida esimerkiksi itsemurhat. Ei riitä, että kerrottaisiin jonkun hypänneen kymmenennestä kerroksesta varmaan kuolemaan tai että joku on ottanut itsetuhotarkoituksessa myrkkyä. Kerrotaan myös henkilön nimi ja ikä, ja jos itsemurhaaja on turisti, myös hänen kansallisuutensa mainitaan. Heinäkuun lehdessä muun muassa kerrottiin saksalaismiehen hirttäytymisestä. Lehti oli saanut poliisilta tarkan kuvauksen miehen edellisiltaisesta juopottelusta vaimon kanssa, riidasta ja siitä, miten vaimo oli aamulla löytänyt puolison hirttäytyneenä. Kuvamateriaaliakin yleensä tapahtumapaikalta saadaan julkaistavaksi.

Kun tulimme alkuviikosta tänne, kuljimme tietysti maahantulotiskin kautta. Siinä esitetään maahantuloilmoitus ja näytetään passi. Tulo kirjataan rajavartioston (?) tiedostoihin ja tulijasta otetaan myös valokuva. Virkailijan tehdessä omaa osuuttaan, tulin vilkaisseeksi lappua, jossa oli minulle uutta informaatiota Buddhan päistä. Voi olla, että määräys on ollut voimassa jo ikiajat, mutta minulle tieto oli uusi. Tosin en ole Buddhan päiden kanssa ollut tekemisissä, joten asia ei ole niin sanotusti koskettanut.

Määräys kuului suunnilleen näin: Buddhan päitä ei saa ostaa, niitä ei saa käyttää sisustuselementteinä, Buddhan päitä esittäviä kuvia ei ole lupa hankkia, eikä päätä saa myöskään tatuoida iholle. Ehkä kieltolappuun liittyi joku pienellä präntätty poikkeus, sillä Googlesta löysin tiedon, että pienet Buddhan päät ovat ehkä suosituin matkatuliainen Thaimaasta. Pienellä tarkoitetaan enintään vähän yli kymmensenttisiä päitä. Buddhan päät, ainakin vähän suuremmat, saattavat siis jollain juoksulla olla keräilyharvinaisuuksia Thaimaan ulkopuolella. En kuitenkaan suosittele hankkimaan suurta päätä, jos sellaisen jostain onnistuisi löytämään.

Thaielämää

jormas: Kyllä vain, erakkokolibri hyväksyi pesänsä, vaikka olemme siirrelleet sitä eestaas. Näyttää siltä, että sille tai ehkä niille sopii myös se, että istumme niiden kodin alla aamusella ja iltasella tunnin pari. Lintu nököttää viereisellä sähkölangalla parvekevuoroaan odottaen, kunnes katoamme päiviksen kanssa sisätiloihin. Parvekkeemme on kuvan ylimmässä kerroksessa keskellä.

Rantakatumme on tosiaan melkoisessa myllerryksessä. Tietysti se on hieno asia, sillä luvassa on entistä komeampaa. Yksi kantapaikkamme rannalla on paikka numero 33, joka sekin oli paikallaan. Tosin pitäjä oli vaihtunut. Paikallisia poliiseja pyörii myös rannalla mittanauhojensa kanssa. Tuolit eivätkä aurinkovarjot saa näköjään olla senttiäkään yli oman alueen, sillä muuten virkavalta koppaa varjon mukaansa. Se ei vielä selvinnyt saako sen lunastaa takaisin itselleen jostakin vai onko varjo iäksi menetetty valtiolle tai peräti poliisimiehen henkilökohtaiseksi suojaksi.

Puheenjohtajamme sivuvaunuskootterilla
kulkee ruoka koululle joka arkipäivä

Tänään pulahdimme myös ensi kerran tällä reissulla meriveteen. Muutos Jokilaakson Jokilampiin olikin melkoinen, sillä lähtiessämme rikoimme jäitä päästäksemme uimaan. Täällä veden lämpö on arviolta joku aste alle kolmekymmentä. Yhtä kirkasta tai likaista kuin Suomenkin vedet avomerellä. Sillä erotuksella, että sinilevä taitaa olla täällä tuntematon riesa. Sen tilalla on meduusoja, jotka pahimmillaan voivat viedä hengen. Tosin pariin vuoteen ei niitäkään ole sattunut silmiin, vaikka suurimmillaan ne saattavat olla näissä vesissä metrin verran halkaisijaltaan.

Seuralta toimitamme myös viitenä päivänä viikossa Suomalaiselle koululle kouluruuan, joka tietenkin on hyvä asia. Joskus näitä täkäläisiä touhuja seuratessa tulee pohtineeksi suomalaisittain tärkeitä hygieniapasseja ynnä muuta ruokaan liittyvää terveyden näkökulmasta. Täällä on tien- ja katujen varret pullollaan kaiken maailman ruuanmyyjää ja -valmistajaa. Lämpöä on 30 asteen molemmin puolin. Luulen että ruokamyrkytykset ynnä muut vastaavat eivät ole täällä sen yleisempiä kuin Suomessakaan.

Kotoutuminen Thaimaahan

päivis: Jorma jo kirjoitteli eilen tulostamme Thaimaahan. Koti Jomtien Soi Welcomella oli ennallaan, mutta olimme myös saaneet parvekkeelle pienen pienen alivuokralaisen. Gekkoja ei ole vielä näkynyt. Niihin törmää usein varsinkin makuuhuoneessa (käsken niiden pysyä katossa) ja rappukäytävässä.

Eilinen päivä kului paikalleen asettumisessa: Jorma haki moottoripyörän Vievtalayn tallista, minä vettä ja vähän aamupalaa Seven Elevenistä. Y Mishi, venäläistyylinen suosikkiravintolamme, oli paikoillaan kotikadun varressa. Siellä söimme myöhäisen lounaan vajaalla kuudella eurolla per henkilö.

Kotikatu oli jonkin verran hiljentynyt. Osa liikkeistä on sulkenut ovensa, mutta myös uusien turistien odottelua oli nähtävissä. Ruplan kurssi tosin ei enteile hyvää turistibisneksen osalta. Se saattoi olla jopa huonompi kuin viimeksi täällä ollessamme eli alkuvuodesta.

Matkaväsymys taisi vähän painaa, sillä aikaisesta nukkumaan menosta huolimatta heräsimme aamulla vasta joskus yhdeksältä paikallista aikaa. Tosin Suomessa kello oli silloin viiden paikkeilla, joten voi kai sanoa, että heräsimme kuten muulloinkin, varsinkin arkiaamuina. Tämä päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että tänään minulle on maksettu ensimmäinen osa-aikaeläke pankkiin. Näin ainakin Ilmarinen ilmoitti. En ole tarkistanut tililtäni. Mutta sen kunniaksi ostin meille jäätelöä, jota äsken söimme hedelmien ja kahvin kanssa. Kahvi oli aamulla keitettyä lämmitystä, joten sen osalta kaikki on ennallaan.

Aamukävelylle lähtiessämme ajatus oli mennä rannalle numero 33. Mutta kotoa parisataa metriä meren rantaan käveltyämme huomasimme heti, että suunnitelma pitää panna uusiksi. Olimme unohtaneet, että tänään on keskiviikko ja edelleen on voimassa sotilashallituksen alkuvuodesta antama määräys, että rannat on keskiviikkoisin pidettävä vapaina rantatuoleista ja kaikenlaisesta palvelusta. Se ei viimeksi meille selvinnyt, onko tällä päätöksellä tarkoitus mahdollistaa rannoilla työtään tekeville vapaapäivä. Käytännössä se kai kuitenkin useimpien kohdalla tarkoittaa pienempiä tuloja.

Surffikoulun kohdalla on aina ollut ohikulkijoiden käyttöön tarkoitettuja
alkeellisia kuntoilulaitteita. Valikoima oli ehkä vähentynyt. Taljoista
yksi nousi suhteellisen kevyesti, vaikka kuvasta ei näin ehkä voisikaan
päätellä. Yksi tämän reissun suunnitelmista liittyy kuntosaliharjoitteluun.
Sain jo vinkin yhdestä kuntosalista. Luulen että niitä löytyy vielä lisää.

Päätimme kävellä Seiskan altaalle eli sinne, jossa moottoripyörä seisoo silloin, kun olemme Suomessa. Hetken käveltyämme lähes tulkoon törmäsimme tietöihin. Jomtienin rantakadulla on meneillään suuri remontti, jossa ainakin jalankulkijoiden kulkemista on ymmärryksemme mukaan tarkoitus parantaa.

Osittain valmiista osuudesta saattoi päätellä, että Jomtienin rannasta halutaan tehdä samankaltainen kuin Pattayan ranta. Hienoa! Panimme myös merkille, että rannoilla kasvavien palmujen määrää on vähennetty kovalla kädellä. Huomenna, kun rantatuolit ja varjot ovat taas paikoillaan, pääsemme näkemään, miltä kokonaisuus näyttää. Nyt ainakin merimaisema oli kadun puolelta katsottuna hyvin nähtävissä. Sitä voi pitää sekä hyvänä että huonona asiana.

Thaikodissamme oli uusi asukas

jormas: Reipas yhdeksän tuntia lentokoneessa käy työpäivästä, vaikka ei mitään tekisikään. Minua ei ole pitkät lennot rassanneet koskaan, mutta ahtaassa istuimessa on kuitenkin hankalampi olla kuin Jokilaakson Duokodin korituolissa tai Päivisplacen Fatboyssa Laukaan Pikäniemessä.

Jo lennon aikana jännitimme onkohan entinen, tunnin parin välein kulkeva bussireitti Bangkokin lentokentältä Pattayalle voimissaan. Hinnaltaan se ei ole kallis, sillä 150 kilometrin taival ilmastoidussa bussissa maksaa alle kolme euroa. Kaikki oli tältäkin osin ennallaan, joten Pattayalla tai oikeastaan sen viereissä Jomtien kaupungissa olimme parin tunnin ajomatkan jälkeen.
Siitä sitten lavataksilla alle 5 kilometriä, josta saa käytännössä maksaa saman kuin äskenmainitusta linjaautokyydistäkin.

Meidän Thaikotimme oli sekin ennallaan , joskin sen parveke oli saanut uuden asukkaan. sillä kolibri oli väsännyt sinne pesänsä. Varovasti siirsimme sitä metrin sivuun, sillä pesä oli rakennettu parin rottinkituolin välissä olleeseen jouluvalojen sähköjohtoon. Mutta saapa nähdä miten linnun käy, sillä se tuli huuhuilemaan entiselle paikalle, että missäs koti on? Metrin siirto ei mahtunut sen pieneen päähän, joten iltatuimaan siirsimme linturaasun suurella vaivalla tekemän kodin entiselle paikalleen. Tulevat pari päivää kertoo kelpaako sekään enää.

Minne päänsä kallistaisi?

päivis: Olen nähnyt ihmisiä nukkumassa monenlaisissa paikoissa. Maailmalla lämpimissä maissa näkee usein nukkuvia ihmisiä monenlaisilla julkisilla paikoilla. Brasiliasta jäi erityisesti mieleen pankkien eteen viikonloppuisin majoittuneet asunnottomat. Ehkä paikka oli turvallinen ja pankkien katokset antoivat myös mahdolliselta sateelta suojaa.

Thaimaassa on tavallista ja sopivaa ottaa tirsat julkisilla paikoilla. Ihmisillä on ilmeisestikin syvä luottamus siihen, ettei kukaan tule häiritsemään tai viemään unten mailla olevan omaisuutta. Vähintään yhtä suurella luottamuksella koirat käyvät katujen varsille nukkumaan. Niille ei näytä tulevan pieneen mieleenkään, että joku ajaisi yli. Muutenkin koirat nukkuvat mielellään paikoissa, joissa on paljon ihmisvilinää. Niitä se ei haittaa.

Thaimaa on nyt erityisesti mielessä, sillä olemme lähdössä sinne. Tänne lentoaseman odotustilaan tullessa näin ehkä ensimmäistä kertaa suunnilleen aikuisen ihmisen mittaisia sukkuloita, joihin olisi voinut asettua nukkumaan omaa lentoa odotellessa. Helsinki-Vantaalla ne kuitenkin näyttävät enimmäkseen olevan tyhjillään tai lasten leikkipaikkoina.

 

 

Eläin- ja ihmisallergiaa

jormas: Eläkeläisenä, ei siis ensimmäisen eikä kolmannen sektorin, vaan vapaan sektorin kansalaisena on upeaa ja leppoisaa, jos sen niin päättää kokea ja rakentaa arkensa. Tosin arki ja pyhä ovat lähestulkoon yhtä ja samaa, kun kaupatkin ovat auki enemmän aina. Paitsi viinakaupat. Tosin niissä en enää juurikaan käy, sillä alkoholittomia viinejä ja oluita saa muualtakin.

Minulla oli töissä ollessani usein koira mukana. Luulen, että sekin piti siitä, sillä innolla se odotti aamulla, että pääsenköhän mukaan. Nykyinen osaomistuskoira Niilo on myös maaseutukodissa ollessaan melkein aina mukanani. Se viettää kanssani eläkepäiviä milloin missäkin. Bauhaus on se lempikauppa, sillä sinne ovat koiratkin tervetulleita. Kuten Omia polkuja kulkevien kaupallemme. Bauhausissa Niilo huristaa pitkin käytäviä ostoskärryissä ja on silmin nähden tyytyväinen, kun pääsee liikkumaan eikä itse tarvitse tehdä mitään. Kaupan päällisiksi ihmiset silittelevät ja kehuvat sitä.

Mutta kaikille työpaikoille ei voi viedä koiraa, sillä välillä tuntuu, että ei ole niin pientä työyhteisöä, jossa ei olisi joku työtoveri koiralle allerginen.

Itse harjoittelin aikoinaan vapaaherrana oloa ja pohdiskelin kuinka päivänsä täyttäisi mielekkäästi siten, että voisi olla eläkeläisenäkin muille jotenkin hyödyksi. Pohdiskelujen välissä ajattelin, että kun päivis-vaimo oli samassa työyhteisössä töissä kanssani, niin voisikohan ylipäätään työhön viedä koiran sijaan yksinäisen eläkeläisen mukanaan. Olisi hänelläkin, jos ei tekemistä niin ainakin seurattavaa, kun muut pakertavat palkkatyössä. Sitten muistin, että ei sekään varmasti kävisi minun kohdallani, koska vallalla saattaa edelleen olla soiniallergiaa siellä täällä.

Kuntosalilla

päivis: Vihjailin jälkikasvulle vuosi sitten täyttäessäni pyöreitä vuosia, että ottaisin mielelläni syntymäpäivälahjaksi muutaman laulutunnin. En päässyt lauleskelemaan, mutta nyt, vuoden päästä, syntymäpäivääni muistettiin lupauksella omasta kuntosaliohjaajasta, jonka neuvoja voisin saada kolme kertaa itse valitsemallani kuntosalilla.

Ensimmäisenä piti tietysti hankkia kuntosalivehkeet. Niitä etsiessäni törmäsin huonoon asiakaspalveluun, josta kerrottuani en tosin ole saanut kovin paljon tukea kiukustumiseeni. Olin urheilutarvikekaupassa, jossa katselin mahdollisia treenikenkiä, kun takavasemmalta viereeni ilmestyy tuhdisti meikattu ja mustaksi hiuksensa värjännyt naismyyjä. Kysymys minulle kuului: "katotaanko me emännälle lenkkikenkiä". Eipä katottu, eikä katottu mitään muutakaan siitä liikkeestä.

Sain kengät ja vähän muutakin saliharjoitteluun sopivaa varustetta liikkeestä, jonka asiakaspalvelu oli paremmin kohdallaan. Suurin osa hankinnoistani oli halvimmasta päästä, sillä ajattelin, että kuntosaliharjoittelu voi lopahtaa lyhyeen. Niin kävi tennisinnostuksellekin jokunen vuosi sitten. Kuntosalille tarkoitettuja kenkiä ja vaatteita kun ei oikein voi pitää muualla kuin kuntoaan treenatessa.

Kolme ohjattua kuntosalituntia on nyt takana. Sain mainiot opit kehonrakennuksen supersarjan tämän vuoden voittajalta, Artturi Kalliolta. Tunnit lihaksikkaan ja komeasti tatuoidun Artturin ohjauksessa kuluivat hujauksessa. Sen verran hämmentynyt uhkeasta (tässä tapauksessa miehestä voi todella sanoa näin) ohjaajastani olin, etten kehdannut kysyä, voisinko ottaa hänestä valokuvan. Netistä löytyy kuitenkin kuvia ja vähän tarinaakin Artturista. Tässä kohtaa huomaan olevani ilmeisen vanhanaikainen. Joku nuorempi olisi varmasti näpsinyt selfieitä Artturin kanssa ja jakanut niitä innolla Instagramissa.

Salikäynnit osuivat sopivasti ajankohtaan, jolloin minulla oli monenlaista vaivaa, joille olisi ollut hyvä tehdä jotain. Kuten esimerkiksi mennä kuntosalille vahvistamaan lihaksia ja tekemään harjoituksia, jotka lisäisivät kankeaksi käyneiden raajojen liikeratoja. Artturin neuvoilla tein yhtä sun toista liikesarjaa ensin yläkroppaan, seuraavalla kerralla alaraajoihin ja viimeisellä kerralla kohteena oli selkä. Täytyy myöntää, että harjoitus teki terää.

Tänään olin kuntosalilahjan antajan kanssa salilla, jossa yritin muistella Artturin oppeja, mutta innostuin muistakin harjoituksista. Ainakin nyt vielä tuntuu, että voisin mielelläni jatkaa salikäyntejä. Esimerkiksi tuo kuvassa näkyvä laite tarjosi mukavan haasteen. Ehkä saliharjoittelussa kiehtovinta onkin se, että jokaisen laitteen ja liikkeen kanssa voi haastaa itsensä tekemään aina vähän enemmän ja enemmän.

Merikonttikodista koti pakolaisille ja muille maahanmuuttajille

jormas: Tämän blogikirjoituksen jaan sähköpostitse joillekin kumppaneille, joille olen seitsemän vuoden ajan puhunut Merikonttikotien rakentamisen ja juurruttamisen puolesta Suomeen. Mainituilla kumppaneilla olisi jokaisella resursseja edelleen lähteä hankkeeseen mukaan yksin tai yhdessä.

Nyt asiaan on tarttunut Luona Oy, joka on osa Barona Groupia. Siihen kuuluu myös Sininauhasäätiönkin vuokralaisena aikonaan toiminut Forenom Oy. Luonan hallituksen puheenjohtajana toimii Paavo Voutilainen, joka on entinen Helsingin sosiaalijohtaja ja yksi niistä, joille aikoinaan esittelin Merikonttikoti-visiota ollessani Sininauhasäätiön työntekijä. Koska en ollut enää toimitusjohtaja, ei minulla ollut asemaa osa-aikakonsulttina viedä hanketta satamaan. Se on yksi palkkatyöhistoriani suuria pettymyksiä.

Mutta malliasunnot, Sinkkukodin ja Duokodin saimme aikaiseksi Järvenpään Mestariasuntojen ja Samarian kanssa. Ilman kyseisten yritysten Veikko Simunaniemeä ja Ismo Valkoniemeä koeasuntojakaan ei ehkä oltaisi koskaan ainakaan meidän toimesta tehty. Tämän linkin takana on niistä juttuja. Valitettavasti näkemys tulevaisuuteen tältä osin ei ole toistaiseksi kantanut pitemmälle.

Moni toimija menettääkin tuhannen taalan paikan, sillä tämän päivän Hesari kertoo osan siitä mahdollisuudesta, jonka Merikonttikodit antaisivat, sillä varsinkin laadussa pärjäisimme edelleen loistavasti. Esimerkiksi ensimmäiset Sininauhaliiton jäsenjärjestöt tuottavat nyt asumis ynnä muita palveluita maahanmuuttajille, joten Sininauhakonserni joutunee heräämään hieman jälkijunassa myös tähän todellisuuteen.

Tämän linkin taakse kannattaa jokaisen asiasta kiinnostuneen kurkistaa ja katsoa videokin sekä pysähtyä vähän tuumaamaan. Luona Oy:n visio on tuoda konttiasuntoja Ruotsista tuhannelle Suomeen tulleelle ja tulevalle asukkaalle.

Mutta kuten sanottu, me pystymme yhdessä, mutta erikseenkin parempaan, sillä todellisuus tulee olemaan, että liian pienissä asunnoissa tullaan käytännössä asumaan pitämpäänkin. Se tuo aika liudan ongelmia muun muassa päihdetyön kenttään, mutta myös muille viranomaistahoille.

Itse uudistan tarjoukseni. Olen valmis tekemään valmiiksi tuotteeksi kumppaneiden kanssa Merikonttikodit todellisena vaihtoehtona ja huomattavasta laadukkaampana asumismuotona tarvittaessa palveluiden kera. Mutta minun mukana olo ei ole pääasia, vaan se, että tarttuisimme tähän haasteeseen.

Vierasta väkeä - vähän maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista

päivis: Jos on edes hetkeksi syventynyt miettimään maapallon asioita, meneillään olevan kansainvaelluksen olisi hyvinkin voinut ennustaa jo vuosikymmenet sitten. Itse tosin olisin ehkä veikannut, että liikkeelle lähdetään ympäristökatastrofien johdosta. Ehkä sekin on vielä edessä.

On hyvä, että turvapaikanhakijoihin liittyvistä asioista käydään keskustelua. En muista milloin viimeksi olisi ollut vastaava aihe, joka tuntuu liikuttavan kaikkia. Tiistaina käytiin suuri pakolaiskeskustelu Ylen kakkoskanavalla. Arvioin sen sisällön heikonlaiseksi, joten katsoin ensin ykköseltä alkaneen Downton Abbeyn uuden kauden ensimmäisen jakson. Hankalia asioita sielläkin näköjään pohdittiin. Vasta sen jälkeen palasin takaisin viime viikkojen kuumaan perunaan.

Vaikka turvapaikanhakijoihin tai pakolaisiin liittyvästä aiheesta tunnutaankin jauhavan kaiken aikaa, lähes kyllästymiseen saakka, tuota jauhamista tarvitaan luultavasti vielä pitkään. Ehkä loputtomiin. Suhtautuminen vieraisiin tulijoihin on jotain sellaista, jota ei oikein voi sivuuttaa olankohautuksella. Ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan. Aika moni on varmaan jotain siltä väliltä. Jos on vastaan, saa helposti rasistin leiman, vaikka kyse voisi olla pelosta liian vierailta tuntuvia ihmisiä kohtaan. Takana taitavat olla ne ajat, jolloin ulkomaalaisiin suhtauduttiin mielenkiinnolla ja uteliaina. Mitä pienempi paikkakunta, sen vähemmän ihmisillä on ollut kontakteja vierasmaalaisiin. Kakkosen pakolaisillassakin puhuttiin pelosta, mutta esitettiin myös kritiikkiä tuota puhetta kohtaan. En tiedä, miksi sitä ei olisi saanut painottaa. Jos pelottaa, niin hyvä on kertoa siitä.

Olen odottanut, että pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin liittyvissä asioissa julkisuuteen nostettaisiin enemmän psykologeja, kulttuurintutkijoita ja myös niitä, joilla on joko omakohtaista kokemusta tai tutkittua tietoa Karjalan siirtolaisten asettumisesta nykyisten Suomen rajojen sisälle. Heiltä voisi löytyä paitsi selityksiä, myös korjauskeinoja ilmiselvään muukalaisvihaamme ja -pelkoomme. Voisimme ehkä myös oppia jotain siitä, miten Karjalan evakot saatiin aikoinaan asutettua. Mitkä silloin olivat ne suurimmat kipupisteet ja miten ne hoidettiin.

Apua olisi siitäkin, jos joku selittäisi, miksi kaitakasvoisen somalin naama ärsyttää. Tai miten naisten tasa-arvoon tottunut voisi olla vihastumatta, kun vastaan kävelee päästä varpaisiin hunnutettu maahanmuuttajanainen. Kotipsykologin kokemuksella ehkä sanoisin, että kaikkeen tottuu ja muita et voi muuttaa. On siis muutettava omaa suhtautumistaan. Ellei sitten tosiaan halua pysyä omissa poteroissaan.

Aika moni kurkistaa nykyään omaan kukkaroonsa ja pohtii, minkä verran sieltä viedään, jotta kaikki maahantulijat saadaan elätettyä. Näinhän meille ainakin jatkuvasti asiaa kuvaillaan: Suomella on velvollisuus elättää tulijat. Pakolaisten työllistymiseen tuntuu uskovan vain pieni osa meistä.

Kysymys rahojen riittävyydestä on aivan aiheellinen. Turvapaikanhakijoiden jatkuvaksi jämähtänyt virta (vai onko se sitä?) sattui varmasti pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun meiltä muutenkin vaaditaan nyt vyön kiristämistä Suomen kehnon taloudellisen tilanteen tasapainoon saattamiseksi. Yksi jos toinenkin pohtii, kustannetaanko uudet kulut säästöillä, joiden kohteena ovat vanhukset, lapset, opiskelijat ja keltä kaikilta nyt taas ollaankaan viemässä.

Mikään ratkaisuehdotus ei tunnu oikealta, kun niin moni asia pitää siinä yhteydessä ottaa huomioon. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin ne ehkä vielä joku aika sitten näyttivät. Veikkaan, että Helsingin Kansalaistorillakin olisi aika väljää, jos nyt järjestettäisiin samanlainen Tervetuloa-tapahtuma kuin noin kuukausi sitten.

Minä olen tien kuningas....

jormas: päivis oli eilisessä blogissaan huolissaan ja vähän näköjään polttanut käämejäänkin polkupyöräilijöiden käyttäytymisestä liikenteessä. Sanoisin, että aiheesta. Mutta hänen käsityksensä tai selvityksensä väistämisvelvollisuuksista oli hieman puutteellinen, sillä näin se menee suojatien osalta.

Pyörätieltä tuleva pyöräilijä saa ajaa tien yli pyörätien jatketta pitkin, mutta hänen on väistettävä sekä oikealta että vasemmalta tulevaa ajoradan muuta liikennettä. Autoilijan tai motoristin puolestaan on väistettävä, kun hänellä on liikennemerkillä osoitettu väistämisvelvollisuus tai hän on kääntymässä pyörätien jatkeen yli. Tosin silloin kun pyöräilijä nousee satulasta ja taluttaa pyöräänsä, on hän jalankulkija ja tällöin ajoradalla liikkuvat väistävät suojatiellä kävelevää jalankulkijaa. Autoilijan ja motoristin väistämisvelvollisuus on helppo havaita, sillä se on merkitty etuajo-oikeutetun tien merkillä ENNEN suojatietä tai polkupyörälle tarkoitettua väylää.

Toinen kummajainen ovat kai maailman nopeimmiksi pyöräilijöiksi itseään luulevat, joiden pitää puikkelehtia autoilijoiden joukossa ajoradalla henkensä kaupalla, vaikka vieressä on jalankulku- ja pyörätieväylä. Itse aikoinaan luulin, että he ovat ajoradalla siksi, että pyörätien päällyste on huonompi, mutta haastateltuani näitä suhareita, olen tullut tulokseen, että asian laita ei ole näin. Vaan he ajavat autojen joukossa siksi, että heidän ei tarvitsisi varoa jalankulkijoita. No tietenkin tämä on jalankulkijoiden etu, joka tosin sekin häilyy sinne tänne, sillä nyt pyöräilijöitä on sekä jalankulkijoiden joukossa että ajoradalla.

Kolmas kummajainen ovat mopot, traktorit, lisääntyvät mopoautot ja traktorimönkijät, joilla saa ajaa maksimissaan 40 tai 50 km/h. Nämä ovatkin melko usein tien tukkona, johon oiva lääke olisi nostaa niiden nopeus samaksi kuin se on kulloisellakin taajama-alueella. Maksimissaan siis 60 km/h. Tässä kastissa oma lukunsa ovat tieliikennemönkijät, jotka ovat teknisesti ja turvallisuudeltaan aivan samanlaisia kuin traktorimönkijätkin, mutta koska he maksavat korkeampaa veroa ja vakuutuksia, saa niillä ajaa kuten moottoripyörilläkin. Maksimissaan Suomen teillä siis 120 km/h, sillä niillä saa ajaa myös moottoriteillä.

Sitten on matkailuautoja, joilla saa ajaa joko 80 tai 100 km/h. Eräänlainen kummajainen tämäkin, jonka syitä en ala tässä purkamaan. Linja-auto saa 50 matkustajan kanssa huristella 100 km/h, jos tiekohtainen nopeusrajoitus sen sallii. Samaa tietä samaan aikaan voi ajaa kuorma- tai pakettiauto, joka taatusti pysähtyy samassa ajassa ja matkassa kuin satasta ajava linja-autokin, mutta silti sen kattonopeus on 80 km/h.

Kummajaisia kaikki, jotka ovat enemmän tekemisissä verotuksen kuin liikenneturvallisuuden kanssa. Oiva parannus liikenneturvallisuuden kannalta olisi nostaa traktoreiden, mopojen ja mopoautojen ja traktorimönkijöiden nopeus tiekohtaiseksi 60 km/h saakka. Ja kuorma- sekä pakettiautot niin ikään tiekohtaisesti 100 km/h saakka. Oikeustajuani vastaan on, että valtio olemme me kaikki ja meidän antamalla valtakirjalla se kerää verorahoja ihmisten turvallisuuden kustannuksella.

Vihapuhetta polkupyöräilijöistä

päivis: Otsikko syntyi hetkeäkään harkitsematta, joten slow down, vihapuhetta ei ole tulossa. Yhtä hyvin olisin ehkä voinut otsikoida, että "kevyenliikenteen väylän kuninkaat" tai "tolkkua pyörätielle". Sattumalta tänään huomaamani otsikko sai taas pohtimaan, ovatko polkupyöräilijät nykyään jotenkin erityissuojeluksessa.

Kävelin aamulla kevyenliikenteen väylää pitkin. Vastaan tuli useita pyöräilijöitä. Yhdessä kohdassa pyörät tulivat talon kulman takaa niin, että pyörä oli kohdalla suunnilleen samalla hetkellä kun sen pystyi kohtuudella huomaamaan. Osa ajeli ihan rauhallisesti, mutta joillakin tuntui olevan tuli hännän alla. Yksikin fillaristi ajeli vastaani kaikkia vaaroja uhmaten - ja ilman kypärää tietysti.

Siihen lehtiuutisen otsikkoon. Uutista en lukenut, mutta otsikostakin saattoi päätellä, että taas on polkupyöräilijä raukka tullut tuhman autoilijan kolhimaksi suojatiellä. Vastaavanlaisia otsikoita on nähty viime aikoina, välillä kohtaamiset ovat päättyneet hyvinkin ikävästi.

Olen kai ollut tietämätön, kun vielä jokunen vuosi sitten kuvittelin, että polkupyörä pitää taluttaa suojatien yli. Olen ollut väärässä ainakin siltä osin, että nykyään kai pyörällä saa päästellä vaikka minkälaista vauhtia suojatien yli, jos suojatie on osa pyöräilyn sallimaa kevyenliikenteen väylää.

Suomessa tuskin tällaisiin fillaristeihin törmää. Kuva onkin Tanskasta.

Liikkumisesteisistä varoittava merkki
ei tarkoita ainakaan pyöräilijöitä.

On jotenkin kohtuuton ajatus, että autoilija pystyisi välttämään yhteentörmäyksen, jos pyörän sarvista ja etuajo-oikeudestaan pitää kiinni joku aiemmin mainitun kaltainen pyöräilijä. Jos autoilijalla on väistämisvelvollisuus, niin kyllä pyöräilijälläkin pitäisi olla velvollisuus hiljentää suojatietä lähestyessään edes sen verran, että autoilija ennättäisi reagoida kaksipyöräiseen.

Autoilijat ovat selvästi muuttaneet käyttäytymistään suojatien kohdalla, minä mukaan lukien. Nyt näkee hyvin usein, että autoilija pysähtyy suojatien eteen, jotta jalankulkija saa ensin ylittää kadun. Pahoin pelkään, että polkupyöräilijöiltä ei samanlaista malttia löydy. Veikkaan, että jalankulkijat jäävät entiseen tapaan pyörillään kaahaavien jalkoihin ja tönimiksi, mutta näistä kolhuista ei kai saa revittyä yhtä raflaavia otsikoita kuin autojen ja fillaristien kohtaamisista.

Myönnän, että vähän pelkään edestä, takaa ja sivulta vilahtelevia fillaristeja. Pelkään pyöräilijöitä jalankulkijana, mutta loppujen lopuksi pelkään vielä enemmän sitä, että tulisin autolla törmänneeksi johonkin "puun takaa" hyökkäävään pyöräilijään. Luulen, että olisipa tilanne syntynyt miten tahansa, autoilijana olisin tuossa yhteentörmäyksessä aika heikoilla.

Kaikille ei sovi itse syömänsä ruuan historia

jormas: päivis kirjoitti eilen luomutomaateistamme, joita itse kasvatamme omiin tarpeisiin. Kasvatustavoistamme tai lannoittamisesta hän jätti kuitenkin yhden oleellisen seikan mainitsematta, jonka olen joskus blogiimme kirjoittanutkin. Nyt kirjoitan sen hieman uusin sanoin uudelleen.

Me olimme Merikonttikotimme kanssa reipas pari vuotta sitten Hyvinkään Asuntomessuilla koko kuukauden ajan joka päivä aamusta iltaan. Messuilla oli mukavaa ja kävijöitäkin oli monta kymmentätuhatta, joille jaoin tietoa omalla, joskus kulmikkaallakin tavallani.

Voisi sanoa, että meillä kävi kuukauden aikana koko loppuelämämme vieraat, joka näkyy pääovemme kynnyksessä. Ulko-oviahan meillä on kolme, mainittu pääovi sekä keittiön ja palvelusväen ovet. Ekokäymälöitä meillä on kaksi, Separett ja Mulltoa, joista jälkimmäinen on kylpuhuoneessamme liukuovien takana Duokodissa ja ensimmäinen Konttisaunallamme.

Muistan yhden hepsankeikkarouvan, joka pölähti messuilla yhtenä muiden joukossa tutustumaan tulevaan kotiimme. Rouva katseli hieman nenäänsä nyrpistellen, kun esittelin käymälän toimintaa. Hän kysyi sen päätteeksi suu mutrulla, että "tarkoittaako tämä nyt sitä, että viette vessan tuotokset tuosta keittiön läpi ulos?" Sanoin, että "kyllä vain rouva. Niiden taival jatkuu pihan perällä vuoden päivät lämpökompostorissa ja noin toisen vuoden jälkikompostorissa. Sen jälkeen valmistuneen tuotoksen matka jatkuu kasvihuoneelle, jossa kasvatamme muun muassa tomaattia ja kurkkua.
Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan, sillä reippaan parin vuoden taipaleelta tuotoksemme palaa keittiöön ja syömme sen aamiaspöydässä vihannesten muodossa. Jonka jälkeen kaikki alkaa taas alusta." Silloin tämä hienohelmarouva lähti kodistamme helmat heiluen.

Luomua sen olla pitää

päivis: Ensimmäinen kokemukseni siitä, että luomussa on jotain parempaa kuin tavalliseen tapaan kasvatetussa kasviksissa liittyy tomaatteihin. Muistan miten tavalliset tomaatit joskus kirvelivät suussa, mutta luomu ei. Hain kesäisin luomutomaatteja tutulta viljelijältä Jyväskylän torilta. Elettiin luultavasti 1990-lukua, jolloin luomutuotteita ei kaupoissa liiemmälti vielä ollut. Muistelen, että vain jotkut luontaistuotekaupat saattoivat myydä luomua.

Joskus väitetään, että luonnonmukaisesti tuotetut kasvikset olisivat paremman makuisia kuin keinolannoitetut tuotteet. En ole siitä ihan varma. Olen joskus ostanut esimerkiksi luomuporkkanoita, joiden maku ei ole ollut erityisen maukas.

Tänä kesänä kasvihuoneessamme kasvoi muun muassa luomusalaattia
ja -tilliä. Jokunen luomumansikan taimikin tuonne sekaan oli eksynyt.

Luomussa ei oleellisin juttu olekaan maku. Paljon tärkeämpää on se, että luonnonmukaisesti lannoittamalla luontoon ei tarvitse syytää sinne kuulumatonta tavaraa. Tarkoitan kemiallisia lannoitteita ja "kasvinsuojeluaineita". Mitä suuremmilla alueilla kutakin tuotetta kasvatetaan tai viljellään, sen tärkeämmältä tuntuu valita luomutuote. Kahvi esimerkiksi on elintarvike, jota ostan vain luomuna. Kun ei käytetä keinolannoitteita, myöskään maataloudessa työskentelevien ei tarvitse käsitellä aineita, joista osa saattaa olla hyvinkin myrkyllisiä.

Mainitsin alussa tomaatit. En muista, minkä verran ne silloin maksoivat. Kasvatamme nykyään itse luomutomaatteja omassa kasvihuoneessa. Kasvattaminen ei vaadi mitään erityisempää. Ostamme luomumultaa, jota tarvittaessa parannemme kompostorissa kypsyneellä mullalla ja tarvittaessa terästämme kasteluvettä kanankakkarakeilla. Siksi pidän kauppojen luomutomaatin hintoja turhan korkeina. Onneksi omia tomaatteja ja kurkkuja on riittänyt lähes tähän päivään asti.

Luomumaidon ja -jogurtin vaihtoehtona olemme välillä ostaneet Vapaan lehmän -tuotteita. Meitä on miellyttänyt se, että noihin tuotteisiin saatava maito tulee lehmiltä, jotka saavat käyttäytyä lajityypillisesti. Elän uskossa, että myös luomumaito saadaan lehmiltä, jotka saavat olla mahdollisimman vapaina ja ulkoilla mielensä mukaan.

Ehdotus Tuusulalle

jormas: Olen usein ääneen ja itsekseni ihmetellyt, että miksi meillä on monta sataatuhatta työtöntä ja miksei eläkeläistäkin vailla mielekästä tai mieletöntä tekemistä, jotka kuitenkin yhteiskunta tavalla tai toisella elättää. Yhtä aikaa meillä on mielettömästi tekemätöntä työtä, joka jää tekemättä, koska se ei kuulu kenellekään, tai niillä keille se kuuluisi, on mielestään tärkeämpääkin tekemistä. Esimerkkejä voisin luetella vaikka kuinka, mutta yhdeksi sellaiseksi kelpaa yleinen siisteys. Roskia tuntuu olevan vuosi vuodelta edemmän, hoitamattomia paikkoja, sinne tänne repsottavia liikennemerkkejä, opasteita, postilaatikoita ja sen sellaisia on pihapiirit, kadut ja teiden varret pullollaan.

Mutta kuinka helppoa on saada uusia ajatuksia läpi varsinkin silloin, kun niiden toteuttamiseen tarvitaan muiden tukea, apua tai muuta jeesiä? Kovin on vaikeaa. Kun uusia ajatuksia peilaa muille, on varma, että pilvin pimein on niitä, jotka heti keksivät kymmenen erilaista syytä, miksei sitä tai tätä kannata tehdä tai edes harkita. Silloin tällöin käy niin, että ajatus ei selviä edes kotiovesta tilustemme ulkopuolelle, kun maailmoja mullistava idea on joutunut torpatuksi tai ainakin tukea vaille. Niitä jotka sanovat, jes jormas, loistava ajatus, tarvitsetko kumppania ja lähdetään viemään hanke satamaan, on auttamattoman vähän.

Aina silloin tällöin hiipii itsellekin epäusko ja tilalle tulee usko, että olen kaiken muun lisäksi myös korvieni välin osalta menneen talven lumia. Joten kävele vaan suu supussa sinne tänne nyökytellen verkkaisesti tien laitoja. Mutta kun päivä ei täyty mielekkäästi Sudokuja täyttämällä vaan haluan olla hyödyksi. Ja yhä uudelleen omia polkuja kulkiessa on tallessa halu taistella tuulimyllyjä vastaan, kun muistaa, että moni hanke, jossa ei muiden mielestä ole ollut järjen hiventä, on nähnyt päivänvalon ja voi hyvin edelleen. Siitä saa roppakaupalla voimaa ja uskoa hyvän huomisen puolesta. Vaikka koirat haukkuvat, karavaani jatkaa silti kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on edelleen paras näköala.

Ja lopuksi ehdotus omalle kotikunnalleni Tuusulalle. Jos se antaa käyttöömme kalustostaan poistamista odottavan avolava-auton tai vastaavan ja maksaa sen kulut, niin me otamme Elämän tähden työkokeiluun kolme, neljä maahanmuuttajaa tai muuta työtöntä ja laitamme heidän kanssaan siellä täällä katukuvassa repsottavia paikkoja kuntoon tarvittaessa kunnan hyväksymän listan mukaisesti. Palkkaa ei tarvitse maksaa kenellekään. Jos joukossa on mamuja, opetellaan tekemisen ohessa suomenkieltä, opetellaan yhteiskuntamme pelisääntöjä ja integroidutaan sekä ollaan itselle ja kaikille muillekin hyödyksi.

Petohavainnosta kaksi vuotta

Useita kertoja pihassamme käynyt
ilves on käyttäytynyt joka kerta
kovin rauhallisesti. Se on suorastaan
pelottavan rohkea.

päivis: Aika lailla kaksi vuotta sitten näimme ensimmäisen kerran ilveksen kotipihassamme Jokilaaksossa. Sen jälkeen tuota komeaa, mutta kieltämättä vähän pelottavaakin petoa on saatu ihastella ja ihmetellä useammankin kerran.

Viime aikoina ilvestä ei ole näkynyt, joten tilastollinen todennäköisyys on, että kohtapuoliin se taas tänne ilmestyy. Jos siis se tai ne ovat vielä hengissä. Todennäköistä on, että näin lähelle asutusta uskaltautuville ilveksille on hankittu tappolupa. Ilveshavaintoja nimittäin ovat tehneet muutkin kuin me.

Kanit ovat Jokilaaksosta vähentyneet aivan dramaattisesti. Se on varmasti merkki siitä, että joku niitä täällä harventaa tai ajaa pakosalle jonnekin muualle. Erityisesti olemme kokeneet riesaksi pari kissaa, jotka vähän väliä liikuskelevat pihapiirissämme. Voisi melkein sanoa, että villit luontokappaleet ovat meille tervetulleita, mutta kissat saisivat kyllä jättää kanilandiamme rauhaan. Kissat ovat niin suuriakin, että varmasti saavat kauhua aikaan kanien joukossa.

Kissan lisäksi pihaan kaartaa silloin tällöin petolintuja. Todennäköisesti täällä liitelee ainakin kanahaukka. Kanien lisäksi se iskee lintujen kimppuun. Kuntopolun varrella on parikin kohtaa, jossa selvästi on tehty lintumurha.

Supikoiria meillä myös liikuskelee. Kun on kerran nähnyt supikoiran pennun, ei tuohonkaan villiin oikein voi suhtautua vihamielisesti. Olemme joskus jopa vähän kantaneet huolta siitä, miten supit onnistuvat metsästämään itselleen ja poikasilleen syötävää, kun ne eivät näytä kovin vikkeliltä metsästäjiltä.

Luonnon armottomuus onkin asia, jota täällä metsän keskellä joutuu väkisinkin miettimään. Kaikkien on syötävä ja aika moni täälläkin liikuskeleva nisäkäs on lihansyöjä. Niin pahalta kuin tuntuukin todeta, niin on kai ihan hyvä, että pedot pitävät huolen siitä, että kanit eivät pääse liikaa lisääntymään. Mutta sillekään ei mitään mahda, että olisimme mielellämme nähneet, että pari kultaisen noutajan väristä, yksi harmaa ja ainakin yksi valkoinen kani olisivat selviytyneet ja saaneet kasvaa aikuisiksi.

Kiittämättömät käenpojat

jormas: Olen saanut lunta tupaani monestakin syystä, joista yksi on myönteinen suhtautuminen maahanmuuttoon. Näin ajattelen osin siksi, että minusta on oikein ottaa Suomeen tulijat yhtä avosylin vastaan kuin koen itselleni tapahtuvan kulkiessani maailmalla. Vaikka taskussa ei olisi kuin menolippu ja jokunen kolikko.

Viestini, että maassa maan tavalla ja rajansa kullakin, tuntuu kuitenkin menevät kuuroille korville varsinkin niille, jotka ovat sitä mieltä, että Suomeen eivät juuri ulkomaalaiset ole millään perusteluilla tervetulleita. Tämän väestönosamme energia menee kohtuullisen syvissä poteroissa lukkoon lyödyistä kannoista kiinni pitämiseen. Ainut henkilökohtaisesta taisteluasemasta huudettu lääke on, että apua tarvitsevia pitäisi auttaa kotimaassa tai mahdollisimman lähellä sitä. Sympatiaa saati lanttia ei heiltä heru silti siihenkään toimintaan. Sen sijaan he sanovat, että tekevät osansa maksamalla veroa, joten valtion tehtävä on auttaa. Ja kun sitten valtio auttaa kehitys- ynnä muilla verorahoilla, sama jengi huutaa, että sinne ei pidä minun verorahoja syytää.

Missä minun rajani sitten kulkee? Se kulkee tässä. Viime päivien tiedotusvälineet ovat kertoneet, että väkivalta ja keskinäiset pahoinpitelyt ovat lisääntyneet vastaanottokeskuksissa. Jostain kuuluu, että turvapaikanhakijat menevät syömälakkoon, kun ilmaisen ruuan laatu ei tyydytä. Muualla on protestimarssi, koska irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakupäätöskäsittely seisoo toistaiseksi, jotta asioihin saadaan tolkku ja yhteinen linjaus. Toisella paikkakunnalla elämöidään siksi, että olosuhteet ovat heidän mielestään puutteelliset. Listaa voisi jatkaa parinkin blogikirjoituksen verran.

Se maahanmuuttajaporukka, kenellä asenne on yllä mainitun kaltainen, saa puolestani muksia toisiaan enemmänkin, kun naapuripetin kaveri ei lainaa kännykkää, jolla voi soittaa kotiväellä Kaukoitään, hoikistua syömälakossa enemmänkin ja kärvistellä pikku pakkasessakin jonkun yön.

On kuitenkin ajateltava, että jos tämä eloonsa tyytymätön jengi jatkaa kävelyään myös Suomen kamaralla rahattomana vailla kattoa päänsä päälle, ei siitäkään hyvää seuraa. Jos ei ole lämmintä päälle, ei ruokaa mahassa, ei euroja taskussa eikä majatalon petiä, johon päänsä kallistaa, ei kekseliäs ihminen jää niitä ilman. Jos niitä ei saa itseään tyydyttävän tasoisina laillisesti, otetaan ne laittomasti. Siitä kärsivät pian kaikki ja satavarmasti olemme tilanteessa, että poliisin voimavarat eivät riitä turvaamaan alkuunkaan tavallisen ihmisen arkea.

Eniten tästä tulevaisuudessa kärsivät lapset, jotka ovat oikeasti lähteneet äitinsä tai muiden kanssa pakoon sotaa kiväärin piipun edestä, sillä niitäkin on. Aivan turhaan emme mekään lähettäneet sotiemme aikana Ruotsiin monia kymmeniä tuhansia lapsia. Mutta tässäkin asiassa lienee puolensa ja puolensa, sillä luin myös äidistä, joka tuli Suomeen, mutta jätti kotimaahansa kymmenen lasta.

Paljon on sellaista ilmassa, jota en hyväksy saati ymmärrä. Joku valittaa, että ei ole tekemistä ja aika menee kaupassa käymiseen sekä jalkapallon pelaamiseen. Minä en ymmärrä miksi esimerkiksi ei kudota sukkia kertaalleen käytetystä villalangasta, miksi ei tehdä purkulaudasta linnunpönttöjä vanhainkotien ja lasten päiväkerhojen pihapuihin tai miksei siivota katujen ja teiden varsia? Miksi ylipäätään tv:n katselun sijaan ei tehdä jotain hyödyllistä ja opetella tiukasti suomenkieltä ruokaa, vaatteita, yösijaa ja taskurahaa vastaan?

Mutta jotta edellä mainittu olisi heti Suomeen tultua mahdollista, pitäisi paljon tapahtua meidänkin viranomaisten korvien välissä. Sillä aina löytyy myös niitä viranhaltijoita, joille ei sovi minkäänlainen valta. He käyttävät aikansa uusien tapojen luomisen sijaan siihen kuinka torpata jokainen uusi idea ja ajatus. Itse asiassa he käyttävät työaikansa siihen kuinka toimia, jotta ei tarvitsisi tehdä itse mitään.

Aina löytyy joku sovellettu lain tai asetuksen kohta, joka estää linnunpöntön tai maton teon. Ja jos sitten joku tekisi talkooluonteisesti oikeaa työtä, saa Suomi kimppuunsa koko ammattiyhdistysliikkeen, joka uhkaa lakolla, jos ei tekijälle makseta työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Ja jos maksettaisiin, löytyy jostakin aiemmin mainittu viranhaltija, joka laittaa jäitä hattuun, sillä tekijällä ei ole työlupaa. Ja sitten joku toinen ei voi myöntää työlupaa koska maahanmuuttoviranomaisilla on asian käsittely vaiheessa.

Meillä on aika tarkka käsitys mitä huonoja tapoja opitaan suurissa laitoksissa vankiloista lähtien. Ihmisten pitäminen pakolais- ja vastaanottokeskuksissa on oppilaitos ja karhunpalvelus niille, jotka eivät halua elää lain mukaan. Joten pakolaiset ynnä muut maahanmuuttajat pitäisi mahdollisimman pian hajasijoittaa ympäri valtakuntaa. Miten se voisi tapahtua, siitä kirjoitin aiemmin. Olen hyvilläni, jos yksikin lukee sen tämän linkin takaa: http://www.elamantahden.blogspot.fi/2015/09/mika-tassa-ehdotuksessa-on-vikana.html. Ja vielä tyytyväisempi, jos joku kertoo siitä oman mielipiteensä.

Vääriä säilytyspaikkoja

päivis: Taisi olla Iltalehti, joka kirjoitti asioista, joita ei pidä säilyttää kylppärissä. Tutkin seitsemän kohdan listaa ja huomasin, että niistä suurin osa on samoja, joita meidänkin kylppäristämme löytyy. Ja varmaan aika monen muunkin kylpyhuoneesta.

Meikkejä minulla ei ole pahemmin, mutta varmaan on jotain. Ne pitäisi säilyttää paikassa, jossa ei ole kosteutta. Kylppärissä sitä harmillisesti on ainakin aika-ajoin. Myös kynsilakka on aine, jonka oikea paikka on jossain muualla kuin kylpyhuoneessa. Suihkuttelusta johtuvat lämpötilanvaihtelut eivät ole hyväksi lakalle. Ainakin kynsilakan säilyvyys heikkenee kosteassa.

Nämä söpöt kynsilakkapurkit pääsivät vain käväisemään keittiön puolelle.
Muuten niiden säilytyspaikka on kylppäri. Siis väärä paikka.

Sama ongelma on lääkkeiden kanssa. Kosteus saattaa jopa pilata niiden tehon. Meillä ei ole erillistä lääkekaappia, mutta ihan kaikki lääkkeet pidetään kyllä kylpyhuoneessa. Väärin siis tämäkin.

Jorman koiratrimmeri, jolla me molemmat olemme joskus parturoineet hiuksemme, löytyy kylppärin kaapista. Jorma käyttää laitetta useimmin, minä jonkinlaisen hulluuskohtauksen saatuani kerran vuosi sitten kesällä. Se on kahdestakin syystä väärässä paikassa. Trimmeri on varmasti verrattavissa höyliin, joiden terän sanotaan tylsyvän kosteassa. Trimmeri taitaa myös olla elektroninen laite, jonka oikea säilytyspaikka ei ole kylpyhuone. Vain vesitiivis elektroniikka sopii kylppäriin. Jutussa puhuttiin lähinnä musiikkilaitteista. Ehkä niitä ei kuitenkaan kovin yleisesti säilytetä kylppäreissä.

Ehkä myöskään liinavaatteita ei kovin yleisesti säilytetä kylpyhuoneessa. Mutta jos säilytetään, ne ovat väärässä paikassa. Kosteus on tässäkin pahaksi.

Talvi tulee ja me olemme valmiit

jormas: Joskus on mukava vain kirjoittaa ilman ainuttakaan juonta tai asiantynkää. Tämä on sellainen.

Ensimmäisen kerran kesän jälkeen oli viime yö nollan kieppeillä ja auton ikkunat olivat jäässä. Talvi tulee siis tänäkin vuonna. Mutta päivälle riittää vielä aurinkoa pilvettömältä taivaalta tänäkin aamuna. Jokilaaksoa olemme laittaneet hissun kissun sopivina annoksina talvisijoilleen, jossa onkin yhtä ja toista puuhaa. Kankainen kesähuone kalusteineen on purettu, samoin kumivene tyhjennetty ja kesäkalusteita riippumattoineen koottu yhdeksi kuormaksi, jonka olemme vieneet Kuuautollamme niin sanottuun Muuntamovarastoon. Se on sähköyhtiöltä maillemme jäänyt muutaman neliön lasikuitukoppi, jonka he olisivat kyllä vieneet mennessään, kun poistivat maan alla kulkevan sähkölinjan käytöstä. Kerjäsimme sen itsellemme varastoksi. Sen pohjan alla on myös betonista valettu kuution kuoppa, joka saattaisi olla oiva peruna- ja vihanneskellari. Kun vaan saisi rehuja säästymään talveen saakka, sillä tuppaavat mennä suoraan suihimme.

Sähkönsiirto linjoineen on joltakin osin eilen toista ja huomenta toista touhua, sillä muutama vuosikymmen sitten piuhoja nostettiin tolppien nokkaan. Joka sai aikaan, että lumikuormien ynnä myrskyjen vuoksi niitä korjattiin välillä kaulaa myöten hangessa kymmenien asteiden pakkasessa, jotta ihmiset eivät olisi päiväkausia ilman sähköä. Sähkönkuluttajien maksamat linjojen korjaukset taisivat tulla sen verran hinnakkaiksi, että taas piilotellaan johtoja takaisin maan alle. Ehkä johtojenhautaamistekniikkakin on edistynyt ja sähkökulkua on tämänkin vuoksi taas syytä laittaa maan sisään.

Maillamme sähkötolppia on muille meneviä johtoja varten kuten myös omaan tarpeeseen. Joiden päällä ja päälle on yksi koivu sitkeästi luonut omaa elämäntarinaansa ja -kaartaan ja jonka kaatamista kukaan ei tunnu ottavan asiakseen. Viime kesänä maillamme riehui linjoja aukomassa miesjoukko, helikopteri ja metsäharvesteri, jonka kippari oli sitä mieltä, että hän hoitelee koivun pinoon. Vaan eipä hoidellut, sillä järeä metsänhoidon monitoimikone ei siihen yksin kyennyt, vaan olisi tarvittu toinen työkone avuksi, joten koivu jatkaa tarinaansa.

Linjojen ylläpitäjäkin, jolle siis maksamme linjan kunnossapidosta, on pariinkin kertaan luvannut korjausta, mutta yksittäisen, varsinkaan pienen sähkönkäyttäjän sana ei paljon isossa pörssiyhtiössä paina. Tai painaisi, jos olisi asemana esimerkiksi Fortumin toimitusjohtajuus ja paikkana johtajan kesä- tai muu asunto.

Myös talven polttopuiden mutkaton toimitus Duokotiimme pitää ennen lämmityskautta tehdä sujuvaksi, sillä puita menee jokunen kuutio talven aikana. Viime talvena emme millään muulla lämmittäneetkään. Kasvihuonekin vaatii omat toimenpiteensä, kuten pihalla ja terasseilla oleva varsin moninainen irtaimisto mattoineen ja kesätyökaluineenkin. Myös Kuuauton aurauskalusto ja käsilumityökalut on oltava timmissä kunnossa ennen kuin maa muuttuu valkeaksi.

Yli kahdeksan hehtaarin Jokilaakso onkin helposti työleiri, jos ei käytä tarkkaa harkintaa mitä tekee, mitä jättää tekemättä ja mitä ympäristöltään edellyttää. Me pidämme pihapiirin hoidettuna, mutta kaiken muun mahdollisimman luonnonmukaisena. On vähemmän hoidettavaa, joka tuo luonnon tosi lähelle. Joskus voisi sanoa, että jopa iholle. Pihassa kulkee saukko, ilves, countrykanimme, jänis, kettu, supi, kauris, hirvi ja monet muut. Fortumin sähkötolpissakin on pari lepakonpönttöä odottamassa asukkaita.

Joten sopiva annos puuhaa riittää ensi kuun alkupuolelle, jolloin otamme
ilmaa muuttolintujen lailla siipien alle ja lennämme Finnairin puhalluslampulla Thaimaan auringon alle muutamaksi viikoksi.

Verikuu ja muut näkemättä jääneet taivaan ihmeet

päivis: Tänään aamulla oli poikkeuksellinen kuunpimennys. Se teki kuun verenpunaiseksi tai ainakin jotain sinne päin. Heräsin aamuyöstä ja toivoin näkeväni etukäteen upeaksi kehutun kuun. Odotin puoli kuuteen, jolloin muistelin pimennyksen olevan parhaimmillaan. Ihme jäi kuitenkin näkemättä, koska Laukaassa taivas oli pilvessä. Edellinen mahdollisuus nähdä vastaavanlainen kuunpimennys tapahtui joskus 30 vuotta sitten. Luultavasti sekin tilaisuus meni ohi. En ainakaan muista sellaista omin silmin koskaan nähneeni.

Kesällä oli auringonpimennys, jonka sentään saattoi havaita, vaikka taivas taisi silloinkin olla ainakin osittain pilvessä. Se ei tosin jäänyt mitenkään järisyttävänä kokemuksena mieleen. Puhuttiin vaikenevista linnuista, mutta kun olin silloin Helsingin kantakaupungissa, lintujen laulua ei ehkä muutenkaan olisi ollut kuuloetäisyydellä. Paremminkin niiden voi sanoa vaikenevan muulloinkin.

Harvinaiset ilmiöt, vaikka niistä tietäisi etukäteen, eivät vain aina osu omalle kohdalle. Jotain komeettaa muistelen katselleeni ehkä parikymmentä vuotta sitten talvisella taivaalla. Ainakin luulen, että silloin oli talvi.

Tavallisempi luonnon ihme on esimerkiksi kesällä satanut lumi. Sellaisen luonnonilmiön kokee ehkä harmillisenkin usein. Tosin en muista tänä kesänä nähneeni lunta. Rakeita taisi kyllä ainakin kerran sataa. Tai joskus keskellä talvea ei ole ollenkaan lunta. Muistan miten yhtenä jouluaaton iltana ajelimme fillareilla Hietaniemen hautausmaalle. Ei ollut pakkasta, eikä lunta. Hyvä oli ajella.

Revontulia on tänäkin syksynä ollut nähtävissä eteläistä Suomea myöten. Itse en niitä ole kyllä nähnyt miesmuistiin. Viimeksi taisin katsella revontulia vuosia sitten Laukaassa. Siellä korven keskellä tähtitaivaskin on erilainen kuin täällä etelämpänä. Kutsuvat sitä valosaasteeksi, kun joka puolelta tulvivat valot valaisevat taivaan niin, että tähtiä on vaikea erottaa.

Sateenkaaria näkee sentään melko usein. Ne eivät säväytä niin paljon, vaikka aika mahtavasta luonnonilmiöstä niissäkin on kyse. Viimeksi näin työpaikan ikkunasta tuplasateenkaaren.

Kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota Tuusulanjärven rantamaisemissa

jormas: Perjantaina meillä oli kulttuuripitoinen päivä, josta päivis eilen blogivuorossaan osaltaan kirjoittikin. Minulle kulttuuriantia tarjosi jokelalaisessa rautakaupassa ollut Juha Mieto, joka oli sinne pestattu juttelemaan ihmisten kanssa. Menin katsomaan siellä myytävää pientä savusaunaa, jota ei kuitenkaan ollut esillä, vaan paketissa jossakin, joka ei minulle selvinnyt. Mutta kulttuuria on suomalainen savusauna kuten myös urheilu. Minulla oli myös viesti Juhalle.

Aikoinaan luin "kulttuurilehti" Hymystä Veikko Ennalan kirjoituksen, jossa hän ihmetteli, että miksi joku hyppää kolmea loikkaa, kun neljällä loikalla pääsisi arvatenkin pitemmälle. Tein siitä oman sovellutukseni ja kysyin jokunen vuosi sitten Lasse Vireniltä, että ymmärrän, kun hän juoksee esimerkiksi 10 000 metriä 0,1 sekuntia nopeammin kuin joku toinen, mutta mihin käytät Lasse näin voittamasi ajan? Hän tuumasi vain tovin ja sanoi, että osan olisin voinut antaa Juha Miedolle, joka hävisi hiihtokilpailussa Thomas Wassbergille sadasosasekunnin talviolympialaisten hiihdossa. Hyvä vastaus, jonka nyt siis toimitin Juhalle lupaukseni mukaisesti. Samalla laitoimme Juhan kanssa eteläpohojalaasittain maahanmuuttoasiatkin kaupan hyllyjen välissä oikealle tolalle.

päiviksen kanssa minulle on ollut jo vuosia monta  oivallista kirjojen aihetta, jotka olemme ajatelleet toteuttaa "jonakin hyvänä päivänä sitten joskus". Yksi niistä on kerätä "Kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita Tuusulanjärven  rantamaisemissa" kiertävistä jutuista yksien kansien väliin.
Viime talvena löimme kättä päälle, että kävelemme reippaan 90 kilometrin Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta pitkin metsäpolkuja ja teitä Hyvinkäälle. Näin sen myös teimme viikon aikana, sillä olimmehan lyöneet vahvistukseksi kättä päälle. Ja kun kirjankin osalta on nyt paiskattu kättä päälle, niin mehän teemme sen. Julkaisupäivä on avoin.

Tässä esimakua, jotka joillekin lienevät tuttua kamaa. Kun säveltäjä Sibelius oli taas kerran juuttunut ravintola Torniin, niin Aino-vaimo soitti Jannelle (Jean), että koska mahtanet tulla kotiin? Vastaus oli, että en tiedä, sille en ole ennustaja, vaan säveltäjä.
Tarina kertoo myös, että hän ei halunnut/mahtunut tulla haudatuksi Tuusulan kirkonpihan hautausmaalle, koska siellä oli Sibeliuksen mielestä suuren kirjailijan, Aleksis Kiven hauta.
Aleksiksen kuolinmökki on Rantatiellä, vaikka hän taisi kuulua Nurmijärven seurakuntaan.
Mutta harvempi on kuullut tarinoita samassa mökissä myöhemmin tapahtuneesta henkirikoksesta, jossa surmattiin Aleksiksen veli vaimoineen. Ja vielä vähemmän tiedetään Albert-veljen enimmäisestä Karoliina-vaimosta, joka putosi mökin vintille vieviltä portailta, löi päänsä saaviin ja kuoli siihen paikkaan.

Villa Kokkonen ja Alvar Aalto

päivis: Vaikka olen Alvar Aalto -fani, jotenkin on päässyt menemään ohi, että Järvenpäässä sijaitseva Villa Kokkonen on Aallon suunnittelema. Asia ei ainakaan ole ollut aktiivimuistissani. Mustanpuhuva rakennus valmistui vuonna 1969 säveltäjä, akateemikko Joonas Kokkosen yksityisasunnoksi. Nyt taloa asuttaa taitelijapariskunta Elina Viitaila ja Antti A. Pesonen. Hauskaan pariskuntaan pääsimme tutustumaan työpaikan virkistyspäivän yhtenä ohjelmanumerona.

Villa Kokkosen julkisivu sisäpihan suuntaan.

Tutustuminen Villa Kokkoseen oli todella ohjelma, näytös ja konsertti, kun Antti ja Elina kertoivat hauskalla tavalla talosta ja sen aikaisemmasta isännästä. Ja siinä sivussa vähän vieraistakin. Meille, Sininauhasäätiön ja Sininauhaliiton työntekijöille oli tilattu talon esittely, jonka teemana oli Aalto ja Sibelius.

Taiteilijapariskunta ryhtyi Järvenpään kaupungin omistaman Villa Kokkosen vuokralaisiksi kuutisen vuotta sitten. Siitä lähtien he ovat tehneet kovasti työtä luodakseen talosta elävän kotimuseon. Ja sitä se todella tuntuu olevan. Erilaisten esittelyjen ja niihin liittyvien ohjelmanumeroiden lisäksi Villa Kokkosessa järjestetään ympäri vuoden konsertteja ja onpa se varattavissa myös kokous- ja muuhun yksityiskäyttöönkin. Antti ja Elina tuntuvat vastaavan kaikesta, mitä talossa tapahtuu. He kertovat tarinoita ja musisoivat (pianisti Elina soittaa ja oopperalaulaja Antti laulaa), mutta Elina myös leipoo kahvipöydän herkut.

Villa Kokkosta käyvät tietysti myös ulkomaiset arkkitehdit ihastelemassa. Rakennuksesta todetaan, että se on yksi upeimmista Aallon suunnittelemista yksityiskodeista. Kokkoselle Aalto piirsi kodin, jonka muoto perustuu flyygeliin. Soitin on edelleen talon ateljeessa Elinan käytössä.

En millään voinut uskoa, että rakennus sijaitsee Tuusulanjärven rantamaisemissa. Kuvittelin sen olevan kauempana järvestä. Mutta niin vain on. Pihasta avautuu maisema Tuusulanjärvelle. Yksi Elinan ja Antin suururakoita on ollut tuon näkymän avaaminen. Maiseman säilyttämisestä pitävät osaltaan nuolen myös naapurissa sijaitsevan hevostilan nelijalkaiset asukkaat.

Villa Kokkosessa käynti oli aivan loistava kokonaisuus. Oli oikeastaan hyvä, että meille ei etukäteen kerrottu mitään muuta kuin ohjelman otsikko. Ainakin minä tulin täydellisesti yllätetyksi. Villa Kokkosen kotisivut löytyvät tämän linkin takaa.

Villa Kokkosen pihasta löytyy myös Alvar Aallon suunnittelema saunarakennus.

Vapaaehtoistyöta ja yhteiskuntavastuuta

jormas: päiviksen eilinen kirjoitus vapaaehtoistyöstä on mielenkiintoinen aihe, josta minullakin on mielipiteitä aika tavalla, sillä olemmehan molemmat mukana muun muassa linkkien takana olevassa järjestössä: http://www.elamantahden.fi/, https://www.facebook.com/elamantahden?fref=ts.

Itse en juuri pidä sanasta vapaaehtoistyö, vaikka siinä ei mitään huonoa olekaan. Mielestäni yhteiskuntavastuusta puhuminen on motivoivampi sana, joka laittaa myös pohtimaan mitä kaikkea vapaaehtoistyö/yhteiskuntavastuu oikein on ja voisi olla.

Minun ei tarvitse kuin nostaa roska maasta ja laittaa se sille kuuluvaan paikkaan, niin kannan yhteiskuntavastuuta. Jo pitkään yksi päiväni motoista onkin ollut "kerää roska päivässä". Spede muuten eläessään lanseerasi helsinkiläiselle ja siinä sivussa muillekin roskaamista ja pulujen paskaa sivuavan sloganin: "Pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä".

Roskien kerääminen muutenkin on oiva vapaaehtoisen, vastuullisen tekemisen muoto, sillä sitä saa tehdä hyvinkin omien sääntöjen, aikataulun ja tapojen mukaan eikä alalla ole juuri kilpailuakaan. Mutta  kotikuntani Tuusula ei moista juuri arvosta eikä tee helpommaksi. Tämän sain kokea, kun löysin metsästä kirjahyllyn ja sohvan raadon. Ajattelin, että olisiko kunnalla joku paikka, jonne voisin ne kiikuttaa. Kun aikani sitä netissä ja vähän muuallakin kyselin, sain vastauksen kunnan virkahenkilöltä, joka työnsä puolesta, arvatenkin tehtäväksi saaneena vastasi tähän tapaan: "Ei ole kunnalla tällaista PALVELUMUOTOA, vaan roskat ovat maanomistajan vastuulla ja ne on vapaaehtoistyötäkin tekevän kiikutettava omalla kustannuksellaan jäte, kuljetus ynnä muut maksut maksaen naapurikaupungissa sijaitsevaan jätteiden keräilypisteeseen." Minä luulin ympäristön siisteydestä huolehtimalla kantavani vastuuta ja palvelevani kuntaa, mutta näin ei ollutkaan. Vaan jos ihmiset siivoavat ympäristöä, niin se onkin kunnalta palvelumuoto, jos se osoittaa paikan, jonne keräilijä voisi roskat viedä korvauksetta.

Kuvan takka tuo monelle muistoja mieleen

Tästä sisuuntuneena selvitin kuka omisti kyseisen maan sohvan ja hyllyn alla. Ja kas, sehän oli kunta itse. Seuraavana vuonna jätteet olivatkin sitten kadonneet. Arvatenkin kunnan virka tai muuna työnä. Mutta oli kunnan käytännöllä keskusteluihin osallistujissa omat puolustajansakin. Yksi elämöi ja suorastaan paheksui kysymyksiäni kunnalta todeten, että minähän voisin viedä kaiken maailman sorttiasemille peräti omiakin roskia. Toinen ei edes uskonut että jätteistä ottamani kuvat ovat aitoja, vaan oli vakuuttunut, että tässä on "jotain aivan muuta takana".

Tuusulan Riihikalliossa toimii aikuisten ikäisten kerho, nimeltään Kultahapsi, joka kutsuu minua silloin tällöin puhumaan jostakin ennalta määrätystä aiheesta. Menen mielelläni ja puhun mielelläni. Yleensä kylläkin aivan muusta kuin ehdotetusta aiheesta. Yhdistyksessämme (Elämän tähden ry) on tämän ansiosta virinnyt eräänlainen asiaa sivuava ajatus, jota kokeilemme jossakin vaiheessa. Että ottaisimme sieltä täältä vanhoista ja uusista rakennuksista sekä ylipäätään seudun miljööstä valokuvia, joita näyttäisimme sitten kokoustilojen laitteilla kahvin lomassa. Muisteltaisiin mitä muistoja kuvat tuovat mieleen ja mitä esimerkiksi jollakin paikalla oli 50 vuotta sitten. Tästä kerron lisää, kun saamme tämän toteutettua ensimmäisen kerran.

Vapaaehtoisesti töissä

päivis: Osallistuin tänään Sanomatalolla järjestettyyn Tee hyvää -tapahtumaan. Sen tarkoituksena oli esitellä ihmisille eri vapaaehtoistyön tapoja. Paikalla oli SPR:n edustajia, väkeä Pelastakaa Lapset ry:stä ja monen monituisesta muustakin järjestöstä. Joku mies tarjosi minulle Lions Clubinkin esitettä. Vapaaehtoistyötä esiteltiin siis toimintana, jossa järjestöt ovat vahvasti mukana. Tapahtuman fiksut panelistit sentään huomioivat, että vapaaehtoistoiminta on muutakin. Esimerkiksi talkoo- tai jotain muuta naapuriapua.



Sanomatalossa vapaaehtoisiksi
haluavat kohtasivat jo asian
äärellä olevia.

Sosiaalinen media on tuonut vapaaehtoistyön ihan omalle tasolleen, totesivat nuo viisi panelistia. He puhuivat paljon myös "pop up -ihmisitä", jotka tarttuvat toimeen jonkin yksittäisen asian puolesta. Pois on se aika, kun tehtiin vuosikaudet yhtä ja samaa vapaaehtoistyötä. Nyt innostutaan ravintolapäivästä ja seuraavalla viikolla turvapaikanhakijoiden auttamisesta. Esimerkiksi.

Vapaaehtoisuus tekee tekemisen haastavaksi siinä mielessä, että ihmisten sitoutuminen siihen ei välttämättä ole samalla tasolla kuin sitoutuminen palkkatyöhön. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesikin, että "vapaaehtoistyö perustuu vapaaehtoisuuteen".

Toisaalta vapaaehtoiset tekevät paljon työtä, joka ehdottomasti vaatii sitoutumista sovittuihin aikatauluihin ja vuoroihin. Niistä puhui muun muassa järjestöviestijä Noora Jokinen, jolla tuntui olevan erityisen paljon kokemusta palvelevasta puhelimesta. Hän myös sanoi käyttävänsä mieluummin termiä kansalaistoiminta kuin vapaaehtoistyö.

Seikkailijaksi tituleerattu Arman Alizad kertoi huomanneensa, että vapaaehtoistyö on yhä enemmän alkanut kiinnostaa "nuoria kundeja", kuten hän asian ilmaisi. Arman myös ehdotti, että varusmiespalveluksen vaihtoehtona 18-vuotiaat voitaisiin lähettää ulkomaille tekemään vapaaehtoistyötä vaikka päiväkodeissa. Se voisi aktivoida heissä aivan uudenlaisen asenteen muuta maailmaa kohtaan ja toisaalta tuottaisi kiitollisuutta siitä, mitä meillä kotimaassa on.

Sanomatalolla pyöri jonkin verran noita nuoria kundeja, mutta kyllä tilaisuus näytti kiinnostavan erityisesti naisia. Paikalla pyörivien joukossa oli myös paljon maahanmuuttajilta vaikuttaneita ihmisiä. Professori Juho Saari totesi, että potentiaalisia vapaaehtoistyöntekijöitä on joskus laskettu olevan Suomessa noin 600 000. Yksinäisyyttä voitaisiin helpottaa kovastikin, jos nuo sadat tuhannet ihmiset voisivat esimerkiksi vastailla juttuseuraa kaipaavien puheluihin. Jotenkin näin Saari visioi.

Panelisteilla olisi varmasti ollut enemmänkin sanottavaa. Vajaan tunnin
kestänyt keskustelu jäi vähän ohuenlaiseksi.

Kirjailija ja kirkollinen vaikuttaja Kaisa Raittila kertoi puolestaan huomanneensa, että meillä usein hämärtyy se, mitä vapaaehtoiset voivat tehdä. Useimmissa tehtävissä riittäisivät kuitenkin tavalliset kansalaistaidot. Hän uskoi harhan johtuvan siitä, että meillä auttamisammateissa toimivat ovat varsin hyvin koulutettuja. Toisaalta Raittila erehtyi toteamaan, että korkeasti koulutetuille vapaaehtoisille ei pitäisi tarjota liian yksinkertaisia tehtäviä. Raittila ei tainnut olla kuulolla, kun Hesarin toimittaja Suvi Ahola kävi hetkeä aikaisemmin puhumassa omasta vapaaehtoisharrastuksestaan ja hehkutti erityisesti sitä, miten pienistä ja yksinkertaisista tehtävistä voi saada tosi hyvän mielen.

Tuusulanjoen ja -järven padon kunnostus ja kalatie

jormas: Hallintojohtaja Marri Hilli, Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä HSY:stä on julkaissut ansiokkaan kirjoituksen, jota lainaan tähän alle parin kuvan kanssa. Asiahan on meille Jokilaaksossa mitä tärkein, sillä maillamme sijaitsevat Tuusulanjoen suurimmat maisema- tai tulva-altaat.

Tästä padosta alkaa Tuusulanjoki

Tuusulan säännöstelypadon saneeraus katateineen on Tuusulan kunnan, Järvenpään kaupungin, ELY-keskuksen ja KUVESin (Keski-Uudenmaan vesiensuojelun liikelaitoskuntayhtymä) yhteishanke. Säännöstelypadon keskiluukun uusiminen sähkötoimiseksi aloitettiin elokuun lopulla ja se on valmis sähkötöitä lukuun ottamatta. Kalatien urakka on hiukan yskinyt Koskenmäentien varressa olevien valokaapeleiden luultua hankalamman siirtotyön takia, mutta eteenpäin mennään kuin mummo hangessa, ja ennen vuoden loppua urakka on valmis. Kalatie mahdollistaa paitsi ankeriaiden pääsyn mereen, ennen kaikkea lohen ja meritaimenen nousun Tuusulanjärveen.

Tuusulanjärven sivupuroista ainakin Vuohikkaanojassa on luontaista kutusoraikkoa ja Haukkalanojaa on Virhon toimesta sorastettu. Viime kesänä istutettiin Rusutjärveen ja Tuusulanjärveen yhteensä 5000 ankeriaanpoikasta. Vesistö pystyisi kasvattamaan suuremmankin määrän ankeriaita, koska vuosittaisilla hoitokalastuksilla poistetaan nuottaamalla Tuusulanjärvestä yli 40 tonnia ankeriaan ravinnoksi soveltuvaa ”lapaa” (ihmisravinnoksi kelvotonta lahnan ja pasurin kääpiökantaa), joka menee pääosin biolannoitteeksi kompostoitavaksi. Uusi kalatie mahdollistaa ankeriaiden vapaan kulun Tuusulanjokeen ja edelleen Vantaaseen. Valitettavasti monet merivaellukselle yrittävistä ankeriaista silpoutuvat Helsingin Energian museovoimalan turbiineihin, eikä raakaa ja järjetöntä perinnettä ole saatu estetyksi, vaikka asiasta on valitettu yli sadan vuoden ajan.

Samaan patoon päättyy Tuusulanjärvi

Jos Helsingin kaupungin päättäjillä olisi edes hitunen maalaisjärkeä heille voisi selittää, miten paljon suurempi ankeriassaaliin arvo on sähköyhtiön mitättömään (alle 0,001 % Helenin tuotoista) tulonlisäykseen verrattuna. Tai hitunen inhimillisyyttä ja sääliä rantakalliolla kituvia ankeriaita kohtaan… Vantaanjoen kehittämisen kannalta kalatie tarjoaa valtavat mahdollisuudet virtakutuisille, mereen vaelluksen tekeville lajeille, kuten lohelle, meritaimenelle, vaellussiialle, toutaimelle ja vimmalle. Vantaanjoen vesistö on tältäkin osin kehittymässä kohti sitä luonnonystävän paratiisia, joka se parhaimmillaan voisi olla.

Kunhan Helsingin vastustus Vanhankaupunginkosken nousuesteen poistamiseen saadaan nujerruttua ja Vantaan kaupunki yhteistyössä ELY-keskuksen kanssa kunnostamaan Vantaankosken kalateiden puutteet, on kutukaloilla vapaa väylä mereltä Tuusulanjärven puroihin. Ja ankeriailla vapaa kulku Sargassomerelle asti…

Autonvapaapäivä

päivis: Tänään on vietetty Autonvapaapäivää. En tiedä, pitääkö se kirjoittaa noin yhteen, mutta ainakin Twitterissä siitä on twiitattu juuri noin #autonvapaapäivä. Ennen päivä on tunnettu Autottomana päivänä, mutta kuulemma tässä muodossa päivän nimi on myönteisempi. Tänään auto on voinut päästä pesulle tai se on voinut pysyä tallissa tai pihan parkkiruudussa. Se tietysti edellyttää, että matkan, joka sillä tänään ajettaisiin, voi tehdä julkisella liikenteellä, kimppakyydillä, kävellen tai pyöräillen. Tai sitten kuski tekee työpäivänsä kotona. Tai on muuten vain kotona.

Kuulin päivästä vasta aamulla. Radiossa vähän marmatettiin siitä, että päivän teemasta huolimatta monet silti ovat liikenteessä pikkuautoillaan. Vaikka olisin aikaisemmin tiennyt päivästä, takaan, etten olisi aamulla lähtenyt kävelemään kolmea kilometriä lähimmälle bussipysäkille.

Tämän kuvan otin eilen Leinelän
asemalta, josta yleensä menen
junan kyytiin. Siirryn käyttämään
Vehkalan asemaa, kun sen parkki-
alue joskus valmistuu.

Monesta muusta aamun työmatkasta poiketen ajelin tänään Kehäradan Kivistön asemalle. Siellä ajoin pari kertaa harhaan, kun en ole käynyt aikaisemmin kyseisellä asemalla ja sen pysäköintialueella. Ainakaan vielä siellä ei ole maksullista liityntäpysäköintiä. Maksullisuus tosin tulevaisuudessa tarkoittanee, että HSL:n kuukausilipun tai arvokortin omistajat eivät joudu maksamaan mitään pysäköinnistä.

Autoradio kertoi, että tänään HSL:n matkat ovat halvempia kuin muina päivinä ja olin kuulevinani, että VR jopa tarjoaa ilmaisia junamatkoja. Ensin ajattelin jättää kokonaan maksamatta, mutta koska saatoin kuulla väärin, ajattelin kuitenkin selvittää junassa, pitääkö se paikkansa tai onko halvempi lippu ehkä ostettava konnarilta. Vaunussa ei ollut lipunmyyntiä, joten pakko oli nöyrtyä ja maksaa matkakortilla. Se näytti laskuttavan matkasta vähemmän kuin muina aamuina.  Hyvä että maksoin, sillä vähän ennen Pasilaa vaunuun tuli lipuntarkastajia. En tosin olisi jäänyt kiinni, vaikka en olisikaan käyttänyt matkakorttiani maksuautomaatissa. Jotkut muut taisivat jäädä, sillä tarkastajat eivät ennättäneet kohdalleni ennen kuin jäin pois Pasilassa.

Matkalla selailin muun muassa Twitteriä. Siellä joku herrahenkilö avautui taivastelemaan, miksi ihmiset eivät toteuta autotonta päivää, vaan seisovat jonossa Kehä ykkösellä. Oli ihan pakko kommentoida kirjoittajalle, että miksi hän sitten itse istuu siellä muiden joukossa autoineen.

Mikä tässä ehdotuksessa on vikana?

jormas: Eilen pohdin, että minkälainen olisi eduskunta, jos kansa äänestäisi kansanedustajat niistä, jotka soittavat tai kirjoittavat Kansanradioon. Näppituntumalta luulen, että mielestään toinen toistaan parempia ja tietävämpiä senioreita olisi suurin osa.

Varsinainen jutunaihe tällä kertaa on yllätys yllätys, pakolaiset ja muut maahamme ilman työpaikkaa muuttajat. Olen seurannut aiheeseen liittyviä keskusteluja puolesta ja vastaan sekä osallistunutkin niihen eri foorumeilla. Mutta hedelmällinen keskustelu on vaikeaa, sillä asiassa näyttää olevan vain kaksi puolta. Niiden takana olevat suomalaiset ovat syvällä poteroissaan ja ilma on sakeana juupas eipäs mielipiteitä. Heitä on aivan liian vähän, joilla olisi hyviä tai edes vain ehdotuksia siitä mitä pitäisi tehdä tänne Suomeen saapuvien kanssa. Paitsi, että maitojunalla jonnekin sinne mistä ovat tulleetkin.

On monia asioita, joista en pidä. Yksi on kuulua marmattajien joukkoon, jotka kritisoivat kaikkea mahdollista ja ovat myös kaiken mahdollisen ylivertaisia asiantuntijoita. Silti heillä ei ole milloinkaan ainuttakaan ehdotusta asioiden saamiseksi paremmalle tai edes toiselle tolalle.

Suomessa on noin miljoonaviisisataatuhatta y-tunnuksen rekisteröinyttä toimijaa. Ne kaikki ovat oikeuden edessä juridisia "henkilöitä", joilla on määrätyt oikeuden ja velvollisuudet. Yksi oikeus on mahdollisuus saada yhteiskunnan maksamia tukia ja muita etuisuuksia. Yksi velvollisuus on, että väärinkäytöksistä joutuu edesvastuuseen. Arjesssa toimivia on varovaisen arvionkin mukaan varmasti puolimiljoonaa. Siis moninkertaisesti enemmän kuin Suomeen tulevien pakolaisia.

Olen vuosikymmenten aikana ollut tekemisissä useiden kymmenien yritysten, yhdistysten ja säätiöiden kanssa niin läheisesti, että tiedän mitä ne ovat sisältä päin. Ainutkaan niistä ei ole ollut sellainen, ettei se voisi tai olisi peräti halukas ottamaan siipiensä suojaan vähintään yhden maahanmuuttajan. Useimmalle yritykselle on merkitystä minkälaisen kuvan yritys antaa itsestään ulospäin. Näkyvä yhteiskuntavastuutoiminta ei ole niistä huonoimpia vaihtoehtoja. Siitä Pro bono -toiminta on oiva esimerkki.

Kun vanhusten ynnä muiden laitoshuoltoa ynnä keskitettyä, tuettua asumista puretaan, niin miksi maahanmuuttajille tehdään keskitettyjä, isoja elämisen laitoksia? Miksi emme  aloittaisi kotouttamista sijoittamalla heitä ympäri valtakuntaa "y-tunnuslaistan huostaan"?  Ehkä sijoituspaikka löytäisi heille myös asunnon, jos vuokranmaksaja on varma ja vuokralaisen takuumiehenä on paikallinen yritys tai yhdistys, jonka puolestaan takaa kunta tai valtio. Ehkä siitä voisi saada vielä pienen siivunkin välistä, kuten moni muukin vuokranvälitysfirma tai vastaava.

Ihmisiä on ollut iät ja ajat kuntouttavassa työssä. Lisäksi on työkyvyn ylläpitäviä toimintoja, joista maksetaan tekijälle mutama euro päivässä. Uskon, että moni toimija olisi valmis ottamaan siipiensä suojiin edellä mainituilla tavoilla maahanmuuttajan, joka voisi aloittaa uudella, hyvinkin yksilöllisellä tavalla integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan. Lapsiperheistä toinen vanhempi saisi pientä korvausta vastaan mahdollisuuksia osallistua tekemiseen lastentarhoissa, esikoulussa, mutta myös varsinaisessa koulussa, joissa oma tai omatkin lapset ovat.

Yritys saisi näin aina tekemättömäksi jäävien töiden tekijöitä ilman kuluja sekä oivan tavan osaltaan kantaa yhteiskuntavastuuta. Maahanmuuttaja pääsisi kiinni suomalaisuuteen ja osaksi työyhteisöä lähes heti maahan saapumisensa jälkeen. Kieltäkin voisi opetella siinä sivussa ja tietty, etsiä oikeaa työpaikkaa. Sillä lähes kaikki haluamme tehdä jotain ja kokea olevamme hyödyllisiä ja hyväksytyjä.