Isänpäivä

Luulen, että minut on tehty yläkerran pienessä huoneessa, joka oli äitini koti hänen ollessa alakerrassa, Hyrylän Elannossa myyjänä. Usein olen ajatellut, että pienen pieni ituni sai alkunsa hyvinkin hengellisesti Jumalan silmien alla ja suojeluksessa, sillä alkujaan talo oli ortodoksipappila. Yhä tuntuu sydämessä lämmin tuulahdus käydessäni siemailemassa alkoholittoman oluen rakennuksen kellarikerroksessa olevassa Ravintola Päämajassa. Sitä emännöi ja isännöi Ellen ja Santtu, alias Santeri, jota pyysin tanssimaan häävalssimmme Kulkurinvalssi Mutterimajalla Aarne Kiviniemen juuri vaimokseni vihkimän Päivikseni 💕 kanssa, kun en itse osannut. Joku muistaa Santeri alias Jukka Ahlgrenin Manne tai Romano-TVstä.

Äidin, yhden pienen huoneen entisessä kodissakin olen käynyt, josta pian jäljellä on vain muistot, sillä rakennus puretaan uuden kerrostalon tieltä. Mukana menee oleellinen, eräällä lailla viimeinen palanen Hyrylän hengellistä historiaa, sillä ensin purettiin yhdestä Suomen kauneimmasta kirkosta tykkien ja tähystyksen tieltä kellotapulit ja myöhemmin koko kirkko. Nyt lähtee myös pappila. Ortodoksisuudesta on kylällä jäljellä oikeastaan vain hautausmaa, jonka senkin luonto on ottanut lähes kokonaan takaisin.

Muistoja isästä minulla on paljon. Hyvin rakkaita ovat päivät, jolloin matkasin lapsuudenkodistani hänen kanssaan puukaminan lämmittäessä armeijan koppiautolla Santahaminaan, missä isäni palveli vääpelinä. Ja kuinka sotilaskodin lattialla leikkiessäni joku talloi sormilleni suurilla armeijan saappailla. Vieläkin palaa itku mieleen, kun minut vietiin kuljetustoimistoon. Ei perinteistä hoitoa saamaan, vaan minulle kirjoitettiin armeijan ajokortti, jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli hyvä hoito ja ikimuistoinen muisto. Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni ehkä 13 vuotta myöhemmin. Vääpeliä minusta ei koskaan tullut, mutta reservin korpaali kylläkin.

Isä oli minulle kovin rakas, mutta sen syvyyden ja määrän olen ymmärtänyt vasta hänen haudallaan. Olen kiitollinen elämälle ja kiitollinen isälleni, että hän osaltaan teki ja kasvatti minut, pikkuveljeni ja -siskoni, jonka pojan isä olen adoptoituamme hänet Liisan kanssa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin matkasin Filippiineille Olongapon kaupunkiin Melanien ja arjessa isättömien neljän lapsen luokse. Nyt lapsia on viisi ja he kaikki sanovat minua isäksi. Sitä olen myös Jorma (Little Jorma) Goza Soinin syntymätodistuksessa.

Muistan kuinka viime Isänpäivänäkin odotin vain yhtä sanaa puhelimeeni ja olisin voinut kokea olevani edes vähän välitetty. Mutta älylaitteen näyttö pysyi pimeänä ja osani oli yksinäisyys. Koin ja koen olevani lapseton isä. Ehkä se on osani, hyväksyn sen tai en. Mutta rakkauttani lapsiin ei kukaan murenna, ovat he saaneet asemansa elämässäni millä tavalla tahansa.

Tämän kerron isälleni tänään haudalla, kun menen muistuttamaan häntä rakkaudestani ja kertomaan kuinka heidän rakentama syntymäkotini voi ja elää hyvin. Kerron myös kuinka osaltani siitä saamiani rahoja en ole viskellyt maailman tuuliin, vaan tämän syksyn aikana niillä tehdään Merikonttikotini ympärille Jokilaakson luonnonsuojelualue.