Traficoffice ja Harri Taavitsainen

Eilisen päivän päätimme Jomtien Saunalle, joka oli kokenut pikku remontin ja omistajanvaihdoksen. Sen myötä oli vaihtunut työntekijöitäkin ja hymy oli palannut henkilökunnan kasvoille. Se olikin oikein mukava hyvän mielen tuoja. Itse remontti ei näyttänyt tuoneen juuri parannuksia ja hintaan aiemmin kuuluneet ananasviipaleetkin olivat matkanneet muualle. Saunat olivat siirtyneet uuteen paikkaan, mutta löylykauhat ehkä jääneet uuden muurin taakse vanhoihin saunoihin. Eilen vain odotimme milloin automaatti ruiskaisee kiville vettä ja siihen on tyytyminen, on löylyä liikaa tai liian vähän.

Harrikan myyntioperaatiota jatkoimme tänä aamuna Liikennetoimistossa ja taas oli Kopin apu lähes korvaamatonta. Päivälle olimme suunnitelleet myös uimareissua armeijan rannalle, mutta se karahti sadepilvien ja asioiden vuoksi kiville, kun toimistosta pitää noutaa päivitetty rekisteriote kahdelta, suomalaisittain siis kello 14.

Rofalle meinasi käydä Makkoset, kun hän käänsi pikkuisen kaasua ja survasi rusauksen kera ykkösen pesään unohtaen koko kytkimen, joten Harri pomppasi kuin kenguru kohti pihan suihkulähdettä. Jo löytyi mieheltä puikoista kämmeniä kytkimelle ja jarrulle joka lähtöön. Hyvä, ettei käynyt pahemmin, kuten ei Makkosellekaan, joka Vespamme kanssa oli kerran menossa hyvää vauhtia samantapaisessa tilanteessa kohti Jokilaakson Maljapuroa.

Kaikki tai ehkä monikaan ei ole elämässäni kuten ennen, sillä kaava, joka aiemmin pudotteli painoa, ei sitä enää teekään. Vaan vaikka olen ollut syömisieni kanssa viikon tosi tarkkana, ei ole painonhallinan suunta kurssissa, ja aamuvaaka näytti 101.2 kg. Täytyy tuumata lisää sekä pitää suuta vielä enemmän kiinni, jottei sinne mene salaakaan ruokaa.

En malta olla laittamatta kuvaa Harrikkaliikkeen uudesta, melkoisen loivaliikeisestä työntekijästä, joka oli saanut töiden vastaanoton katolta oman pihan, kopin ja aitauksen. Tai mistäpä minä tiedän kuinka virtaa löytyy pimeän tullen, jos koiran virka onkin yövartija. 

Mutta, vaikka on montakin asiaa, joita olisi syytä laittaa jollekin tolalle Päiviksen pikku skootterista lähtien, on elämä tälläkin hetkellä mukavan leppoista. Harkitsen sitäkin, jos jätän reissulla vallan kaksipyöräiset rauhaan ja menen menemiseni kaksijalkaisesti, niin tuleeko aika liian pitkäksi. Sitäkään en vielä sure, vaan elän sen mukaan mitä huominen tuo tullessaan, kun Harrikka lähtee uuden isäntänsä alla kohti uutta kotia Roi Etissä.

Immigration ja Harley Davidson

Eilisen päivän odottelin ystäviäni Roi Etistä. Vaikka matkaa taitaa olla vain rapiat 400 kilometriä, tarvitsi Rofan Toyota sen haukkaamiseen koko päivän. Kyläreissun tärkein aihe oli, että oli tullut aika myydä Harrikka haikein ja yllättävää kyllä vähän helpoittuneinkin mielin. Se, sekä aikaisempi pyöräni Honda Phantom ovat olleet merkittäviä syitä miksi ulkomaanmatkani ovat suuntautuneet vähintään kerran vuodessa Pattayalle Jomtienin kaupunginosaan. Tulevaisuus saattaakin nyt olla aivan toisin. 

Immigrationin eli maahanmuuttoviraston kanssa olen asioinut yksin lähes kielitaidottomana, mutta monesti jonkun osaavamman kanssa. Nytkin etsin apua, sillä halusin tehdä ensimmäisen kerran 24 tunnin ilmoittautumisen maahan saapumisestani, vaikka matkoja on takana monta kymmentä. Sen lisäksi tarvitsin luvan moottoripyörän myymiseksi.

Omin silmin katsottuna virasto on täydellinen hullunmylly ja tuntuukin käsittämättömältä kuinka henkilökunta pitää lähes täydellisen kaaoksen hanskassa. Tarvitsin apua, sillä ajattelin, että maahantuloilmoituskaan ei ehkä mene yksinkertaisen kaavan mukaan, sillä nyt en asu enää vaimon, vaan entisen puolisoni asunnossa eikä niin sanotussa osakekirjassa taida olla hänenkään nimeään. Pyörän myyntiluvan saamisen arvelin olevan sitäkin monimutkaisempaa.

Sitä kaikkea kokonaisuus olikin. Voin oikein hyvin myöntää, että ilman asioiden hoitajaa en olisi tästä selvinnyt. Tein myös mielenkiintoisen havainnon itsestäni, kun katselin kuinka Kop liikkui kuin sukkula ties missä eikä odottanut vuoroaan juuri missään. Kuinka monesti olenkaan ärsyyntynyt, kun joku on ohittanut minut jonossa. Nyt kun etuilun tarve oli omalla kohdalla, minä vain iloitsin Kopin ammattitaidosta hoitaa asioitani.

Ehdimme vielä laittaa alulle asiat huoltoineen Harrikkaliikkeessäkin pyörän saamiseksi huilaamisen jälkeen liikenteeseen. Puolentoista vuoden säilytyksestä olisi pitänyt maksaa pitkä penni tai baht, mutta maahantuojaliikkeen boss sanoi, että olen hyvä tyyppi ja ystävä eikä Harrikan huolenpito maksa minulle mitään. Huomenna jatketaan aiheesta ja luulen Rofan silloin ajavan myös vielä hieman minunkin Harrikallani ensi metrit.

Elämän vuoristorataa

Neljäkymmentä vuotta sitten lopetin viinanjuonnin ja painoin 54 kg. Asetin monia tavoitteita, joista yksi oli tuplata paino tai painaa kerran elämässä ainakin 0,1 tonnia. 25 vuotta myöhemmin painoin 100,6 kg ja makasin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa infarktin saaneena. Ajattelin, ettei lähtenyt henki juomalla, mutta tätä vauhtia se lähtee syömällä. Sen jälkeen pudotin painoa parikymmentä kiloa. 

Kun eilen astuin Thaikotimme 7-Elevenin tutulle vaakalle, painoin käsilaukun kanssa 103,6 kg. Ilman laukkua puntari näytti 101,5. Asetin taas tavoitteita ja päätin pudottaa kolmen kuukauden ajan painoa 100 grammaa päivä. Tänä aamuna painoin 101.3 kg, joten ainakin yhden vuorokauden olen pysynyt tavoitteissani.

Eilen kirjoitin Thaikodistamme, että käytön jälkiä oli tullut, vaikkei ole ollut käyttäjiäkään. Huomasin kirjoittaneeni väärin, josta olen aidosti pahoillani. Olisi pitänyt kirjoittaa, että käyttämättömyyden jälkiä oli tullut, kun ei ole ollut käyttäjiä. Silloin voi käydä kuten moottoripyörälleni täällä, joka seisoo pitkät ajat. 

Ilman kosteus ja käyttämättömyys varsinkin Thaimaassa, haurastuttaa esimerkiksi oven taitettavan hyttysverkon ja metallisaranat saattavat hapettua, kuten meillä oli käynyt. Mutta ne ovat pikkujuttuja, sillä ystäväpariskuntamme on käynyt silloin tällöin koko puolentoista vuoden ajan katsomassa Thaikotimme perään. Siivoilemassa, tuulettamassa ja niin edelleen. Voin vain kuvitella miltä kaukokotimme olisi näyttänyt ilman heitä. Kun tulin, joka paikka oli puhdas, pyykit pestyinä, homeiset kankaat pois heitettyinä ja kaikki kuin uudessa asunnossa. Tästä kaikesta olemme Päiviksen kanssa syvästi kiitollisia.

Tänään oli toinen aamulenkin päivä ja nyt oli matkassa kulkukoirien lahjontapussikin. Koirien vailla ihmiskotia käytös ja äänetkin muuttuivat kelloissa ja kävelykavereita ilmaantui sekä seurasi minua pitkin matkaa makupalojen toivossa. Ajattelin jälleen kerran niitä farangeja ja muita turisteja, jotka saattavat huitoa rottinkikepillä sinne tänne lenkillään pitääkseen koirat loitolla. Samalla he ihmettelevät, että miksi ne ovat vihaisia ja peräti joskus purevat. Itse uskon edelleen, että ystävällistä ja ruokkivaa kättä ei koira hevin pure. 

Eilen kävin talon saunassa, joita kutsuin Harvian höyryhuoneiksi. Tiesin jo silloin, että hieno systeemi ei tule koskaan toimimaan, sillä digitaaliset säätimet eri hajusteineen olivat kaikkien käytettävissä. Venäläisistä jenkkeihin ja intialaista kiinalaisiin sekä muut kansakunnat päälle. Nyt ovat säätimet lukkojen takana ja tuoksuhöyryt tipotiessään. Tilalla ovat suomalaiset, niin ikään Harvian kiukaat, joiden vastusten päällä oli jokunen kivi. Kukaan ei ole neuvonut saati laittanut kiviä myös vastusten väliin. Mutta löylyt olivat varsin kelvolliset ja ilmakin tuntui kiertävän. 

Tätä kirjoittaessani odottelen saranankorjaajaa, jota ei näy. Usein ajat täällä eivät ole minuutin tarkkuudella eivätkä aina tuntienkaan. Tänä aamuna yhdeksältä voi tarkoittaa huomenna iltapäivällä tai ei lainkaan. Maan tapoihin kuuluu nimittäin ilmaista ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärtäisikään. Siitä voi hikeentyä tai sitten ei. 

Seven Seas

Majaani Thaimaassa pidän 10 rakennuksen kokonaisuudessa, jonka nimi on otsikossa. Klubirakennusta lukuunottamatta kaikissa on kahdeksan kerrosta. Katotkin piti tulla asukkaiden käyttöön, mutta vain yksi kattoterassi ehti lähes valmiiksi. Minäkin olin siellä Päiviksen kanssa ainakin kerran Uudenvuoden aatttoyön partyissä, kunnes yhtenä päivänä kaikki katot oli lukittu. Kun syytä kyselin, oli vastauksia monia. Yksi oli, että joku oli hypännyt, pudotettu tai muuten vaan pudonnut katolta alas. Oli oikea vastaus mikä tahansa, katot pysyivät suljettuina.

Oli jännittävää tulla Thaikotiimme, joka on ollut puolitoista vuotta käyttämättömänä. Pääosin kaikki oli kunnossa ja käyttöä vailla. Silti joitakin käytön jälkiä oli tullut, vaikkei ole ollut käyttäjiäkään. Oven taitettava hyttysverkko oli saanut siipeensä tai oikeastaan muuten vain taitoksiin oli tullut mosquitojen mentäviä aukkoja. Keittiön kuivauskaapin saranakin oli rikkoontunut, joten nyt on sisältö vailla ovea kunnes löydän korjaajan.

Aamulla lähes ensimmäisenä oli aamulenkin aika, sillä olen päättänyt, että valtoimenaan kaksi vuotta hillunut omapainon suunta kääntyy kolmen kuukauden aikana alaspäin. Päivä alkoikin neljän kilometrin perinteisellä aamulenkillä. Vaatimaton ranta-asunto oli saanut naapurikseen vielä vaatimattoman kodin, jossa asukas oli täydessä unessa kuvaa ottaessani ja ohi kävellessäni.

Koiria oli entiseen malliin, joskaan en ole varma oliko niistä mikään parin vuoden takainen tuttu, sillä yhdenkään häntä ei heilunut. Luulen, että olin heille vain tunkeutuja tai muuten outo hiipari. Eikä kulkukoirien lahjontapussiakaan ollut matkassa, mutta huomenna on. Ehkä vain vastakkaisen pienen hotellin pienen pieni koira oli entisellään toivotellen minut tervetulleeksi.

Vakiopaikkamme, jossa Päiviksen kanssa pysähdyimme jokaisella aamulenkillä Soda Waterille, oli laittanut lapun luukulle ja ovet säppiin. Erityisen hyvin ja haikeana palautui mieleen emännän pienen pieni tyttö, joka viimein ystävystyttyään kanssani, kantoi joka kerta lelunsa pöytääni. Niillä me leikimme aamuisin eikä sanoja tarvittu.

Myös Seven Seasissa oli muutamia tuttuja työnsä tekijöitä toivottamassa tervetulleeksi kuin parhaan ystävänsä konsanaan. Tuli hyvä mieli. Ensi hetken vilkaisukierros allasalueella kertoi, että yhtiötä on hoidettu kelvollisella tavalla eivätkä paikat repsottaneet. Vaikka edessä on muutamia ikäviä asioita Harrikan myynteineen, tuntuu hyvältä, että sain ajan patinoimat luuni 8000 kilometrin päähän Jokilaaksosta.

Suuntana Pattaya, tarkemmin Jomtien

Luulen, että Jomtien on kaupunginosa, jonne suuntaamme tänään. Pentti Peltisepän mielestä otamme kadulta taksin, joten sillä lähdemme, kun puolipäivä koittaa.

Mutta sitä ennen oli eilinen, josta parituntisen vietimme Bangkokin kanavilla. En oikein tiedä syitä, mutta minulle se on parasta ja niille menen pitkähäntäveneellä lähes joka kerta. On mukava seurata jokien elämää, vaikka vesi on kaikkea muuta kuin puhdasta. Roskiakin on paljon.

Vedessä kahlaavia ja uivia kalastajia tai mitä kaikkea sitten pyytänevätkään, näkyy joka kerta, kun on tarkkana. Veneen kipparikin niitä osoittaa, jonka harjaantunut silmä löytää myös puista ja maasta eläimiä, joita en itse huomaa. Kalojen lisäksi silmiin voi sattua vaikka varaaneja ja isoja käärmeitä, jotka kokonsa puolesta saattavat hotkaista suihinsa pienen ihmisen.

Temppelilläkin kävimme. Ja koska liikuimme myös tuktukilla, oli käytävä vaatturilla tai ainakin vaatemyymälässä, jotta kuljettaja saa leiman tuomistaan asiakkaista, vaikka ne eivät mitään ostaisikaan. Loppuaika meni hotellilla blogia kirjoitellessa, sosiaalisessa mediassa ja chattaillessa sekä tietenkin uima-altaalla. Alkuillasta hipsimme vielä ulos syömään, sanoisinko paikallisten käyttämään katuruokalaan. Tulinen ja kohtuuhintainen ateria maksoi appelsiini-Fantan kanssa 70 bahtia.

Huone oli mukava, vaikka maksoinkin karanteeniyöltä 1000 bahtia liikaa. Sillä olin varannut paketin kahdelle, jota ei respa enää muuttanut. Vaikka en rahoissa kylvekään, ei mieleni pahoittunut, vaan mukava fiilis tunki joka paikkaan. Jotta minut tunnistaa suomalaiseksi, on jostakin myös marmatettava, vaikka kaikki olisi loistavasti. Allasbaarissa ei ollut alkoholitonta olutta. 

Eläkeläisellä ei ole lomia. Elämä on vain yhtä ja samaa leppoistamista päivästä toiseen 😂😂.

Bangkok +32, joka tuntuu kuin +36°. Taivaalla sama mollikka kuin kotimaasssakin, mutta jotenkin se tuntuu toisenlaiselta, lämpimämmältäkin.

Yön aikana oli joku sujauttanut hotellihuoneeni oven alta mieluisan kirjeen, joka piti sisällään negatiivisen Covid-19 testituloksen. Kun keräsin Suomessa asiakirjoja ja muuta materiaalia Thaimaan lähdön vuoksi, oli aikaa pohtia ja nyt myös kokea maan logiikkaa kuinka he torjuvat korona-virusta. Jota tätäkin ainakin osa suomalaisista haukkuu. Mutta minä en ja kerron vähän siitä.

Ensinnäkin maa haluaa, että minulla on vakuutus, joka korvaa Covid-19 aiheuttamat sairauden hoitokulut vähintään 50 000 dollariin saakka. Sillä taataan, että saan maan parhaan, tarjolla olevan hoidon. Mutta, jotta tähän ei jouduttaisi, tahtoo Thaimaa dokumentit, että olen rokotettu ennen lähtöäni virusta vastaan. Sitten maa vaatii minulta lähtömaasta korkeintaan 3 vuorokautta vanhan testituloksen, sillä saatan kantaa virusta rokotuksista huolimatta.

Helsinkikin on monelle ympäri maailmaa Aasiaan matkaavalle vain välilaskupaikka, joten koneessa on jengiä pallon joka puolelta ja Thaimaa edellyttää, että käyn lennon jälkeen uudelleen testissä. Sen tulosta kukin odottelee noin yhden yön valitsemassaan hotellissa. Jos kaikki on ok, voin lähteä sinne minne olin menossakin. Edessä on vielä yksi testinäyte, jotta nähdään olenko selvinnyt niin sanotusti kuivin jaloin varsinaiseen määränpäähäni. Tämän näytteen voin ottaa itse viikon sisällä ja lähettää tiedot maan viranomaisille.

Tämän kaiken lisäksi minun on pidettävä maskia kaikissa julkisissa paikoissa. Jos tästä luistan ja jään kiinni, on edessä roima sakko, jonka antaa poliisi. Lisäksi hotellissa missä nyt olen, annettiin esimerkiksi aamiaiselle mennessäni jokaiselle muovikäsineet, jotka henkilökunta myös laittoi käsiini. Tästä kaikessa tulee oivalla tavalla esiin kuinka tosissaan maa on, sekä thaimaalainen ystävällisyys. Kaiken holhoamisen ja opastuksen he tekevät minulle, vanhalle miehelle hymy kasvoillaan.

Kun tästä aamulla puhuin myönteiseen sävyyn suomalaiselle ystävälleni, sanoi hän, että niidenhän on pakko satsata ennaltaehkäisyyn, sillä muuten eivät riitä huonotkaan hoitopaikat. Ajattelin, että totta. Ei ole niin hyvää asiaa, ettei sitä joku maanmieheni nurjaksi käännä. 

Taivaalle ja Thaimaahan

Maanantaiaamuna oli Helsinki-Vantaa lentoaseman lähellä koronatestiajat Pentti Peltisepälle ja minulle. Sen jälkeen odotettiin jännäten sähköpostiin tuloksia, jonne ne kilahtivatkin alkuillasta. Paljon ei olisi ollut aikaa korjausliikkeille, sille lähtö oli seuraavana päivänä.

Lentokentälle menimme hyvissä ajoin, koska mahdollisuuksia vastamäkiin oli paljon. Kyllä niitä jonkun verran tulikin, sillä Covid 19 ansiosta tulleeseen lisäasiakirjaan, Thaimaan Passiin oli merkitty lähtö päivää liian aikaisin. Siihen puuttui Finnairin virkailija, joka ei uskaltanut päästää lähtöselvitystä pitemmälle. Minut pelasti hänen esimiehensä, joka sanoi, että koneeseen vaan, kun molemmat päivät mahtuvat 72 tunnin sisälle, jota vanhempi ei testitulos saa olla.

Seuraava stoppi tuli matkatavaroiden kanssa, sillä jouduin satunnaissyyniin onko mahdollisesti hyntteissäni räjähdysainejäämiä tai mitä kaikkea etsivätkään. Sitten jäin toviksi jumiin vihonviimeiseen pisteeseen, sillä kahdella eri mittarilla otsalämpö näytti 34°. Se on vähemmän kuin reilu alilämpö. Kuumeenmittaaja totesi, että eipä ole moista ennen sattunut, mutta matkaan vaan. Päättelin, että koronan oireisiin ei varmaan sitten kuulu alilämmöt.

Kaikkiaan kentällä piti näyttää passia, lippua ja muita asikirjoja varmasti yli puolentusinaa kertaa. Tuntuikin siltä, että osa kyselijöistä oli harjoittelijoita, jotka oli laitettu opettelemaan työntekoa turistien iloksi.

Lento meni hienosti haamualilämpöineen koneen ollessa ehkä puolillaan. Monesti ehdin ajatella, että saapa nähdä minkälainen ruljanssi on Thaimaassa. Vaan eipä ollut ja tuntui, että kaikki osasivat hommansa, joissa ei turhia liikkeitä ollut. Ilmastoitu pikkubussi haki kentältä ja välillä pysähdyttiin antamaan testinäyte suoraan autonpenkiltä. Toinen pysähdys oli, kun saimme näytteenottovälineet toisen testin ottamiseksi viikon sisällä. Nyt olen  https://skyviewhotel.com/ hotellista suihkunraikkaana odottamassa ruokaa huoneeseen ja laboratoriotuloksia. 

Jokilaakson luonnonsuojelualue

PÄÄTÖS LUONNONSUOJELUALUEEN PERUSTAMISESTA

Nimi: Jokilaakson luonnonsuojelualue

Suojelualuetunnus: YSA254455

Kunta: Tuusula

Kiinteistö: 858-411-5-177 Jokilaakso

Suojelualueen pinta-ala: noin 7,5 ha 

Omistaja: Elämän tähden ry

Suojelukohde: Lajisuojelu, viitasammakko ja linnusto.

Kohde sijaitsee Tuusulanjoen varrella Tuusulan kunnan eteläosassa. Alueelle on kaivettu allas Tuusulanjoen kunnostuksen (2006–2009) yhteydessä. Altaan tarkoituksena on kierrättää osa joen vedestä altaan kautta, jonka vuoksi veden korkeuden vaihtelu on suurta. Ajan kuluessa allas on luonnontilaistunut kosteikoksi.

Tuusulan  osayleiskaava-alueiden luontoselvityksen 2013 ja 2014 mukaan alueelta löytyi useita kutevia viitasammakoita. Allasta ympäröivä alue on luhtavaikutteista koivikkoa sekä pensasluhtaa. Idän puoleisen rinteen juurella on iäkästä havu- ja lehtipuustoa sekä kasvavaa lehtoa. Alueen on todettu olevan linnustollisesti arvokas ja sillä on tärkeä asema lepakoiden siirtymäreittinä. Kohde on keskeinen osa linnustollisesti arvokasta aluetta, jolla on havaittu silmälläpidettävät punavarpunen ja ruokokerttunen sekä lisäksi elinvoimaisiksi arvioidut satakieli, telkkä, rantasipi, laulujoutsen ja viitakerttunen.

Ruotsinkylän-Myllykylän osayleiskaavassa alue on merkitty maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi MT-3. Tuusulan kunnalta pyydettiin lausunto suojelualueen perustamisesta. Kunnan ympäristösuojeluviranomainen totesi lausunnossaan, että luonnonsuojelualueen perustamiselle on hyvät edellytykset, sillä alueella on merkitystä sekä luonnon monimuotoisuuden että vesiensuojelun kannalta. Rauhoitusmääräyksiin toivottiin lisättäväksi hiihtoladun kunnossapidon salliminen. Tuusulan kunta yhtyy ympäristöviranomaisen lausuntoon.

Kunta pyytää huomioimaan, että Focus-yrityspuiston toteuttaminen voi aiheuttaa muutoksia suojelualueen läpi virtaavan Huhtarinpuron veden virtaamaan. Kunta esittää Huhtarinpuron jättämistä kokonaan pois suojelualueesta. Varsinaisen lausunnon lisäksi Tuusulan kunta on sähköpostitse ilmoittanut, että alueelle kaivettua allasta saattaa joskus olla tarve ruopata. Vesiyhteyksien Tuusulanjokeen tulisi ainakin pysyä auki.

Alueen maanomistaja on suostunut luonnonsuojelualueen perustamiseen korvauksetta 27.9.2021 päivätyllä suostumuksella.

ELINKEINO-, LIIKENNE- JA YMPÄRISTÖKESKUKSEN PÄÄTÖS

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus perustaa edellä mainitun ja liitekartalle merkityn luonnonsuojelualueen, jolla ovat voimassa seuraavat rauhoitusmääräykset:

Koko alueella on kielletty liikkuminen lintujen pesimäaikana 1.4.–31.7. lukuunottamatta alueella olevaa polkua, metsänhakkuu ja muut metsänhoitotoimet, elävien ja kuolleiden kasvien, kasvinosien ja sienien ottaminen tai vahingoittaminen, ojien kaivaminen ja muu maa- ja kallioperän vahingoittaminen, muuttaminen ja sen ainesten ottaminen, rakennusten, rakennelmien, teiden ja polkujen  rakentaminen, moottoriajoneuvolla liikkuminen, luonnonvaraisten selkärankaisten eläinten pyydystäminen, tappaminen tai hätyyttäminen tai niiden pesien hävittäminen ja selkärangattomien eläimien pyydystäminen tai kerääminen sekä kaikenlainen muu toiminta, joka  muuttaa alueen maisemakuvaa tai vaikuttaa epäedullisesti luonnonoloihin tai eliölajien säilymiseen.

Edellä olevien määräysten estämättä alueella on sallittu marjojen ja hyötysienien poiminta, laidunnus ja sen edellyttämien rakennelmien teko, olemassa olevan polun/hiihtoladun moottoriajoneuvon käyttö, kalastus 1.8.–31.3. välisenä aikana, ylläpito ja siihen liittyvä altaan käyttötarkoituksen mukainen kunnostus ELY-keskuksen hyväksymällä tavalla, vierasperäisten eläin- ja kasvilajien poistaminen, tutkimus luonnonsuojeluviranomaisen luvalla sekä luonnonsuojeluviranomaisen hyväksymän hoitosuunnitelman mukaiset toimenpiteet.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi yksittäistapauksessa myöntää poikkeuksen luonnonsuojelualuetta koskevista rauhoitusmääräyksistä, jos poikkeaminen ei vaaranna alueen perustamistarkoitusta ja on tarpeen alueen hoidon, käytön tai tutkimuksen kannalta.

Päätöksellä turvataan EU:n luontodirektiivin liitteen IV a lajin (viitasammakko) lisääntymis- ja levähdyspaikka sekä turvataan linnustollisesti arvokkaan alueen säilyminen. Alue täyttää luonnonsuojelulain mukaiset luonnonsuojelualueen perustamisedellytykset.

Kirsti Paakkasen tarina

Yöllä ajattelin, että onkohan minulla mitään henkilökohtaista Marimekkoa. Ja kas, kyllä vain, sillä kerran sain ajatuksen, että Kirsti pukee minut saunomisen jälkeen, joten hipsin Marimekon myymälään. Ostin mustavalkoiset, froteiset tossut, pienen ja suuren pyyhkeen sekä kylpytakin. Etsimättä löysin aamulla tossut ja vyön, joka on jo kauan ollut solmittuna parvisänkyni portaissa.

Sain päätökseen myös osin otsikon nimisen kirjan. Pidin siitä, vaikka se arvatenkin oli siloteltu kuva upean naisen upeasta elämästä. En kyllä rosoisuutta kaivannutkaan, vaan oli mukaansa tempaavaa lukea hänen lapsuudestaan varsin köyhissä oloissa Saarijärvellä. 

Sieltä Kirsti ponnisti pääkaupunkiin rakentamaan omaa unelmaansa. Mukaan otettavaa ei ollut kuin matkalaukun verran. Mutta sitäkin enemmän oli uskoa itseensä, joka korvasi myös koulusivistyksen puutteita. 

Ensin ajattelin, että kirja oli aika tavalla työkeskeinen, kunnes muistin oman työnarkomaniani. Parhaina vuosina en osannut muusta puhuakaan kuin työhöni ja päihteisiin liittyvistä asioista. Lapsettomalle Kirstille yritykset Womena, mutta varsinkin Marimekko olivat kuin omia lapsia koirien lisäksi. Jos jotakin kaipasin, niin ehkä silti kerrontaa kaikesta siitä mitä hän oli työn ulkopuolella.

Oikeastaan luen kirjaa yleensäkin vain vuoteessa iltaisin ennen kuin nukahdan ja öisin, kun heräilen. Vuorokaudessa käytän kirjan parissa aikaa ehkä tunnin molemmin puolin. Vain harvoin sattuu hyppysiin sellaista, että iltasella mietin jokohan olisi sopivaa mennä petiin kirjan pariin.

Aivan päinvastoin kävi kesken jättämäni Jari Tervon kirjan kanssa Loirista. Sen kanssa pohdin välillä, että mitähän tekisin unilääkkeeksi, jottei tarvitsisi lukea Veskusta. Vaihtoehdoista ei ole pulaa ja joskus pelaan esimerkiksi erän shakkia jossakin maailman toisessa kolkassa olevan kanssa.

Lukemisen suhteen minusta on tullut iän myötä entistä valikoivampi ja välillä menee kauankin ennen kuin löydän mitään riittävän mielenkiintoista. Kirsti oli sitä ja hän säilynee muistini sopukoissa yhtä kauan kuin kaikki muukin, ei mikään tai mikä tahansa.

Matkalla minuuteen

Marimekko Oy:n pääomistaja, toimitusjohtaja ja yrittäjäneuvos Kirsti Paakkanen sekä SRV-yhtiöiden pääomistaja, toimitusjohtaja ja vuorineuvos Ilpo Kokkila ovat molemmat syntyjään Saarijärveltä. Ulla-Maija Paavilainen kertoo Kirstistä kertovassa kirjassa "Suurin niistä on rakkaus" Ilpon sanoneen: ”Ikä tuo pehmeyttä. Ehkä siinä vaiheessa, kun ei ole enää hirveitä pyrkimyksiä, ihminen rauhoittuu ja hänestä tulee yksinäisempi. Hän ei jaksa enää viettää aikaansa niiden kanssa, jotka eivät ole todellisia ystäviä. Kun et ole enää kukkulan kuninkaana, heistä suuri osa häipyy. Sen seurauksena ihminen vetäytyy vähän kuoreensa. Viimeistään silloin on opittava tuntemaan itsensä ja elämään oman persoonansa kanssa.”

Itse tein työtäni Sininauhasäätiössä, josta en omistanut murustakaan, kuten ei kukaan muukaan. Vastaavasti olen sosiaalineuvos ja tunnistan vuorineuvoksen mielipiteet luissani. Kun itsekin olin toimitusjohtaja, oli moni jakamassa työtä ja vapaa-aikaanikin. Aamulenkeille ja saunaan oli seuraa yllin kyllin. Mutta sitä mukaa kun asema lähti, lähtivät kaverit ja muut kanssani viihtyneet. Omalla laillaan oli kipeää huomata, että seurani olikin suurelta osin vain asemastani johtuvaa ja aloin kutsumaan loitonneita mandaattiystäviksi.

Vuosien saatossa on tullut yhä enemmän selväksi, että on tosiaan hyväksi opetella tuntemaan itseään yhä paremmin, jotta tulisi juttuun persoonansa kanssa. Monesta poiketen teen tutkimusmatkojani minuuteen ilman hetkenkään pakoa todellisuudesta kemiallisten aineiden avulla. Joskus se on raskasta, sillä mitä milloinkin löydän, ei ole aina mieltä ylentävää. Kun jotkut vuosikymmenten ajan läheisinä olleet lopettavat yhteydenpidon, ajattelen onkohan minussa jotain perin luotaantyöntävää tai oleellista vialla.

Monesti mietin, että ei ole hyvä ihmisen olla varsinkaan aina ja koko ajan yksin. Sielussani elän myötä yksin elävän tuntemattomankin arkea, joka on eronnut tai puoliso on kuollut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Moni heistä odottaa päivästä toiseen pesästä ajat sitten lentäneitä lapsia, lapsenlapsia tai ketä tahansa kyläilemään, vaikka kukaan ei koskaan tule.

Itselleni on kyyneliin asti joskus tuskaisaa ajatella elämääni avioeroni jälkeen. Kuinka varma olin siitä, että kuljen Päivikseni kanssa kohti iltaruskoa loppuun saakka toinen toisiamme auttaen ja kädestä pitäen. Juuri nyt radion soittaessa melankolista musiikkia varhaisessa sunnuntaiaamussa, on mieleni alakuloa täynnä ja ymmärrän, että minulla ei ole ketään kuka minusta pitäisi huolta, jos en joskus enää siihen itse kykene. 

Kymmenen vuotta joka päivä blogeja

Tänään on kansainvälinen lapsen oikeuksien päivä. Sen yhteydessä vietetään teemaviikkoa, jonka tavoitteena on lisätä lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuutta ja lapsen oikeuksien toteutumista.

Samana päivänä syntyi tämä 3651:s Elämän tähden blogi, joista ehkä 1/3 on Päiviksen ja loput omia kirjoituksiani. Tosin voi olla, että Kuitusen Jorma teki joku vuosi sitten yhden tekstin. Joka tapauksessa kymmenen vuotta sivun mittaisia kirjoituksia käytännössä joka päivä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta on merkittävä saavutus. Kaikkinensa se vaatii ajatteluineen, kirjoittamisineen, kuvineen ja korjauksineen joka kerta aikaa tunnin tai pari, joten ajallisestikin se on paljon. Laskenko oikein, jos sanon sen olevan yhteensä puoli vuotta yötä päivää?

Viime yö toi sähköpostiini kymmenvuotis-kirjoituspäivän kunniaksi myös bloginkirjoitusalustan ylläpitäjältä (ehkä) tekstin, jonka Google käänsi näin: "Levykiintiöilmoitus kohteelle "elamantahden.fi". Verkkotunnus "elamantahden.fi" on saavuttanut levykiintiön. Tili käyttää tällä hetkellä 96,54 % levykapasiteetistaan. Sinun tulee seurata alla olevaa linkkiä lisätäksesi levykapasiteettia automaattisesti ilmaiseksi mahdollisimman pian, jotta et menetä tiedostoja ja tulevia sähköpostiviestejä.  Käytä Levyn kapasiteetti -työkalua osoitteessa https://elamantahden.fi:2083/?goto_app=DiskCapacity. Järjestelmä loi tämän ilmoituksen 2021/3/23 13:17:46. Voit poistaa "Käyttäjän levyn käyttövaroituksen" -tyyppisen ilmoituksen käytöstä cPanel-käyttöliittymän kautta: https://elamantahden.fi:2083/?goto_app=ContactInfo_Chang. Älä vastaa tähän automaattiseen viestiin."

Teksti haiskahtaa joka tapauksessa sen verran oudolta, vaikka toki voi olla tottakin, että jätän linkit aukomatta ja katson mitä tapahtuu. Jos kaikki katoaa, menee mukana paljon. Mukaan luettuna 365-sivuisen kirjani tekstit ja kuvat.

Näiden vuosien aikana olen purkanut ajatuksiani lähes kaikesta itselleni tapahtuneesta tai muuten elämääni liikuttaneista asioista. Olen rakastanut, vähän vihannutkin, nauranut ja itkenyt, sillä aikaan on mahtunut kaikkia tunteita, joita ilman en edes kirjoita. Mieleen ei juuri tule minulle tapahtunutta, josta en olisi kertonut tai en voisi kertoa. Vain harvoin olen tietoisesti loukannut ketään, tosin niitäkin on, sillä viimein metsäni vastaa kuten sinne aikansa huutelee.

Kirjoittamiselleni en loppua näe, sillä jokapäiväinen, mukanani aina kulkeva tekemisen muoto on vaelluksellani tärkeä, kovin tutuksi tullut matkakumppani. Se on paljon enemmän kuin kirjaimia tai sanoja, sillä niiden sisällä on iso osa elettyä elämääni. 

Kaukokotina Thaimaan Seven Seas

Olisikohan ollut kymmenen vuotta sitten, kun Päivis kysyi, että mitä mieltä olen, jos hän hankkii oman asunnon Jomtien-Pattayalta. Tähän minä, että olet tukenut monia hölmöjäkin ajatuksiani, joten vuorostaan minulta täysi tuki ja apu unelmallesi. Voi, kuinka selkeästi muistankaan kuinka olin silloin varma, että vanhenemme yhdessä 😢.

Etsimme netistä ja kiersimme lukemattoman määrän valmiita kohteita löytämättä sopivaa. Kaikki joihin ihastuimme olivat menneet nopeammille. Tuli selväksi, että jos tahdomme täysin mieleisen, on otettava isompi riski ja valittava kohde, jota ei ole vielä aloitettu rakentamaan. Niin törmäsimme hotellin, klubirakennuksen ja 1500 asunnon kokonaisuuteen, josta löysimme omamme. Vaikka Thaikotimme onkin yhteinen, on se oikeasti Päiviksen.

Kun ensi kerran kävimme tontilla, silloin ei ollut edes keppejä pystyssä mihin mikäkin rakennus tulee. Se oli koirien valtakunta. Annoimme monesti sen vapaille asukkaille ruokaa sekä kerroimme tulevamme naapuriksi. Kun viimein kotimme valmistui, tulivat myös vartijat, jotka häätivät kanta-asukkaat viereiselle, tyhjälle tontille. Siellä käymme yhä niitä tai niiden jälkeläisiä aamuisin tervehtimässä. Yhtä nimitimme allaskoiraksi, sillä se kävi monesti myöhemmin salaa uimassa isossa, talojen välissä kiertelevässä altaassamme. 

Itselläni on monipuolisessa, kämmenen kokoisessa laitteessa ohjelma ja asetukset, jotka poimivat muistoja nähtäväkseni. Sieltä löysin tuhansista valokuvista muutama päivä sitten hyvinkin rakkaan hetken kahdeksan vuoden takaa. Sillä oikeastaan emme olleet Seven Seas kotimme ensimmäiset asukkaat, vaan rakentamisen aikaan tulevassa kaukokodissamme asui kuvan perhe. Vanhemmat olivat rakennuksella töissä ja lapset pyörivät mukana. He kaikki tekivät meidänkin kotia, ehkä loivat ja jättivät sinne hyvän hengenkin.

Hetki on siksikin kovin rakas, sillä siinä on paljon omia unelmiani, kuten rakkaus, nuoruus, lapset, vaimo, yhteinen koti ja tulevaisuus. Toki ne kaikki ovat olleet totta myös minulle, nykyisin enemmän vain muistoissani. 

Jos suunnitelmani toteutuvat, olen Thaikodissamme viikon kuluttua 2- 3 kuukauden ajan. Thaimaa on maailmassani kertakaikkisen hieno maa ja kokonaisuus ihmisineen. Sen ainut huono puoli kannaltani on pitkä lentomatka. Siitäkään en kärsisi, jos jostain luopumalla matkaisin busines tai ensimmäisessä luokassa nukkuen yölennolla. Tätä olen kerran päässyt maistamaan, kun olivat myyneet karvalakkiosaston liian täyteen ja siitä hyvitykseksi siirsivät meidät unelmiemme paikoille. Matka Helsinki - Bangkok oli vain hyvin nukuttu yö 😅. 

Kaikkiaan elämä on mukavaa

Lähipäiviin on mahtunut pari mukavaa vierailua, kun Päivis haki ja toi Muistojen merikonttien alta ja alle lähes punaisen Suzzunsa talvitassut kesätassujen tilalle. Hän otti kainaloonsa pyynnöstäni myös kasvamisen aloittaneen pienen amarylliksen. Ehkä se kukkii jouluna ja ehkä saan kuvan. Aika näyttää, sillä kasvin mukula tai sipuli ei viettänyt kesäänsä pimeässä komerossa, vaan ulkona Suomen kesän auringossa ja sateessa Duokodin ikkunan takana. Uimataitoakin se tarvitsi ruukun ollessa monesti pitkin suvea täynnä vettä. 

Mukavaa oli sekin, että Päiviksen matkassa matkasi osaomistuskoira Niilo, joka 11 vuoden ikäisenä voi vaivoineen loistavasti. Sillä on ollut upea elämä neljän ihmispalvelijansa perheiden jäsenenä ja 3-4 asunnon loukussaan. Muistikin pelaa joskus minua paremmin, vaikka Niilo ihmisen iäksi muutettuna on minua iäkkäämpi. Käytiin nimittäin Jokilampien laiturillakin pari kertaa. Sen vierestä se viimein viime kesänä löysi ensi kerran viitasammakot kosiopuuhissaan. Ne se muisti nytkin ja juoksi katsomaan ihmetellen purentavikainen suu lähes vedessä, että minne ovat kadonneet. Ehkä se ensi kesänä löytää Sakut morsiamineen uudelleen.

Vesilintuja on vielä lammilla paljon. Joutsenperhettä sen sijaan ei ole näkynyt viikkoon, vaikken usko etelänmatkan vielä alkaneen. En tiedä reviirien rajojakaan, sillä kyläläiset kertovat niiden välillä lentävän pitkin joen pintaa, jonka toisessa päässä on Vantaanjoki ja toisessa Tuusulanjärvi. Kaikki Jokilaakson vesilinnut eivät lähde muuttomatkalle, sillä Koskenmäen matonpesupaikalta, virtaavasta joesta tai lammiltamme löytyy talvellakin aina sulaa. Eläinrakkaat ihmiset siellä täällä myös ruokkivat talvisin monien muiden ohella näitäkin. Voisikin sanoa linnuilla olevan kuuden kilometrin mittaisen muuttomatkan. 

Peurojen tai kauriiden tuoreita jälkiä näkyy päivittän, johon vaikuttanee sekin, että ilveksiä ei ole näkynyt. Poissa ovat olleet myös hirvet. Kaneja kaipaan, vaikka ne joidenkin puutarhojaan hoitavien inhokkeja ovatkin. Parhaimmillaan "countrykaneista" joku kesyyntyi niin, että se tuli kädestä syömään Puuilosta hankkimaani näkkileipää.

Aina silloin tällöin olen maailmaan huudellut, että mistä löytyisi joku, joka on perehtynyt kasvimaailmaan? Ja tulisi katsomaan sekä kertomaan Jokilaakson luonnonsuojelualueelle mitä kaikkea siellä elää. Toki vuosien mittaan joku on käynytkin tutkimassa yhä monipuolisempaa luontoamme ja luvannut raportin löydöistään. Ehkä selvitys tupsahtaa jonakin päivänä postilaatikkoomme. 

Jomtien Pattaya Beach

14.02.2017 perustimme Päivi Strandénin kanssa otsikon nimisen, avoimen Facebook-ryhmän. Voi tosin olla, että perustin sen yksin, mutta joka tapuksessa Päivis on ollut lähes tai koko ajan toinen ylläpitäjistä. Silti vain harvoin hänen sormiensa jälki näkyy sivuilla. Joskus hän saattaa laittaa minulle viestin perusteluineen, että ota määrätty julkaisu pois. Aina kuuntelen ja melkein aina toimin kuten hän sanoo. sillä hän on monipuolisesti harkitseva ylläpitäjä. 

Miksi sitten teimme ryhmän? Yksi syy oli, että minusta on mukavaa olla siellä ja täällä sellaisissakin arjissa mukana, joissa en tunne moniakaan kuin sosiaalisessa mediassa netin välityksellä. Sivuilla on ehkä vain yksi yhdistävä tekijä, joka tässä tapauksessa on Thaimaan Jomtien-Pattayan seutu.

Viimeinen niitti perustamiseen tuli suomalaiselta yrittäjältä, johon olin yhteydessä kaupatessani Pattaya Suomi-Seuran kotisivulle maksullisia ilmoituksia. Hän sanoi alakuloisesti, että jos ei pariin viikkoon tule asiakkaita, on laitettava lappu luukulle. Ja jatkoi, ettei ole varaa edes mainostaa. Sitä en ymmärtänyt kuinka tilanne paranisi ilman markkinointia. Ehkä Suomi-Seuran sivut olivatkin vain väärä paikka ja vastaus oli tahdikas yritys päästä minusta eroon. 

Joka tapauksessa se sai minut ajattelemaan, että miksen voisi tehdä kaikille suomenkielistä keskustelukanavaa, joka toimisi myös paikallisille yrittäjille maksuttomana markkinoinnin välineenä. Niin syntyi Jomtien Pattaya Beach-ryhmä, jossa on jäseniä noin 2500. Sivuilla kävijöiden määrää en kerro, sillä avoimuutensa ansiosta jäsenyyttä tarvitaan vain julkaisemiseen. Kaikki näkyy kaikille ilman jäsenyyttäkin. 

Olen osaltani huolehtinut, että lähes joka päivä sivuilla on uusi julkaisu tai muu mielipide. Sekin on tärkeää, että kaikki saavat sanoa mitä tahtovat ilman henkilökohtaisuuksiin meneviä loukkauksia. Vain kerran olen laittanut jäsenen jäähyllä pariksi viikoksi, sillä ylläpitäjänä olen viime käden vastuussa kaikesta sivuilla julkaistusta.

Kielteistä palautetta olen saanut eniten puolustaessani koirien oikeutta olla irti ja vapaana thaimaalaiseen tapaan. Minulle joidenkin suomalaisten kyvyttömyys tulla sen kanssa toimeen, on saman luokan asia, jos thaimaalaiset marjanpoimijat elämöisivät ryhmissään, että suomalaisten on tehtävä jotain vapaana oleville punkeille ja hyttysille. 

Suhteellisen säännöllisesti ryhmää markkinointiin käyttää kymmenkunta yritystä. Niistä on jäänyt mieleen erityisen myönteisesti kaksi. Kun menin ravintola Helmeen syömään, sanoi isäntä Petri Repo, ettei maksa tällä kertaa mitään. Olkoon lounas vaatimaton kiitos Jomtien Pattaya Beach sivujen tarjoamasta markkinoinnin mahdollisuudesta. Toisen yllätyksen tarjosi Dee Rent mennessäni ostamaan Oululaisten hapankorppuja. Arvatenkin boss Kari Tarvainen oli printannut henkilökunnalleen A4-kokoisen naamakuvani paperille viestillä: "Jos sisään tulee kuvan tyyppi, niin antakaa sille Fazerin Sininen suklaalevy kiitoksen kera". 

Elän ja olen

Monena vuonna olen viettänyt osan tai koko talven Aasian auringon alla. Tai sama valonlähdehän se täälläkin on, mutta Tuusulan Jokilaaksossa sitä ei nyt juuri näy. Viime talven menemisen nitisti Covid-19 ja koko kesän ajattelin, että kun muuttolinnut syksyllä lähtevät, lähden niiden mukana. 

Ainut kysymysmerkki oli 14 vuorokauden karanteeni valtion nimeämissä paikoissa.  Se olisi maksanut enemmän kuin lennot Bangkokiin ja takaisin. Mutta nyt on Suomi maiden joukossa, joille on määrätty vain vuorokauden hotellikaranteeni. Joten kaiken pitäisi olla lähtöä vaille valmista viime hetken koronatestiä lukuunottamatta. Siihen on aika varattu vuorokausi ennen lähtöä. Ehkä vain se, että testitulos on positiivinen tai ei osaa sähköpostiini, voi estää lähdön.

Mukavaa sanon minä, vaikka matkalle mahtuu haikeutta aiheuttava tehtävä, sillä myyn Harley-Davidson moottoripyöräni. Vaikka olin ajatellut ratsastavani sillä verkkaisesti elämää maistellen kohti taipaleeni ilta-aurinkoa. Mutta siinäkin hetkessä luotan, toivon ja uskon yhä, että yhden oven sulkeutuminen avaa jotain jollekin uudelle.

Maailmalla matkatessa ja muutenkin mieli palaa usein menneisyyteen ja muistelen lapsuuttani. Jolloin sukulaisia lukuunottamatta lähes kaikilla ystävilläni ja kavereilla oli tavalla tai toisella yhteys hyryläläiseen maailmaani. Kylän raitilla oikeastaan kaikki ihmiset olivat tuttuja vähintään kasvoiltaan. Vaan nyt on toisin. Kun teen kauppareissuja, monesti en näe ainuttakaan elävää, mihin minulla olisi minkäälaista tuttua tartuntapintaa.

Ehkä osaltaan se on saanut aikaan, ettei Merikonttikodissani käy vieraita varsinkaan häiriöksi saakka. Kun joku viimein tulee, en haluaisi päästää häntä lähtemään. Vaan puhun, puhun ja vieläkin puhun. Jolla saatan saada aikaan, että enemmän tai vähemmän satunnainen kävijä ei tule uudelleen puheripulia potevan luokse. Ymmärrän sen ja jatkan puhumista tiaisille, oraville ja pajunkissoille.

Joku sanoi kerran, että kun on itselle ja ajattelemiseen riittävästi aikaa, se on ainoastaan hyväksi. Sillä tiellä olen ollut viimeiset vuodet. Hyväksi tai ei, ajatuksiani elämän tärkeyksistä se on muuttanut enemmän kuin aiempi elämä yhteensä. Todellisuudessa se ei ehkä ole aivan näin, sillä jo kirjoittaessa korvien välissä särähti jotain kuin rikkinäisessä äänilevyssä. En vaan tiedä mitä. Ehkä se on sukua sille, että aiemmin tiesin monesti minne olen elämäni kanssa menossa.

Nyt en enää tiedä, vaan pohdin, että olisiko mietteissäni jotain sellaista mitä en itse eikä kukaan muukaan aidosti ymmärrä. Ja voiko liialla yksin ajattelulla ilman kaikupohjaa menettää mielenterveytensä, mitä se sitten itse kullakin onkaan. Itsensä hurskaaksi kokeva hengen mies tai nainen, sanoo varmana matkaavansa kohti ikuista kirkkautta, mutta minä voin sanoa olevani vain matkalla kohti tuntematonta täydellisyyttä tai tyhjyyttä. Mutta ehkä tyhjyyteenkin voi eksyä sattuma, joka voin olla vaikka minä. 

Isänpäivän jälkimaininkeja

Kuten eilen blogissani kirjoitin, kävin vanhempieni ja siskoni haudoilla, jotka kaikki ovat saman hautakiven edessä. Koristekasvinkin laitoin muistojen kanssa samaan paikkaan, josta puoli vuotta aiemmin Äitienpäivänä joku siirsi mustat orvokkini sivummalle. Mahdollisesti mielestään tärkeämpien kukkien tieltä. Hetken silloin suututti ja eilen huomasin sen jääneen myös mieleeni. Ehkä ei ole kuitenkaan kovinkaan tärkeää missä kukkani tai kasvini haudoilla kulloinkin ovat. Varmasti hieman sivummalla on hyvä, kuten kirkossakin etupenkin sijaan. 

Tällä kertaa vein jalostetun tai värjätyn kanervan (galluna vulgaris). Latinankielinen nimi palautui mieleen 60 vuoden takaa sitä valokuvatessani. Kasvi, aito tai ei, on kaunis ja sopii haudalle hyvin, sillä väreineen se on täynnä elämää. 

En tiedä miten muilla lienee, mutta seurakuntaelämäni tärkeimpiä asioita ovat hautausmaat ja kirkot. Niiden vuoksi maksan myös mielelläni kirkollisveron. Vaikka pappi tai joku muu hengellisen työn tekijä on monen ihmisen jossain hetkessä ainut lohtu, koen mainitsemissani paikossa ainutlaatuista yhteyttä kauas, sateenkaaren tuolle puolen. Poikkeusta eivät tee eläinten viimeiset leposijat, vaan ne ovat välillä minulle ihmisten vastaavia tärkeämpiä.

Voi olla, että olen kirjoittanut yksinäisyydestä jonkun kyllästymiseen saakka ja hän kokee minun jääneen siihen kiinni. Hän on silloin tavoittanut jotain minusta, sillä olen monesti juuttunut yksinäisyyteen. Siitä vain osa on itse aiheutettua ja osa toisten valintoja. He eivät halua olla kanssani missään tekemisissä. Silti tiedän sitä olevani. Mutta kuten arvelin, kukaan tai mikään ei tuonut minulle yhtä lukuunottamatta viestiä, että olen omalla, oudolla tavalla isä ja isoisäkin 😢.

Monesti olen kirjoittanut chat- ja somemaailman tärkeydestä. Juuri sieltä tämänhetkisen elämäni erämaahaan tuli eilen pienen pieni iloa tuottava tervehdys ihmiseltä, jota en ole koskaan tavannut. Yhteytemme on ollut vain puhelimeksi kutsutun laitteen välityksellä. Joten kiitos Sinulle, olit Isänpäiväni valonpilkahdus. Muistutus siitä, että yksinkään ei ehkä kuitenkaan ole aivan yksin. 

Isänpäivä

Luulen, että minut on tehty yläkerran pienessä huoneessa, joka oli äitini koti hänen ollessa alakerrassa, Hyrylän Elannossa myyjänä. Usein olen ajatellut, että pienen pieni ituni sai alkunsa hyvinkin hengellisesti Jumalan silmien alla ja suojeluksessa, sillä alkujaan talo oli ortodoksipappila. Yhä tuntuu sydämessä lämmin tuulahdus käydessäni siemailemassa alkoholittoman oluen rakennuksen kellarikerroksessa olevassa Ravintola Päämajassa. Sitä emännöi ja isännöi Ellen ja Santtu, alias Santeri, jota pyysin tanssimaan häävalssimmme Kulkurinvalssi Mutterimajalla Aarne Kiviniemen juuri vaimokseni vihkimän Päivikseni 💕 kanssa, kun en itse osannut. Joku muistaa Santeri alias Jukka Ahlgrenin Manne tai Romano-TVstä.

Äidin, yhden pienen huoneen entisessä kodissakin olen käynyt, josta pian jäljellä on vain muistot, sillä rakennus puretaan uuden kerrostalon tieltä. Mukana menee oleellinen, eräällä lailla viimeinen palanen Hyrylän hengellistä historiaa, sillä ensin purettiin yhdestä Suomen kauneimmasta kirkosta tykkien ja tähystyksen tieltä kellotapulit ja myöhemmin koko kirkko. Nyt lähtee myös pappila. Ortodoksisuudesta on kylällä jäljellä oikeastaan vain hautausmaa, jonka senkin luonto on ottanut lähes kokonaan takaisin.

Muistoja isästä minulla on paljon. Hyvin rakkaita ovat päivät, jolloin matkasin lapsuudenkodistani hänen kanssaan puukaminan lämmittäessä armeijan koppiautolla Santahaminaan, missä isäni palveli vääpelinä. Ja kuinka sotilaskodin lattialla leikkiessäni joku talloi sormilleni suurilla armeijan saappailla. Vieläkin palaa itku mieleen, kun minut vietiin kuljetustoimistoon. Ei perinteistä hoitoa saamaan, vaan minulle kirjoitettiin armeijan ajokortti, jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli hyvä hoito ja ikimuistoinen muisto. Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni ehkä 13 vuotta myöhemmin. Vääpeliä minusta ei koskaan tullut, mutta reservin korpaali kylläkin.

Isä oli minulle kovin rakas, mutta sen syvyyden ja määrän olen ymmärtänyt vasta hänen haudallaan. Olen kiitollinen elämälle ja kiitollinen isälleni, että hän osaltaan teki ja kasvatti minut, pikkuveljeni ja -siskoni, jonka pojan isä olen adoptoituamme hänet Liisan kanssa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin matkasin Filippiineille Olongapon kaupunkiin Melanien ja arjessa isättömien neljän lapsen luokse. Nyt lapsia on viisi ja he kaikki sanovat minua isäksi. Sitä olen myös Jorma (Little Jorma) Goza Soinin syntymätodistuksessa.

Muistan kuinka viime Isänpäivänäkin odotin vain yhtä sanaa puhelimeeni ja olisin voinut kokea olevani edes vähän välitetty. Mutta älylaitteen näyttö pysyi pimeänä ja osani oli yksinäisyys. Koin ja koen olevani lapseton isä. Ehkä se on osani, hyväksyn sen tai en. Mutta rakkauttani lapsiin ei kukaan murenna, ovat he saaneet asemansa elämässäni millä tavalla tahansa.

Tämän kerron isälleni tänään haudalla, kun menen muistuttamaan häntä rakkaudestani ja kertomaan kuinka heidän rakentama syntymäkotini voi ja elää hyvin. Kerron myös kuinka osaltani siitä saamiani rahoja en ole viskellyt maailman tuuliin, vaan tämän syksyn aikana niillä tehdään Merikonttikotini ympärille Jokilaakson luonnonsuojelualue.

Muuttamisen vimma

Tein monen kymmenen vuoden siivun päihdetyötä. Koko ajan siihen kuului päihdetyön kohteen elämän ja  -tapojen muuttaminen. Jos ei niin tehnyt, ei oikeastaan voinut edes olla päihdetyöntekijä. Jos teki työtä sydämellään, oli oltava muuttamisen vimma. Yritin tehdä päihteetöntä elämää houkuttelevammaksi ja viinan kanssa eloa luotaantyöntäväksi. 

Osaltani tätä kauppasin myös läheisilleni. Sitä markkinoin pojakseni tulleelle Markollekin, jonka vuoteen vieressä usein yhdessä iltaisin huokaisimme jonnekin ylös mieltämme painavista asioista. Monesti pyynnön kohteena oli Ärsi, joka murtautui kotiimmekin. Jostain arvoitukseksi jääneestä syystä hän oli Markolle hyvin rakas. Iltaisin lapsen vuoteessaan hän pyysi kädet yhteen liitettynä, että Jeesus ottaisi Ärsiltä viinanhimon pois.

Niin ei koskaan tapahtunut emmekä tulleet kuulluksi haluamallamme tavalla. Vaan sen sijaan yhtenä aamuna kuulimme Ärsin kuolleen yön aikana lääkkeisiin ja viinaan. Surullista oli sekin, että hän lähti siskoni kanssa samantapaisella matkalipulla. Ehkä juuri tämänkaltaiset tapahtumat ovat laittaneet minut ajattelemaan, etten ehkä usko Luojaani kuten ihmiset ovat sitä läpi elämäni kaupanneet.

Mutta koska en ole maailman napa, uskon silti maailmankaikkeuden universumeissa olevan jotain minua paljon viisaampaa ja suurempaa. Elän epätietoisuudessa monen lailla, enkä tiedä miksi suuri mysteerini siellä jossakin ei kuule tai toteuta pyyntöjäni haluamallani tavalla. Ehkä niin on tarkoitettukin, sillä emmehän osaa käyttää oikein sitäkään mikä meillä on. Vaan hävitämme Luojan luomaa eläinten, kasvien ja ihmisten elämää yhä kasvavalla vimmalla. Tapamme sodissa sokealla raivolla täysin vieraita lapsia ja aikuisia, joista osa on äitejä sekä isiä. 

Uinuvassa maailmassani olleet ajatukset blogiini herätti eilen etäinen ystäväni, kirjailija Liisa Laukkarinen, joka pitkän ajan jälkeen chattasi ja soitti minulle. Puhuimme kauan ja keskustelumme aiheet löytyivät hänen kahdesta kirjastaan; Veli ja Juomisen pakko, joista googlaamalla löytyy tietoa lisää. Tarinoidessamme entisestä ajasta esitin ehkä eniten itselleni kysymyksen: "Mitä on ehdoton rakkaus? Pitääkö se sisällään muuttamisen vimman vai toisen täydellistä hyväksymistä elämineen sellaisena kuin hän elämäänsä elää ja sanoo elävänsä vain juodessaan?"

Kaikkien isien päivä on huomenna ja luulen silloin kirjoittavani miltä tuntuu kokea olevansa lapseton isä.

Jokilaakson luonnonsuojelualue

Hankkeemme Tuusulan Myllykylään, Elämän tähden ry:n omistaman, Jokilaakson tilalle muodostettavasta luonnonsuojelualueesta etenee.

Uudenmaan ELY-keskus on pyytänyt kunnalta lausuntoa kaavailluista rauhoitusmääräyksistä ja luonnonsuojelualueen perustamista kiinteistölle Jokilaakso 858-411-5-177. Tuusulan kaavoitusosasto on vastaavasti pyytänyt asiasta kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen lausuntoa ennen oman lausunnon antamista Uudenmaan ELY-keskukselle. Keski-Uudenmaan ympäristölautakunta on kokouksessaan 9.11.2021, §109 (TUUDno-2021-2105) antanut seuraavan lausunnon:

"Keski-Uudenmaan ympäristölautakunta katsoo, että luonnonsuojelualueen perustamiselle on hyvät edellytykset. Kiinteistölle kaivetuille altaille on kehittynyt monipuolinen kosteikkoympäristö, jossa esiintyy viitasammakoita ja vesilintuja. Altailla on merkitystä myös vesiensuojelun kannalta: ne tasaavat virtaamaa vähentäen tulvahaittoja sekä pidättävät ravinteita. Suojelu turvaa alueelle syntyneen kosteikkoluonnon säilymisen ja kehittymisen.

Ympäristökeskuksella ei ole huomautettavaa neuvotteluissa esille tulleesta pienestä muutoksesta suojelualueen kaakkoiskulman rajaukseen niin, että purouoma ei kuuluisi suojeltavaan alueeseen. Lisäksi suosittelemme vielä lisäämään rauhoitusmääräyksiin olemassa olevan hiihtoladun kunnossapidon sallimisen."

Tuusula yhtyy Keski-Uudenmaan ympäristölautakunnan antamaan lausuntoon ja sen lisäksi toteaa että: "Tuusulan kunta kannattaa lähtökohtaisesti uuden luonnonsuojelualueen perustamista. Focus-alueen vedet kulkevat kiinteistön kautta Huhtarinpuroa pitkin Tuusulanjokeen.

Luonnonsuojelualueen perustamisessa tulee ottaa huomioon, että Focus-alueen toteuttaminen voi aiheuttaa muutoksia veden virtaamaan. Tuusulan kunta esittää suojelualueen kaakkoiskulman rajaukseen muutosta niin, että puron uoma ei kuuluisi suojeltavaan alueeseen."

Covid-19, maailma ja minä, osa 2

Jatkan eilistä blogia mitä kaikkea Thaimaan vaatima koronapassi toi eteen täällä koto-Suomessa. Yksi tarvittava dokumentti on todistus rokotuksista, joista oli yksinkertaista saada EU:n virallinen versio, sillä se on englannin- ja suomenkielinen. Sen ongelma on, että siinä näkyy rokotteen nimi ja kerrat (2/2), mutta vain yhden annoksen antopäivä Thaimaan vaatiessa molemmat päivämäärät. Ensin luulin avun löytyvän Omakannan tiedostoista, mutta eipä ehkä löydykään, sillä ne ovat siellä vain suomeksi.

Kun niitä pariinkin otteeeseen pyysin Hyrylän terveysasemalta englanniksi, sain kuulla Keusoten linjauksen olevan, ettei niitä kirjoiteta. Samaan aikaan moni kunnallinen terveystoimi kuitenkin kirjoittaa. Tähänkin on olemassa palveluntuottajia, jotka tekevät käännöstyön. Se tietysti maksaa laillistetulla kielenkääntäjällä 50-100 euroa sivu. Tältä osin Thaimaan viranomaisten ohjeet ovat puutteelliset eikä varmuutta ole mitkä dokumentit pitää olla englanniksi. Minä laitoin ensimmäisellä kerralla kotimaankielisinä, suoraan potilastiedoista valokuvattuina kuvatiedostoina, jotka kelpasivat.

Sen sijaan vakuutus Covid-19 varalta on minullakin englanninkielisenä. Ystävälläni todistuksessa oli mainittu korvaussumma ilman ylärajaa. Se ei kelvannut, sillä Thaimaan maahantuloviranomainen vaati todistukseen summan, koska ohjeissa lukee niin. Matka olisi tyssännyt Bangkokin lentokentälle, ellei hän olisi ostanut sieltä thaimaalaista vakuutusta.

Mutta ei mennyt minunkaan hakemukseni kerrasta läpi, sillä karanteenihotellin varauksesta puuttui maininta kuljetuksesta sekä Covid-19 testin ottamisesta ja maksamisesta. Joten oli tehtävä koko hakemus uudestaan kaikkine liitteineen ja muutettava hotellivaraus toisenlaiseksi.

Nyt käy aika vähiin eikä sitä ole enää kolmannen kerran täydennyksiin. Joten hommasin mukaan englanninkieliset rokotustodistuksetkin ja laitoin kaikki tänä aamuna sähköisesti matkaan. Nyt jännitetään taas viikon verran kuin lottoriviä konsanaan. 

Covid-19, maailma ja minä, osa 1

Aikani ajattelin, etten jaa korona-aiheesta kokemuksiani, sillä ne ovat täyttäneet välillä maljani piripintaan. Mutta yöllä valvoessani uuden, aiheeseen liittyvän muurin edessä, tulin toisiin aattoksiin. Joten minäpä kerron muutaman blogin verran.

Ensin oli Thaimaahan kahden viikon karanteeni ja päätin, etten lähde. Sillä karanteeni valtion nineämässä hotellissa, huoneen vankina maksoi enemmän kuin edestakaiset Finnarin suorat lennot Helsingistä. Sitten karanteeniaika puolittui ja olin perumassa päätökseni. Aloin keräämään papereita sekä muita dokumentteja viisumista ja kansainvälisestä ajokortista lähtien, sillä Thaiajolupakin oli mennyt jo aikoja aiemmin vanhaksi.

Kun aloitin savotan, viranomaisten henki oli, että tulo sekä olo maahan ja maassa korona-aikaan rakentuu COE-luvan (Certificate of Entry) ympärille. Mutta aika kului, minä sen mukana ja tilalle tuli Thailand Pass. 

En osaa oikein sanoa mistä vaikeudet alkoivat, mutta niiden keskellä nyt olemme, joskin eteenpäinkin on menty. Kun jostain pilkahtaa valoa, ilmaantuu uusi ongelma mihin emme ole osanneet varaurua. Asiaa ei tehnyt helpommaksi, etten ole opiskellut koulussa tuntiakaan englanninkieltä. Opettajiani ovat olleet elokuvateatterit ja englanninkieliset ohjelmat televisiossa; John Wayne, Liz Taylor, Bruce Willis, Marilyn Monroe ja niin edelleen. Jatkopintoja olen suorittanut ympäri maailmaa chattailemalla Google-kääntäjän kanssa etupäässä omalta sohvaltani nyt jo kolmen vuoden ajan.

Aivan oma, alun vaikeus tuli, kun mainittu Thaimaan passi ei suostunut aukeamaan suomenkielisenä itselleni. Ongelmia on kyllä riittänyt kotikielelläkin, sillä matkaan on tarkoitus lähteä vuosikymmeniä Ruotsissa asuneen suomalaisen ystäväni, Pentti Peltisepän kanssa. Hän lentää ensin Suomeen luokseni ja täältä jatkamme, jos Luoja ja muut suovat, Finnairin puhalluslampulla Bangkokin kentälle.

Lähtömaasta, siis Suomesta johtuen Pentti tarvitsee suomalaisen koronatestituloksen, joten ajattelimme sen sujuvan luonnikkaasti Terveystalon testipisteessä, kun lentoyhtiö mainitsee sen yhteystyökumppaniksi ja hintakin oli kohtuullinen.

Kun kaverini lentää kanssani kaukomaille ruotsalaisilla asiakirjoilla sekä sosiaaliturvatunnuksella, täytyy testituloksen luonnollisesti olla samoilla tiedoilla. Muuten voi Suvarnabhumin lentokentällä tulla ylivoimaisia esteitä. Voi käydä kuten Hiltusen Helli koiralle, joka vietti yönsä lukkojen takana isäntänsä kanssa kentällä lentääkseen aamulla takaisin Suomeen.

Ystäväni olisi saanut todistuksen Terveystalolta ruotsalaisella sotulla, jos hänelle ei olisi ollut lainkaan Suomen sotua. Mutta oli molemmat eivätkä auttaneet mitkään selittelyt. Asiakkaansa yläpuolelle itsensä ylentänyt asiakaspalvelijadiktaattori sanoi, että sorry, ohjelman valmis pohja ei tähän taivu eikä häntä ole ohjeistettu kirjoittamaan erillistä todistusta.

Onneksi löytyi muita laboratorioita, joiden ohjelmat tai käyttäjät ovat taipuisampia ja uuden paikan uudet näytteidenottoajat on nyt varattu. Paljon ei lohduttanut (vähän kyllä), että palautteeni johdosta Terveystalon jonkun asteinen päällikkö soitti eilen, pari viikkoa myöhemmin anteeksi pyydellen, että kyllä heilläkin olisi pitänyt asiakaspalvelun taipua.

Kuten alussa sanoin, kirjoitan aiheesta muutanan blogin verran, sillä vielä ei olla edes lähtötelineissä, joten huomenna jatketaan. 

Ensimmäinen pakkasyö

Aamulla, kun kurkkasin ikkunapielen sisä- ja ulkolämpötilan digitaalista mittaria, huomasin lasin takana olevan 8 asteen paikkeilla pakkasta. Talvi oli hönkäissyt ensi kerran ja yö oli karsinut ilmasta lähes viimeisetkin hyönteiset. Suomessa vielä sitkutteleville hyönteissyöjälinnuille oli tullut totuuden hetki ja sen myötä myös nälkä. Oli lähdettävä, jos ylipäätään enää voi sen tehdä.

Jotkut elävät eivät silti ole siirtäneet kelloaan talviaikaan, vaan suoraan kevääseen. Näin on tehnyt lampipolkumme varrella asuva paju, joka on sitä mieltä, että kevät pääsiäisineen on tulossa ja on pajunkissojen aika. 

Sitä miettiessäni annoin mielikuvitukseni viivähtää tovin siinäkin, että miten vai eikö mitenkään eläimet ylipäätään mahtavat valmistautua talven tuloon. Luulen, että karhut, siilit, käärmeet ja monet muut vain vaipuvat tai menevät talven yli kestäville unille, joista osaa voinee sanoa horrokseksikin. Uskon niiden ennen sitä kuitenkin valitsevan paikkansa eikä vaan nukahtelevan sinne tänne. Sillä myös nukkuessa pitää yrittää olla turvassa, jottei joudu toisten ruuaksi.

Jokilaaksossa on jokunen, savesta tehty lepakonpönttö ja mietin niitä kotinaan pitävien siivekkäiden nisäkkäiden vaan nukahtavan niille sijoilleen. Ajattelen myös oravia, myyriä ja hiiriä, joista jälkimmäisistä ainakin osa viettänee talven lumen alla käytävissään ja pesissään. Samoilla sijoilla lienevät, on lunta tai ei. Oravat taitavat vierailla ruokintapaikoilla läpi talven. 

Kun minulla oli aikoinaan mahdollisuus käydä rakentamallamme hursihuvilalla Keuruun Haapamäen Syrjäntakasella, mietin keväisin siellä pitkin talvea syöminkejään pitäneitä hiiriä. Jotka helposti kantoivat talteen säkillisen tai kaksi sinne unohtuneita kouranruokia. Roope-koiran muroja löytyikin mitä oudoimmista paikoista. Niitä siivotessani tuumin, että eipä ole hiirille nälkä tullut, vaikka osan kätköpaikoista unohtaisivatkin.

Kun kesä tuli ja asetuimme taloksi, antoi kissamme hiirille muuta ajateltavaa kuin sohvatyynyn alle unohtuneet talviruuat. Öisin maailman luottavaisin Sissi-kissamme tallusti metsän läpi lähistöllä olevan Haapaäen talon navettaan. Joutuen osaltaan ketun tai jonkun muun ruuaksi. Sitä suriessani käsitin elämän olevan monella jatkuvaa eloonjäämistaistelua. Sissi oli kissa, jota etsin ja itkin viikkotolkulla.

Aivan oma lukunsa ovat Jokilaakson naapuriniityn kupeessa elävät mehiläisyhdyskunnat. Vaikka itsellänikin on ollut mehiläisiä, en ollut koskaan tuumaillut mitä on oikeasti niiden talviuni tai -horros. Olin vaan ajatellut pesien olevan silloin täynnä hiljaisuutta. Näin ei kuitenkaan liene, sillä joskus olen kävellyt keväthangilla Niilo-koiran kanssa pesien luokse. Se laittaa kirsunsa ja korvansa aivan kiinni pesän seinään ja kuuntelee päätään puolelta toiselta kallistellen. Minulle se ei osaa eikä pidä tarpeellisenakaan kertoa mitä se pöntön sisältä kuulee.

Oma lukunsa ovat maalla ja vedessä kulkevat, kuten viitasammakot. En tiedä mitkä ovat niiden talvirutiinit tai menevätkö ne edes untenmaille. Googlailemalla sekin varmasti selviäisi. Mutta kaikkeen en etsi todistettuja tosiasioita, sillä usein ne nitistävät osan mielikuvitusmaailmastani. Toistaiseksi pidän sammakoiden elämän itselläni sellaisena kuin sen mielessäni muokkaan. Tätä kirjoittaessani ajattelen miten jollakin on voinut syntyä ajatus, että jos prinsessa suutelee sammakkoa, siitä muokkautuu unelmien prinssi. 

Palanen somemaailmaani

Sosiaalinen media (lyhennetään arkikielessä some) tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu. Käytännössä viestintä tapahtuu kuitenkin jonkin keskitetyn palveluntarjoajan kautta, sanoo Wikipedia.

Piti lukea ajatuksella parikin kertaa, jotta ymmärrän tarkoitetulla tavalla. Sen mukaan perinteiset tekstiviestit ja mukaan myöhemmin tulleet WhatsAppit, Snapchatit, Hangoutsit ynnä monet muut viestintäalustat ovat osa somea vasta silloin, kun niiden kautta viestitetään yhtäaikaisesti monelta monelle. Kuten vaikkapa Messengerissä, jossa voi perustaa erilaisia keskusteluryhmiä.

Siispä en kirjoita nyt somesta, vaan kahdenkeskisistä viestittelyistä, joissa toisia ei tunneta kuin langattomassa maailmassa. Näistä eniten käytän Messengeriä, johon some liittyy niin, että lähes kaikki tutut ja tuntemattomat ovat löytäneet ensin minut Facebookista. Sähköisen maailman kaveruus monelle ja minulle on mahdollistunut siksi, että olen hyväksynyt joukkooni paljon vieraita ihmisiä. Vain seksipalveluja ja perintörahojaan kuolemansairaana kauppaavat olen karsinut pois.

Koska olen itsekin välillä tai aika useinkin yksinäisempi kuin haluaisin, olen ajatellut, että yksi tapa sen torjumiseen, on avata sähköisen viestinnän ovi tuntemattomillekin kolkuttelijoille. Niitä onkin kertynyt vuosikymmenen, parin aikana aika tavalla.

Oli miten oli, voin perustellusti sanoa, että tiedän sähköisestä ystävämaailmasta jotakin. Minäpä kerron tarinan, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Kerran minua pyysi kaveriksi itseäni iäkkäämpi mies, joka monta kuukautta chattasi iltaisin vain "hyvää yötä" eikä mitään muuta. Eräänä aamuna hän alkoi kirjoittaa myös "hyvää huomenta". Kysymykseni jäivät aina vaille vastausta.

Kunnes kerran hän yllättäen alkoi kertomaan itsestään, elämästään, vaimonsa surmaamisesta, pitkästä, jo kärsitystä vankilatuomiosta ja vuosien yksinäisyydestä. Ymmärsin ja en ymmärtänyt. Hän sanoi minun olevan hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan viikoittaisen kotiavun lisäksi. Enää en ole hänestä kuullut pariin vuoteen. Ehkä tämä etäinen, outokin ystäväni on kuollut, ehkä olen menettänyt merkitykseni tai muuten vaan unohtunut, en tiedä.

Joidenkin on helppo karsia läheltään vastaavat ihmiset tai he eivät heitä lähelle päästäkään. Mutta minä päästän tai he pääsevät, vaikka en aina toivokaan. Vaikka tai mahdollisesti juuri siksi, että luonteeni on Niilo-koiran karvan lailla mustavalkoinen, en kuulu niihin, jotka kääntävät selkänsä ja kävelevät pois. Sanoen mennessään, etten koskaan anna sinulle anteeksi, enkä koskaan enää halua nähdä sinua, enkä puhua kanssasi.

Joskus öisin on puhelimeni äänettömänä, joskus ei. Se riippuu maailmankaikkeuden asennosta ja unen tarpeestani. Viime yönä kämmenen kokoinen älylaitteeni kilahti yhden jälkeen ja joku tahtoi minut kaverikseen. Hyväksyin pyynnön ja hän vastasi, että "kiitos paljon, kun hyväksyit minut". Laitoimme pari, kolme viestiä puolin ja toisin. Samalla kurkkasin Facebookista hänen profiiliaan ja googlasinkin huomatakseni hänen asuvan Ruotsissa sekä olevan iältään yli 80-vuotias. Sitten hän kirjoitti: "Voinko soittaa sinulle...... edes joskus." Vastasin, että toki ja lähetin puhelinnumeroni. Yöllä yksin ajattelin, että ehkä olin siinä hetkessä hänen yksinäisyytensä mustan aukon oljenkorsi. 

Ehkä mikään ei koskaan katoa

Iän karttuessa yhä enemmän ajattelen outoja ja oudosti. Osin se johtunee siitä, etten halua olla kuten muut, osin siitä, ettei minulla ole somen lisäksi juuri ketään kenen kanssa vaihtaisin ajatuksia. Kaukana takana on myös lapsuus, jolloin minua haukuttiin puupääksi ja lättänenäiseksi kapiaisen kakaraksi. Kuinka monesti lapsena toivoinkaan olevani toisten kaltainen ja siksi hyväksytty. Mutten koskaan tullut sellaiseksi kuin muut. Kuten ei kukaan muukaan. Viimein ymmärsin, että me kaikki näyttäisimme erilaisilta, jos voisimme nähdä itsemme toisten silmin. Tosin tätä en uskalla sanoa kaiken kattavana ainoana totuutena, sillä esimerkiksi identtisten kaksosten elämissä voi olla paljon sellaista yhteistä, jota kukaan ei osaa selittää: https://www.hs.fi/tiede/art-2000008128739.html?share=1e19710ee98bd961c86f9aa1fe6ccea4

Ehkä tänä päivänä ihmiset kertovat enemmän ja avoimemmin elämästään. Saamme lukea ja elääkin halutessamme mukana, kun joku kirjoittaa esimerkiksi taipaleesta aikaa vastaan jonkun parantumattoman sairauden kanssa. En niitä juuri lue, vaikka pidänkin hyvänä ihmisten kykyä ja rohkeutta jakaa kipeitä asioita oman elämän rajallisuudesta. Jollekin kerrottu on hyvin vertaistuellista. 

Suomalaisista julkisuuden henkilöistä muistan vain kahden sanoneen "jos minä kuolen". Toinen oli presidenttimme Urho Kekkonen ja toinen Marimekostakin tuttu Kirsti Paakkanen. Nyt he molemmat ovat kuolleet ja minäkin voin laittaa jos sanan tilalle kun he kuolivat.

Kirstin siirtyminen ajan ulottumattomiiin sai minut jättämään kesken Jari Tervon kirjan Vesa-Matti Loirista. Nukkumatin ollessa muiden silmissä unihiekkoineen pohdin, että entäpä nyt? Mitä tekisin tässä yön hetkessä, jos jotain tekisin? Päädyin ostamaan Ulla-Maija Paavilaisen "Suurin niistä on rakkaus", 350-sivuiseen kirjan Kirsti Paakkasesta. Siitä luin kymmenesosan pimeässa vuoteessa Jesus puuvillalakanan alla, pää saman nimisellä tyynynpäällisellä nautiskellen. Pidin todella ja se vahvisti käsitykseni Kirstistä, että hän oli poikkeuksellinen nainen. Jos kirjailija jaksaa kantaa minunkin tunteeni sivujen mukana loppuun saakka, tiedän saavani paljon.

Luetun neljänkymmenen sivun aikana elin Kirstin lapsuutta Saarijärvellä ja ajattelin Päivistä silloin, kun hän vielä oli vaimoni. Ajattelin miten monesti olin hänelle sanonut kuinka loistava kirjoittaja hän on silloin, jos hän antaa tunteen kuljettaa sormia näppäimistöllä. Ehkä jokin tai joku saa Päivin vielä kirjoittamaan kirjan niin, että hän elää itse sivuilla sanojen myötä.

Kirstiin palaan varmasti uudelleen, vaikka en hänestä ehkä paljon tartuntapintaa itseeni löydäkään. Mutta jotakin kuitenkin. Yöllä ajattelin häntä lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten, kun hän koki, ettei ollut isänsä toivoma poika. Lapsenvuoteella samaistuin häneeen, kun vaalea tukka alkoi tummumaan, jota hän inhosi. Pieni lapsi Saarijärvellä voi sille yhtä vähän kuin minäkin lättänenälleni Hyrylässä, omalla lapsenvuoteellani kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 

Irtisanoutumisaalto

Uusi Suomi kirjoitti: "Yhdysvalloissa ja Britanniassa on tänä syksynä alettu puhua suuresta irtisanoutumisaallosta, joka on saanut nimen Great Resignation. Kyse ei siis ole irtisanomisaallosta, jossa työnantajat vähentäisivät väkeään. Kyse on työntekijöiden omaehtoisesti kiitti mulle riitti -päätöksistä ja aika nostaa kytkintä -ratkaisuista."

Itse olen ottanut ensimmäiset askeleet palkkatyössä yli puolivuosisataa sitten. Silloin en työpaikkoja juuri sisällön vuoksi valinnut, vaan kelpasi työ kuin työ. Tärkeintä oli palkka. Kesähelteellä joku lapioi minkkifarmilla minkin sitä itseään tai kärräsimme urakalla turvepaaleja tai teimme muuta vähemmän mieltä ylentävää.

Pääomana ikäluokallani oli vanhemmilta peritty oppi, jonka he vastaavasti olivat saaneet rakentaessaan sodanjälkeistä Suomea. Työ ja säästäminen olivat tärkeintä, jotta lapsilla olisi helpompaa kuin heillä sota-aikaan. Tästä henkisestä perinnöstä ammensin huomisen eväitä itsekin. Oli perusasioita, että kolmasosa päivästä, viikosta tai vuodesta menee itsensä tai ainakin tekemisensä myymiseen rahasta.

Vasta myöhemmin mukaan tuli muita arvoja siihen mitä tekee ja että työstä voi saada muutakin kuin markkoja. Piti olla kivaa, työ mielekästä, työkaverit mukavia sekä työskentelyolosuhteet monin tavoin hyvät ja niin edelleen. Aikansa kutakin ja nyt minun olisi vaikea kuvitella tekemistä, jota suostuisin tekemään säännöllisesti rahan vuoksi. Ikäkin tosin osin jo suojelee tältä. 

Mutta mitkä mahtavat olla blogin alun syyt joukkoirtisanoutumisiin? Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että hyvä sosiaaliturva ja aineellinen hyvinvointi ovat opettaneet, että tekemätöntä työtä ei enää tarvitse tehdä hinnalla millä hyvänsä eikä itse asiassa millään hinnalla, jos se ei ole kivaa? Näinnäiskivaa voi yhä useampi pitää muiden tienaamilla rahoilla. 

Sen verran olen maailmaa kiertänyt, että voin sanoa varmuudella tietäväni mitä keinomukavan sijaan nälkä on. Olen nähnyt, kuinka hampurilaispaikoista kerätään ihmisten ruoka-annosten tähteet ja pakataan uusiksi annoksiksi heille, joilla on asiat huonommin tai ainakin köyhemmin. Pala nousee yhä kurkkuun, kun käsitän, ette hekään, jotka ostavat syötäväksi toisten tähteitä, eivät ole ravintoketjun alimpia. Siellä ovat he, joilla ei ole rahaa ostaa edes toisten jätteitä 😥. Jos hän tässä tilanteessa varastaa minulta kassin tai massin, niin ketä syyttäisin, jotta osoite olisi oikea? 

Sanotaan, että tasan eivät käy onnen lahjat. Olen samaa mieltä, joskaan en tiedä millä onnea arvioidaan. Avioerojen määrillä, naisiin kohdistuvilla pahoinpitelyillä, säästötilin saldolla vai jollakin muulla? Ehkä yksi hyvä mittari on vanhempien rakkaus, jota ei mitata pankkikirjan paksuudella eikä ruokapöydän antimilla.

Joskus olen tavannut ihmisen tai ihmisiä, joilla on aina ollut kaikki mitä voi rahalla saada. He kulkevat silti vailla iloa elämässään yrittäen ostaa onnellisuutta seteleillä. Vaikka he tietävät, että onni, jonka voi ostaa rahalla, ei ole sitä mitä he etsivät, he ostavat sitä silti. Sillä se antaa hetken lohdun rakkaudettomuuteen ja yksinäisyyteen. 

Olemmeko valuvikaisia?

Tiedän monista asioista jotain ja joistakin enemmän, mutta vain kahdesta niin paljon, että voin sanoa olevani asiantuntija. Toinen on viina ja toinen on viinattomuus, josta olen yrittänyt tehdä mahdollisimman täydellistä mielen, sielun ja ruumiin raittiutta. Ilman, että minun pitäisi tai edes haluaisin muuttaa sitä keinotekoisesti hetkeksikään muuksi.

Eräänkin kerran olen ajatellut, että onko ihmisessä joku valuvika, kun monen mielestä on mukava olla pikku kekkulissa tai karusellikännissä aina tai silloin tällöin. Miksi vain vähemmistö ei käytä kemiallisia aineita lainkaan? Heistäkin osa sanoo, että koska en voi juoda kuten muut, minun täytyy olla kokonaan ilman.

Itselleni ei riitä hurskaitten selitykset juomisen syistä, että ihminen on alun alkujaan paha ja synti pitää meitä hyppysissään. Sen sijaan tiedän, että jos kantilla kuivilla olosta ei muodostu kokonaisvaltaista raittiutta, ei ole hyvä olla päihteittä eikä niiden kanssa. AA-laiset käyvät muistuttamassa tästä itseään ja muita vertaistukiryhmissä joskus useamminkin kuin päivittäin tai vain silloin tällöin. 

Itse olen opetellut raittiutta omin nokkineni yli 40 vuotta ja oppinut sen myötä koko ajan lisää elämästä. Enää en tiedä ainoatakaan syytä miksi tarttuisin pulloon. Eikä se johdu siitä, että pelkäisin juovani itseni hautaan. Vaan siitä, että haluan elää jokaisen hetken ilman keinotekoista todellisuutta. Haluan kokea kaiken, myös ilon ja surun aidosti sellaisina kuin ne tielläni kohtaan.

Aina joskus tapaan ihmisen, joka vuosikymmenten raittiuden jälkeen valitsee itselleen matkaevääksi uudelleen päihteet. Hän saattaa sanoa, että humala silloin tällöin on hyvä juttu. Vastaan, että toki tiedän sen, sillä harrastin sitä aikani itsekin. Mutta se ei riittänyt minulle, vaan halusin enemmän. Halusin käydä kaikki asiat ja itse asiassa koko elämäni kirjon itseni kanssa läpi pää kirkkaana eikä sumeana päihteistä.

Välillä kun innostun tästä kertomaan, saan kuulla silloinkin, etten juo koska en voi juoda kuten hän. Kun kysyn miksi haluaisin niin juoda, menee kuulijan kieli solmuun selvinkin päin ja hän mutisee minun olevan iloton tiukkapipo. Olenkin sitä monessa asiassa ja haluan välillä ollakin mustavalkoinen kuin Niilo-koira.

Olen vähemmistöä, kun sanon, että 80 % aikuisväestöstä käyttää alkoholia koska he eivät halua, osaa tai pysty elämään ilman pikku kännejä. Se ei silti tarkoita, että olisin yhtään sen vääremmässä kuin hekään. Heh... 🤣, tänä aamuna oli mukavaa olla kulmikas.