Matkalla minuuteen

Marimekko Oy:n pääomistaja, toimitusjohtaja ja yrittäjäneuvos Kirsti Paakkanen sekä SRV-yhtiöiden pääomistaja, toimitusjohtaja ja vuorineuvos Ilpo Kokkila ovat molemmat syntyjään Saarijärveltä. Ulla-Maija Paavilainen kertoo Kirstistä kertovassa kirjassa "Suurin niistä on rakkaus" Ilpon sanoneen: ”Ikä tuo pehmeyttä. Ehkä siinä vaiheessa, kun ei ole enää hirveitä pyrkimyksiä, ihminen rauhoittuu ja hänestä tulee yksinäisempi. Hän ei jaksa enää viettää aikaansa niiden kanssa, jotka eivät ole todellisia ystäviä. Kun et ole enää kukkulan kuninkaana, heistä suuri osa häipyy. Sen seurauksena ihminen vetäytyy vähän kuoreensa. Viimeistään silloin on opittava tuntemaan itsensä ja elämään oman persoonansa kanssa.”

Itse tein työtäni Sininauhasäätiössä, josta en omistanut murustakaan, kuten ei kukaan muukaan. Vastaavasti olen sosiaalineuvos ja tunnistan vuorineuvoksen mielipiteet luissani. Kun itsekin olin toimitusjohtaja, oli moni jakamassa työtä ja vapaa-aikaanikin. Aamulenkeille ja saunaan oli seuraa yllin kyllin. Mutta sitä mukaa kun asema lähti, lähtivät kaverit ja muut kanssani viihtyneet. Omalla laillaan oli kipeää huomata, että seurani olikin suurelta osin vain asemastani johtuvaa ja aloin kutsumaan loitonneita mandaattiystäviksi.

Vuosien saatossa on tullut yhä enemmän selväksi, että on tosiaan hyväksi opetella tuntemaan itseään yhä paremmin, jotta tulisi juttuun persoonansa kanssa. Monesta poiketen teen tutkimusmatkojani minuuteen ilman hetkenkään pakoa todellisuudesta kemiallisten aineiden avulla. Joskus se on raskasta, sillä mitä milloinkin löydän, ei ole aina mieltä ylentävää. Kun jotkut vuosikymmenten ajan läheisinä olleet lopettavat yhteydenpidon, ajattelen onkohan minussa jotain perin luotaantyöntävää tai oleellista vialla.

Monesti mietin, että ei ole hyvä ihmisen olla varsinkaan aina ja koko ajan yksin. Sielussani elän myötä yksin elävän tuntemattomankin arkea, joka on eronnut tai puoliso on kuollut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Moni heistä odottaa päivästä toiseen pesästä ajat sitten lentäneitä lapsia, lapsenlapsia tai ketä tahansa kyläilemään, vaikka kukaan ei koskaan tule.

Itselleni on kyyneliin asti joskus tuskaisaa ajatella elämääni avioeroni jälkeen. Kuinka varma olin siitä, että kuljen Päivikseni kanssa kohti iltaruskoa loppuun saakka toinen toisiamme auttaen ja kädestä pitäen. Juuri nyt radion soittaessa melankolista musiikkia varhaisessa sunnuntaiaamussa, on mieleni alakuloa täynnä ja ymmärrän, että minulla ei ole ketään kuka minusta pitäisi huolta, jos en joskus enää siihen itse kykene.