Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 2

Yli 30 vuotta sitten vaimoni Liisa soitti minulle töihin, kun poikamme Marko oli tehnyt jonkun kolttosen. En muista mitä, mutta mieleni  kiehui ja ajattelin, että hän saa kuulla vähintään kunniansa, kun pääsen kotiin. Matkalla mieleni laantui. Kun saavuin pihaan, näin oviaukossa syyllisen näköisen pienen pojan, suli sydämeni lopullisesti. Koppasin pikkumiehen kainalooni, halasin ja sanoin ainoastaan: "Annettu jo".

Kalliomäen puolimatkankodin päihteettömässä yhteisössä käytettiin tarvittaessa päihtymyksen kontrollointivälineitä. Jos työntekijä erehtyi olotilan määrittelyssä, seurasi julkinen anteeksipyyntö kaikkien kuullen ja Jyväskylän Katulähetyksen kustantamat kakkukahvit koko talon väelle.

Sininauhasäätiössä oli työntekijä Outi Åhman-Toivari, jonka kanssa olin usein eri mieltä. Hän lähti työsuhteen päättyessä viimeisen kerran enemmän tai vähemmän ovet paukkuen. Joskus häntä, kuten kaikkia muitakin työntekijöitä muistelen. Vuosikymmenen tai kahden jälkeen soi puhelimeni.  Yllätys oli suuri, sillä langattoman langan toisessa päässä oli Outi. Joka sanoi, että häntä on vuosia painanut mieltä, ettei ollut niin hyvä työntekijä kuin olisi voinut. Että voitko antaa anteeksi? Sillä hän nousi sydämessäni suureksi ihmiseksi, jota en lakkaa koskaan arvostamasta.

Olin operatiivisena johtajana monta kymmentä vuotta ja selkäni takana silloin ja jälkeenkin päin tapahtui yhtä ja toista. Joskus sattui, että joku
työntekijä lankesi juomaan ja vei mukanaan asiakkaita kentälle. Jos ja kun tämä työntekijä selvisi kuiville uskon avulla, ei siitä seurannut julkista anteeksipyyntöä edes mukanaan viemiltään asiakkailta. Vaan viesti, että "Jumala on antanut kaiken anteeksi". Ja kainaloon palasi enemmän tai vähemmän mustanpuhuva raamattu tuomionäänineen.

Ei kommentteja: