Olemassa olemisen sietämätön keveys on joskus raskas taakka kantaa. Sen ymmärtäminen sietämättömyyden sijaan hyväksi elää on taitolaji. Löytää aito elo ja elämisen ilo sekä oikeus olla tekemättä mitään hyödyllistä itselleen tai kenellekään. Jos elämä on lahja, jonka olemme saaneet, koemme sen kuinka tahansa, miksi siitä pitäisi jonnekin tai jollekin jotain maksaa työllä tai muuten? Tai olla näreissään itselle tai muille. Vanhemmilleni sen sijaan olen elämäni päätepysäkille saakka kiitollisuuden velassa, kun tekivät minut. Hyvä niin, mutta se pitää oivaltaa, välillä antaa anteeksikin. Silloin on helppoa ja tarpeellistakin käydä heidän haudoillaan.
Kun tätä kirjoitan, on varhainen aamu, Suomessa keskiyö ja juuri alkanut vuorokausi. Hiljaisuudessa kilahti äänetön chatviesti postilaatikkooni, jota jäin miettimään. Se poikikin aiheen blogiini. Oli mukava olla läsnä yötään valvovan hetkessä myönteisesti. Ehkä siinä on sitä jotain syvää. Olla jollekin jossain kaukana jotain tai vähintään mielessä tietämättä siitä mitään.
Muistan, kun kerran umpikujassa tuttuni tuskaili omaa hyödyttömyyttään ja tarpeettomuuttaan. Halusi kuolla. Nollana olemista ajatteli päivänsä päättänyt oiva Pekka Puupää -filmien näyttelijä Masa Niemikin. Vaikka olemassa olon oikeus on meillä jokaisella, kokee olevansa hyödyksi tai ei, elämä ei ole aina helppoa ja eläminen tuntuu sietämättömän kevyeltä tai ylivoimaisen raskaalta. Jopa niin, että kokee olevan parempi, jos ei olisi syntynyt tai olemassa.
Kauan sitten minua otti Viitaniemessä, Stavangerin puistossa käsipuolesta aito seniori. Silmiin katsoen hän kysyi: "Oletko Jorma Soini?" Johon, että olenhan minä. Vanhus jatkoi, mutta oletko se Jorma Soini? Tähän vuorostani, että kyllä varmaan, sillä eihän meitä Jyväskylässä kahta ole. Keuruulla kylläkin lienee toinen. Iäkäs naisihminen: "No hyvä, sillä meillä on Viitakodissa vanhusten piiri, jossa joka ilta rukoilemme sinun ja katulähetystyön puolesta." Kun katselin hänen loittonevia askeleita kepistä tukea ottaen, syvä kiitollisuus valtasi mieleni. Ajattelin kuinka suuri asia on olla joidenkin, ventovieraidenkin ihmisten huokausten kohteena. Olla heidän hetkessään ja mielessään tarpeellinen ja hyödyllinen.
On pitänyt kulkea pitkä matka ja välillä kivikkoisetkin polut ymmärtääkseen sydämeni sopukoissa olemassa olemisen syviä tarkoituksia. Itsekästä mieltäni hyväilee, kun joku antaa päivittäisestä blogistani palautteen. Kesäisessä aamussa joskus kirjoittamista tärkeämpää on kuitenkin kääntää koppakuoriainen polulla jaloilleen mennessäni läheiselle hevoslaitumelle sanomaan polleille hyvää huomenta Puuilon korppupussin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti