Mietin elämän tarkoitusta

Eppu Normaali laulaa: "Heräsin, katsoin aurinkoon. Juuri mailleen laskevaan. Hetken mietin kuka oon. Ja mistä herätä mä saan. Kuka tietää kuinka eilen lensinkään. Nyt päätä särkee miksi join ensinkään. Järki sanoo "Kotiis mee!" On juhlat loppuneet. Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui! Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. Päättelimme, että elämämme tarkoitus, lienee murheen karkoitus."

Kolmas Nainen laulaa: "Ei vuodet kulu, ne kuluttaa. Puree palan, sitä mutustaa. Se minkä koetat jättää taa, muistaa muistuttaa. Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan, en minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen kun vierelläsi vietän sen. Osoita taas elämän tarkoitus. Oon ehtinyt jo unohtaa sen."

Frank Martela ei laula vaan sanoo: "Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus? Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen. Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä: Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille."

Minä en ole aiheesta laulanut enkä juuri sanonutkaan. Mutta funtsinut olen elämän tarkoitusta vuosikymmeniä. Iän karttuessa yhä enemmän ja muuttanut käsitystänikin. Kun uskonikin on sinne tänne vaappuvaa, enkä tiedä siitä mitään tai en ainakaan kai tarpeeksi, olen oppinut olemaan vaiti ainoiden totuuksien ja niiden tietäjien seurassa.

Kun itselläni ei ole tietoa, jää jäljelle usko. Jonka mukaan en ole, enkä halua olla maailman napa, vaan on olemassa jotain ihmistä käsittämättömän paljon suurempaa. Sillä tiellä tiedän pumppuni pysähtyessä maallisen, määräaikaisen asumukseni menevän maan uumeniin matojen ruuaksi tai savuksi taivaalle. Mutta sen sisällä olevan, vuosikymmenten aikana keräämäni rakkauden, tuskan, kaipauksen, kateuden, katkeruuden, välittämisen, surun kaikkine muine tunteineen jne. uskon vieväni mukanani jonnekin, mistä en tiedä mitään.

Elämäni tarkoitus onkin löytää polun pää sinne jonnekin, mistä aika ei saa minua koskaan kiinni eikä pidä minua enää milloinkaan vankinaan. Voi olla, että polun etsiminenkin on turhaa ja se lankeaa aikanaan meille jokaiselle kuin Manulle illallinen tai ei kenellekään. Mutta sitä ennen elän elämäni leppoistamisjaksoa, jonka tärkein tehtävä on itseni onnellistaminen muilta mitään ottamatta, vaan mielellään jotain toisille itsestäni antaen.