Katin kontit, kissan viikset ja kattia kanssa

Otsikon kolmea sanaparia en ryhdy selittämään, vaan mieleistä voi etsiä vaikka Googlen avulla. Mutta koska Suomikotini on merikonteissa, niin sen verran, että Katin kontit olivat tyhjää täynnä. Olivat ne sitten junan, auton tai laivan kyydissä tai paimenpojan tuohikontti.

Nyt muistellaan ja puhutaan kissoista sen jälkeen, kun ihminen alkoi pitää villikissoja viljavarastojen suojelijoina Lähi-idässä pian maanviljelyksen keksimisen jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Ensimmäisinä kissojen suurimittaista kesyttämistä harjoittivat muinaiset egyptiläiset, joille kissat olivat tärkeitä myös uskonnollisesti. Egyptistä kissojen pito levisi muuallekin Välimeren alueelle. Keskiajalla kissat kärsivät Euroopassa katolisen kirkon suorittamista vainoista.

Toisin kuin koira, kissa on itsekkäälle ihmiselle oivallinen elämän kotiopettaja, sillä se ei kurittamalla eikä käskemällä opi paljoakaan. Eikä kissa tee ihmisen vuoksi muutenkaan juuri mitään, vaan vain sitä mikä sitä itseään miellyttää.

Muistelen ensimmäisen kotikissamme olleen Mirri tai Tepsu. Jossain lapsuuteni vaiheessa ainut oikea kissa oli valkoinen ja kaikki muut olivat jäljitelmiä. Olisi kai voinut sanoa feikki- tai valekissoja. Kaikki kuitenkin olivat äärimmäisen rakkaita ja ehdottomasti perheenjäseniä, vaikkei niitä niiksi kutsuttukaan. Ne olivat vain kotini tai naapurin kissoja, joista jälkimmäisiä isä jahtasi pienoiskiväärin kanssa. Minäkin joskus, kun halusin näyttää olevani tosi mies tai ainakin iso poika.

Naapureiden kollikissat lymyilivätkin usein pihallamme Mirrin ja mirrin perässä. Joskus tuntuikin, että kotini tyttökissa oli niiden mielestä ainut vonkaamisen arvoinen. Joten kissanpoikasia oli usein. Niitä isä hoiteli kissojen taivaaseen omalla tavallaan. Eräänä aamuna äitikissa sai vaan huomata, että ainoastaan yksi kissalapsi on jäljellä. Muutaman päivän se kaipasi muita, kunnes keskittyi pitämään huolta joskus maitokuumeessakin ainokaisestaan.

Siihen aikaan valjaissa kulkeva kissa oli kummallinen. Kissan kuului olla kulmillani vapaana, vaikka sillä joskus olikin pikkulintu suussa. Useimmiten kuitenkin rotta tai hiiri, joiden saalistaminen oli monien koti- ja aina navettakissojen ensisijainen tehtävä. Eräänlaisia hyötyeläimiä siis. Itselläni oli myös kaksi luonnontieteiden opettaja Kaija Suomukselta ostamaani japanilaista tanssihiirtä, joista toisen kohtaloksi koitui kissamme 😢.

Ehkä päihteiden lisäksi juuri kissan luontainen saalistusvietti oli syy, miksi otin aikoinaan kissoihin etäisyyttä. Tuntui jotenkin pahalta ja väärältä sen saalistaessa ja tappaessa huvikseen. Silloin(kaan) en nähnyt itseäni samassa veneessä, vaikka jahtasin kaikkia varista pienempiä eläimiä ilmakiväärilläni ilman ensimmäistäkään järjellistä syytä.

Eilen, kuten jokaisena muunakin aamuna, istuin Phatthalungin taivaan aamuauringon alla. Puoliksi häntänsä menettänyt "kenen lie kissa" sylissäni, joka on saanut luonteeni ja värinsä vuoksi minulta nimen Black & White. Huomasin käyneen kuten jollekin itseään kissan vihaajana pitävälle tai ainakin sanovalle, jonka jalkaa puskemaan tai syliin ventovieras kissa yhä uudelleen änkeää. Black & White kaivoi minusta esiin kissoja(kin) rakastavan sydämen vuosikymmenen, kahden tauon jälkeen.