Jotkut elävät eivät silti ole siirtäneet kelloaan talviaikaan, vaan suoraan kevääseen. Näin on tehnyt lampipolkumme varrella asuva paju, joka on sitä mieltä, että kevät pääsiäisineen on tulossa ja on pajunkissojen aika.
Sitä miettiessäni annoin mielikuvitukseni viivähtää tovin siinäkin, että miten vai eikö mitenkään eläimet ylipäätään mahtavat valmistautua talven tuloon. Luulen, että karhut, siilit, käärmeet ja monet muut vain vaipuvat tai menevät talven yli kestäville unille, joista osaa voinee sanoa horrokseksikin. Uskon niiden ennen sitä kuitenkin valitsevan paikkansa eikä vaan nukahtelevan sinne tänne. Sillä myös nukkuessa pitää yrittää olla turvassa, jottei joudu toisten ruuaksi.
Jokilaaksossa on jokunen, savesta tehty lepakonpönttö ja mietin niitä kotinaan pitävien siivekkäiden nisäkkäiden vaan nukahtavan niille sijoilleen. Ajattelen myös oravia, myyriä ja hiiriä, joista jälkimmäisistä ainakin osa viettänee talven lumen alla käytävissään ja pesissään. Samoilla sijoilla lienevät, on lunta tai ei. Oravat taitavat vierailla ruokintapaikoilla läpi talven.
Kun minulla oli aikoinaan mahdollisuus käydä rakentamallamme hursihuvilalla Keuruun Haapamäen Syrjäntakasella, mietin keväisin siellä pitkin talvea syöminkejään pitäneitä hiiriä. Jotka helposti kantoivat talteen säkillisen tai kaksi sinne unohtuneita kouranruokia. Roope-koiran muroja löytyikin mitä oudoimmista paikoista. Niitä siivotessani tuumin, että eipä ole hiirille nälkä tullut, vaikka osan kätköpaikoista unohtaisivatkin.
Kun kesä tuli ja asetuimme taloksi, antoi kissamme hiirille muuta ajateltavaa kuin sohvatyynyn alle unohtuneet talviruuat. Öisin maailman luottavaisin Sissi-kissamme tallusti metsän läpi lähistöllä olevan Haapaäen talon navettaan. Joutuen osaltaan ketun tai jonkun muun ruuaksi. Sitä suriessani käsitin elämän olevan monella jatkuvaa eloonjäämistaistelua. Sissi oli kissa, jota etsin ja itkin viikkotolkulla.
Aivan oma lukunsa ovat Jokilaakson naapuriniityn kupeessa elävät mehiläisyhdyskunnat. Vaikka itsellänikin on ollut mehiläisiä, en ollut koskaan tuumaillut mitä on oikeasti niiden talviuni tai -horros. Olin vaan ajatellut pesien olevan silloin täynnä hiljaisuutta. Näin ei kuitenkaan liene, sillä joskus olen kävellyt keväthangilla Niilo-koiran kanssa pesien luokse. Se laittaa kirsunsa ja korvansa aivan kiinni pesän seinään ja kuuntelee päätään puolelta toiselta kallistellen. Minulle se ei osaa eikä pidä tarpeellisenakaan kertoa mitä se pöntön sisältä kuulee.
Oma lukunsa ovat maalla ja vedessä kulkevat, kuten viitasammakot. En tiedä mitkä ovat niiden talvirutiinit tai menevätkö ne edes untenmaille. Googlailemalla sekin varmasti selviäisi. Mutta kaikkeen en etsi todistettuja tosiasioita, sillä usein ne nitistävät osan mielikuvitusmaailmastani. Toistaiseksi pidän sammakoiden elämän itselläni sellaisena kuin sen mielessäni muokkaan. Tätä kirjoittaessani ajattelen miten jollakin on voinut syntyä ajatus, että jos prinsessa suutelee sammakkoa, siitä muokkautuu unelmien prinssi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti