Alan miehet kirkossa

Perjantaina juhlinut Samarian Big Boss Ismo Valkoniemi kertoi täällä somessa tarinan miehestä kirkossa:

"Kirkon etupenkkiin istuutui tuntemani päihdeongelmainen ja alkoi huudella kesken papin saarnan. Suntio teki kaikkensa, että saisi tuon väkivahvan häirikön poistettua tai pysymään hiljaa, sillä käytännössä tilaisuus alkoi olla riistäytynyt käsistä. Päivi kopautti minua takarivissä ja sanoi, että käy auttamassa. Kävelin eteen kuiskasin miehelle jotakin. Hän nousi ja käveli kirkosta ulos. Tilaisuuden jälkeen sain kiitosta ja ihailua. Minulta kysyttiin, että mitä olin sanonut. Vastasin, että se on ammattisalaisuus. Nyt paljastan vuosien jälkeen. Kuiskasin, että mene odottamaan Osuuspankin automaatille, saat tilaisuuden jälkeen kakskymppiä."

Kirkossa käyn joskus minäkin. Jumalanpalveluksissakin, mutta harvakseltaan. Kuulen kyllä Hänen äänensä ja läsnäolonsa sielläkin, vaikken sitä useinkaan heti ymmärrä. Ihmisten ja eläinten kauttakin sen koen. Parhaiten silloin, kun he eivät itse tiedä tuovansa Isän viestiä minulle.

Kerran istuin kirkon penkissä, kun en keksinyt mitään muuta tekemistä. Istahtaessani ajattelin, että onpa kovet penkit. Ja tulin katsahtaneeksi taakseni ovisuuhun nähdäkseni räsyisen laitapuolen kulkijan. Minun tuurillani se änkeää viereeni, vaikka kirkossa olisi tilaa kyllin muuallakin, tuumasin. Tiesin, että vedän heitä puoleeni, sillä olen yksi heistä.

Jumalanpalveluksen alkaessa mietin, että onpa vähän väkeä ja ettei tämän porukan takia juuri kannattaisi kirkkoa lämmittää tai valmistaa muutenkaan tilaisuutta varten.

Papin pitäessä saarnaansa mieleni tuumasi, että juuri tällainen on leipäpappi, ei mitään sanottavaa. Ja että minnehän menevät kirkollisveroni. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin sinne vieraan maan kolikon tai napin, en muista. Mutisin itsekseni, että mitähän ne noitakin ahneuksissaan keräävät, olenhan veroni maksanut.

Loppuvirrestä ajattelin, että kyllä on laahaavaa eikä edes kirkkokuoroa pistämässä ryhtiä veisuuseen. Loppuisi nyt, että pääsisin pois.

Samassa katsahdin koko ajan vaiti ollutta, räsyistä miestä vieressäni. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan jättäen vaalean uran lian peittämiin kasvoihin. Sillä hetkellä purskahdin myös minä itkuun. Katsoin kirkon kattoon ja huokaisin sinne jonnekin: "Voi kun joskus elämässäni saisin Isä olla edes yhden kerran yhtä lähellä Vapahtajaani kuin tuntematon vierustoverini tällä hetkellä."

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että Vapahtaja istui kirkon kovalla penkillä vieressäni koko jumalanpalveluksen ajan.