Oli vuorosi Juha Lappi

Jo vuosien ajan olen pitänyt tapana muistella ystäviäni ja muitakin viimeistään silloin, kun on tullut heidän aikansa käyttää meille jokaiselle varattu viimeinen menolippu. Määränpää lienee sama, vaikka saatamme elon taipaleella olla eri mieltä osoitteesta tai osastoista. Itselläni nimittäin on edelleen kavereita, jotka sanovat, että tuonpuoleisessa emme enää tapaa. He uskovat ikuisuuteni olevan kuumemmalla puolella. Sen näemme aikanaan tai sitten emme.

Sen sijaan Jyväskylän vuosieni aikana meille syntyi viiden miehen veljeskunta. Kuin viisisakarainen tähti, joka kokoontui jonkun kerran vuodessa. Usein saunan, ruuan ja välillä kipeidenkin asioiden äärelle. Tuettiin toisiamme ja puhuttiin kuin miehet miehille. Olimme veljiä Hänessä ja uskoimme tai toivoimme, että vielä joskus olemme ikuisesti yhdessä. Samalla osastolla taivaanrannan tuolla puolen, taivaallisen saunan lauteilla ja tarinoimme kuten ennenkin. Mielenkiintoinen yksityiskohta sekin, että alkuperäisen veljeskunnan enemmistöllä oli Liisa-vaimo.

Seppo Hannunen, Juha Lappi, Markku Rantanen, Risto Närhi ja minä. Ensin tulivat Sepon päivät täyteen ja eilen tavoitti viesti lumisesta Suomesta, että sinä Juha, rakas ystäväni, et tarvitse enää talvitakkia, jos takkia lainkaan. 

Kerran aikaisemmin Sepon lähdettyä yritimme ja kokoonnuimmekin. Mutta hyvä henki ei meitä tavoittanut, sillä Hannusen, toisen ystävämme jättämä paikka oli liian suuri silloin täytettäväksi. Seuraava tapaamiskerta viime kesänä ei ollut helpompi, sillä et Juha enää jaksanut tulla Lomakeskus Revontuleen Hankasalmelle. Mutta olit silti läsnä, sillä hyvä henki oli palannut. Sen toivat mukanaan Reino Väisänen ja Jarmo Hakkarainen. Joten nyt meitä oli taas viisi läsnä ja ekstrana Seppo taivaassa sekä sinä Juha, vaikka fyysisesti lienit sairaalassa tai vaimosi Liisan kanssa rakentamassanne kodissa Vaajakosken Kaunisharjussa.

Sinnekin tyrkytin aikoinaan itseäni lauteille eräänkin kerran, mutta aina väistit pyyntöni. Sitä monesti pohdin, sillä syyn veit mukanasi. Se jäi siis arvoitukseksi. Mutta arvelen niin käyneen siksi, että kerran arvostelin naulaamasi keskeneräisen keittiön katon naularivistön vinoksi 🤣🤣.

Olit hieno mies sekä ystäväni ja muistoissani olet iäti. Viimeisiä mohikaaneja, aitoja seurakuntiemme viinadiakoneja. Meidän yhteinen juttu oli Pitkäkatu 8, joka oli jalostettu valtakuntamme ensimmäisestä Päihdetyön päiväkeskus Omakotikatu 1:stä.

Kun eilen yhteinen ystävämme Jarmo Hallamäki kiikutti langattomia lankoja myöten 8000 kilometrin päähän viestin, en kokenut enkä kuullut surua, sillä tiesin jo aiemmin, että tiimalasiasi oli käännetty viimeisen kerran. Koin haikeutta kaiken yhdessä koetun siirtymisestä lopullisesti muistojen osastolle. Surun sijaan kuulin hersyvän naurusi, joka soi korvissa vielä Thaimaan aamussakin tätä kirjoittaessani, kellon ollessa Suomessa 2 yöllä.

En tiedä milloin oma tiimalasini lähtee valumaan viimeistä kertaa. Mutta jos aikaa on, toivon, että Juha etsit taivaan ylisiltä Sepon Roi-koiransa kanssa ja sanot uudistetulta viisisakaraiselta veljeskunnalta terveisiä. Ja kerrot, että kun ja jos ensi kesänä tapaamme, teidän molempien hyvät henget ovat kanssamme.