Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 3. syyskuuta 2019

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 1

Luulen, että olen otsikon mukaisten toimenpiteiden irvikuva. Mutta niin on moni muukin.

Ensimmäisen kerran pohdin tätä tosissani, kun ulkomailla ollessani kotiini Keski-Suomessa tehtiin asuntomurto. Etsivät ulkomailta vuosien aikana tuomiani viinoja, joita en koskaan ollut juonut eivätkä he löytäneet. Muuta varastettavaa lähti matkaan kylläkin.

Nämä kolme kaveria, joista kaksi olin hakenut vankilastakin siviiliin useamman kerran, saivat aikaan prosessin itsessäni, jonka täydellistä loppua ei minulla ole näköpiirissä.

Halusin antaa murtomiehille anteeksi, mutta edellytin, että he tulevat sitä kotiini pyytämään. Annoin anteeksi sieltä jostakin ylhäältä, Luojani yläpuolelta heidän ryömiessään madon lailla edessäni. Ja olihan minulla millä vesseleitä ruuvata ja kiristää. Rikosilmoituksesta lähtien.

Tapahtunut pysäytti minut. Sitäkö anteeksianto tarkoittaa? Että ihmisen on pyydettävä anteeksi alkoholismiaan, sairauttaan, lastenkotimenneisyyttään, laitostumistaan ja sitäkin, että on olemassa vai tämän kaiken seurauksia?

Täydellinen anteeksianto on minulle sitä, että haluaa ja pystyy antamaan anteeksi koko sydämestään silloinkin, kun tekijät eivät koskaan saa tietää tai ymmärrä tehneensä mitään väärää. Enkä itsekään kerro asiasta milloinkaan kenellekään. En edes asianomaisille, vaan painan tapahtuneen hiljaa sydämeeni täydellisesti hyväksyttynä. Enkä aseta itseäni kenenkään yläpuolelle enkä alapuolelle. Vaan vain rinnalle ymmärtäen, että tälläistä on elämä ja tällaisia me olemme, me ihmiset. En pysty tähän, vaikka tiedän, että pitäisi.

Tässä on Brother Christmas Ari Koposella työmaata Arkadiamäellekin pohdittavaksi. Sillä Keski-Uusimaan Pasi Natuselta ei anteeksipyyntöä irtoa, vaikka hän levitti yli kymmeneen sanomalehteen hyvin loukkaavan ja paikkaansa pitämättömän tiedon.

Ei kommentteja: