Ehkä mikään ei koskaan katoa

Iän karttuessa yhä enemmän ajattelen outoja ja oudosti. Osin se johtunee siitä, etten halua olla kuten muut, osin siitä, ettei minulla ole somen lisäksi juuri ketään kenen kanssa vaihtaisin ajatuksia. Kaukana takana on myös lapsuus, jolloin minua haukuttiin puupääksi ja lättänenäiseksi kapiaisen kakaraksi. Kuinka monesti lapsena toivoinkaan olevani toisten kaltainen ja siksi hyväksytty. Mutten koskaan tullut sellaiseksi kuin muut. Kuten ei kukaan muukaan. Viimein ymmärsin, että me kaikki näyttäisimme erilaisilta, jos voisimme nähdä itsemme toisten silmin. Tosin tätä en uskalla sanoa kaiken kattavana ainoana totuutena, sillä esimerkiksi identtisten kaksosten elämissä voi olla paljon sellaista yhteistä, jota kukaan ei osaa selittää: https://www.hs.fi/tiede/art-2000008128739.html?share=1e19710ee98bd961c86f9aa1fe6ccea4

Ehkä tänä päivänä ihmiset kertovat enemmän ja avoimemmin elämästään. Saamme lukea ja elääkin halutessamme mukana, kun joku kirjoittaa esimerkiksi taipaleesta aikaa vastaan jonkun parantumattoman sairauden kanssa. En niitä juuri lue, vaikka pidänkin hyvänä ihmisten kykyä ja rohkeutta jakaa kipeitä asioita oman elämän rajallisuudesta. Jollekin kerrottu on hyvin vertaistuellista. 

Suomalaisista julkisuuden henkilöistä muistan vain kahden sanoneen "jos minä kuolen". Toinen oli presidenttimme Urho Kekkonen ja toinen Marimekostakin tuttu Kirsti Paakkanen. Nyt he molemmat ovat kuolleet ja minäkin voin laittaa jos sanan tilalle kun he kuolivat.

Kirstin siirtyminen ajan ulottumattomiiin sai minut jättämään kesken Jari Tervon kirjan Vesa-Matti Loirista. Nukkumatin ollessa muiden silmissä unihiekkoineen pohdin, että entäpä nyt? Mitä tekisin tässä yön hetkessä, jos jotain tekisin? Päädyin ostamaan Ulla-Maija Paavilaisen "Suurin niistä on rakkaus", 350-sivuiseen kirjan Kirsti Paakkasesta. Siitä luin kymmenesosan pimeässa vuoteessa Jesus puuvillalakanan alla, pää saman nimisellä tyynynpäällisellä nautiskellen. Pidin todella ja se vahvisti käsitykseni Kirstistä, että hän oli poikkeuksellinen nainen. Jos kirjailija jaksaa kantaa minunkin tunteeni sivujen mukana loppuun saakka, tiedän saavani paljon.

Luetun neljänkymmenen sivun aikana elin Kirstin lapsuutta Saarijärvellä ja ajattelin Päivistä silloin, kun hän vielä oli vaimoni. Ajattelin miten monesti olin hänelle sanonut kuinka loistava kirjoittaja hän on silloin, jos hän antaa tunteen kuljettaa sormia näppäimistöllä. Ehkä jokin tai joku saa Päivin vielä kirjoittamaan kirjan niin, että hän elää itse sivuilla sanojen myötä.

Kirstiin palaan varmasti uudelleen, vaikka en hänestä ehkä paljon tartuntapintaa itseeni löydäkään. Mutta jotakin kuitenkin. Yöllä ajattelin häntä lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten, kun hän koki, ettei ollut isänsä toivoma poika. Lapsenvuoteella samaistuin häneeen, kun vaalea tukka alkoi tummumaan, jota hän inhosi. Pieni lapsi Saarijärvellä voi sille yhtä vähän kuin minäkin lättänenälleni Hyrylässä, omalla lapsenvuoteellani kaksikymmentä vuotta myöhemmin.