Elän ja olen

Monena vuonna olen viettänyt osan tai koko talven Aasian auringon alla. Tai sama valonlähdehän se täälläkin on, mutta Tuusulan Jokilaaksossa sitä ei nyt juuri näy. Viime talven menemisen nitisti Covid-19 ja koko kesän ajattelin, että kun muuttolinnut syksyllä lähtevät, lähden niiden mukana. 

Ainut kysymysmerkki oli 14 vuorokauden karanteeni valtion nimeämissä paikoissa.  Se olisi maksanut enemmän kuin lennot Bangkokiin ja takaisin. Mutta nyt on Suomi maiden joukossa, joille on määrätty vain vuorokauden hotellikaranteeni. Joten kaiken pitäisi olla lähtöä vaille valmista viime hetken koronatestiä lukuunottamatta. Siihen on aika varattu vuorokausi ennen lähtöä. Ehkä vain se, että testitulos on positiivinen tai ei osaa sähköpostiini, voi estää lähdön.

Mukavaa sanon minä, vaikka matkalle mahtuu haikeutta aiheuttava tehtävä, sillä myyn Harley-Davidson moottoripyöräni. Vaikka olin ajatellut ratsastavani sillä verkkaisesti elämää maistellen kohti taipaleeni ilta-aurinkoa. Mutta siinäkin hetkessä luotan, toivon ja uskon yhä, että yhden oven sulkeutuminen avaa jotain jollekin uudelle.

Maailmalla matkatessa ja muutenkin mieli palaa usein menneisyyteen ja muistelen lapsuuttani. Jolloin sukulaisia lukuunottamatta lähes kaikilla ystävilläni ja kavereilla oli tavalla tai toisella yhteys hyryläläiseen maailmaani. Kylän raitilla oikeastaan kaikki ihmiset olivat tuttuja vähintään kasvoiltaan. Vaan nyt on toisin. Kun teen kauppareissuja, monesti en näe ainuttakaan elävää, mihin minulla olisi minkäälaista tuttua tartuntapintaa.

Ehkä osaltaan se on saanut aikaan, ettei Merikonttikodissani käy vieraita varsinkaan häiriöksi saakka. Kun joku viimein tulee, en haluaisi päästää häntä lähtemään. Vaan puhun, puhun ja vieläkin puhun. Jolla saatan saada aikaan, että enemmän tai vähemmän satunnainen kävijä ei tule uudelleen puheripulia potevan luokse. Ymmärrän sen ja jatkan puhumista tiaisille, oraville ja pajunkissoille.

Joku sanoi kerran, että kun on itselle ja ajattelemiseen riittävästi aikaa, se on ainoastaan hyväksi. Sillä tiellä olen ollut viimeiset vuodet. Hyväksi tai ei, ajatuksiani elämän tärkeyksistä se on muuttanut enemmän kuin aiempi elämä yhteensä. Todellisuudessa se ei ehkä ole aivan näin, sillä jo kirjoittaessa korvien välissä särähti jotain kuin rikkinäisessä äänilevyssä. En vaan tiedä mitä. Ehkä se on sukua sille, että aiemmin tiesin monesti minne olen elämäni kanssa menossa.

Nyt en enää tiedä, vaan pohdin, että olisiko mietteissäni jotain sellaista mitä en itse eikä kukaan muukaan aidosti ymmärrä. Ja voiko liialla yksin ajattelulla ilman kaikupohjaa menettää mielenterveytensä, mitä se sitten itse kullakin onkaan. Itsensä hurskaaksi kokeva hengen mies tai nainen, sanoo varmana matkaavansa kohti ikuista kirkkautta, mutta minä voin sanoa olevani vain matkalla kohti tuntematonta täydellisyyttä tai tyhjyyttä. Mutta ehkä tyhjyyteenkin voi eksyä sattuma, joka voin olla vaikka minä.