Veneilemässä Tuusulanjärvellä

päivis: Säätiedotus ei taaskaan mennyt ihan nappiin, mutta päätimme silti toteuttaa lauantaisuunnitelmamme. Pakkasimme ilmatäytteisen kanoottimme, viisiheppaisen perämoottorin ja kelluntaliivit Suzukin kyytiin ja ajoimme Tuusulanjärven rannalle ns. Hankkijan rantaan. Tai ennen veneen pakkaamista auton kyytiin se piti tyhjentää ilmoista ja taitella kasaan. Rannalla kaikki tehtiin taas toisin päin. Homma ei ole suuren suuri, vaikka se saattaa siltä tuntuakin.

Järvellä kävi jonkinmoinen tuuli ja oli siinä ja siinä, ettei satanut. Tiedotteen mukaan piti paistaa kirkkaalta taivaalta. Emme ole aikaisemmin ajelleet perämoottorin kanssa, jotan se oli samalla eräänlainen neitsytmatka. Kone lähti helposti käyntiin ja paatti vei meidät nopeasti vastarannan ja Krapihovin suuntaan. Sieltä ohi Sarvikallion ja Halosenniemen kautta kohti Järvenpäätä.

Järvenpään Vanhankylänniemessä oli meneillään Puisto-Blues, mutta tyydyimme vain kurvaamaan rannan kautta takaisin järvelle. Aallot olivat suuremmat kuin järven itälaidalla.

Järvenpäässä bongasimme vesitasolentokoneen ja tuumasimme, että siellähän se härveli, josta Keskari tai joku muu paikallinen lehti taannoin kirjoitteli, näkyy olevan parkissa. Vaan mitäpä huomasimme takaisin palatessamme: kirkon rannan naapurissa laiturissa liplatti vesitaso. Ajelimme vielä Tuusulanjoen alkupäähän ja takaisin palatessamme huomasimme, yllätys yllätys, kolmannen vesitason. Siis kolme vesitasoa varsin vaatimattoman kokoisella järvellä!

Vesitasoja bongailemassa Tuusulanjärvellä. Tässä nro 2.

Pitäisiköhän tästä päätellä, että kohta vähän jokaisella pitää olla oma vesitaso, että on henkilökohtainen kilpavarustelu kohdallaan? Vai ihanko on vain sattumaa? Toivotaan etteivät törmää toisiinsa ja että veneilijät, joita nytkin järvellä oli muitakin lisäksemme, voivat jatkossakin kellua laineilla pelkäämättä, että sattuvat lentokoneiden kiitoradalle. Olisihan se tietysti komea otsikko, jos Keskari voisi kirjoittaa, että "Vesitaso törmäsi kirkkoveneeseen".

Carpe diem ja Pompannappi

jormas: Carpe diem lienee monen tuntema sanonta ja suomennettu "tartu hetkeen". Tarkemmin käännettynä se saattaisi olla "poimi päivä". Siitä kuitenkin olen ammentanut aasinsillan ainakin toistaiseksi bologikirjoituksilleni pääosin. Tartun hetkeen, poimin päivän, kerään muistoja sekä kirjoitan ja tallennnan niitä tänne.

Minulla oli aikoinaan enemmän virtaa kaikelle sille, joka ei kestä päivänvaloa. Minulla oli myös ystäviä tai ainakin hyviä kavereita. Yksi heistä oli Jotti, joka sinällään oli melkoisesta suvusta, jossa veli tappoi veljen ja niin edelleen. Kerran yöllä Jotti hortoili melkoisessa laitamyötäisessä Keravalla aamuyöstä rahattomana, kun nälkä yllätti. Hän ajatteli, että jospa korkkaan jo ovensa sulkeneen nakkikioskin, jos sinne olisi jätetty nakkeja ynnä lihapiirakoita. Oli jätetty ja oli jätetty myös illan tai viikonlopun kassa, joka sekin tarttui miehen matkaan. Jotti odotteli aamuun Keravalla ja  osti nyysimillään rahoilla pikku-Fiatin, jota myös Pampannapiksi kutsuttiin sekä ajoi luokseni Hyrylään. Tuumattiin, että mitä tehdään, kun on käyty viinakaupassa. Sen verran päissään olimme molemmat, että ensimmäisestä viinakaupasta ei meille myytyy mitään. Mutta Korsosta myytiin ja takaisin tullessa Jotti karautti Fiatin pitkälle metsään katon kautta. Minä lensin Fiatin tuulilasista ulos, kun ja heräsin siihen, kun poliisit raahasivat minua Maijaansa ja Tuusulan terveyskeskukseen paikattavaksi, sillä korvalehti repsotti melkoisesti. Eikä ihmekään, sillä olihan kyseinen tuulilasin aukko kohtalaisen ahdas isolle miehelle lentää ulos. Terveyskeskuksessa kuulin ovan takaa, kun lääkäri jutteli poliisisedän kanssa, että joudun jäämään yöksi tarkkailuun. Sehän ei minulle sopinut, vaan pakenin viereisen keskikaljakuppilan vessaan piiloo poliisit perässä, sillä heilläkin oli minulle asiaa, kun eivät olleet saaneet tolkkua kumpi meistä oli autoa ajanut. He murtivat oven, korvalehti kursittiin kasaan jollain lailla, josta muistona on edelleen mustan pilkut lehdessä. Sitä parturille usein selitän, että pesty on, ei ole likaa. Tarkkailtavaksi terveyskeskuksen sijaan jouduin poliisiputkaan. Aamulla piti vielä kävellä kymmenen kilometriä Korsooseen, sillä yöllä  muistin, että Pompannapin etupenkin alle jäi korkkaamaton iso G eli Gambiinapullo. Jotti kuitenkin  oli päässyt putkasta aiemmin, kun oli tunnustanut ajaneensa ja lipiittänyt juoman parempiin suihin. Se olikin ainut aisa mikä harmitti.

Sanomalehti kesäpaikalle

päivis: Halusimme testata, nyt kun tämän viikon olemme Laukaassa, miten sanomahden kääntäminen ns. kesäpaikan osoitteeseen onnistuu. Teimme Keski-Uusimaalle ilmoituksen näistä muutamista päivistä ja se nyt ainakin onnistui vaivatta.

Lehden tulo sen sijaan ei olekaan niin selvää. Tiistai oli ensimmäinen päivä, jolloin lehden piti tulla Laukaaseen. Tulihan se, keskiviikkona joskus aamupäivällä, kun tänne jaettiin muukin posti. Keskiviikon lehti tuli tietysti tänään torstaina.

Voisi tietysti ajatella, että onko mitään järkeä lukea vanhoja uutisia. Ei ehkä, mutta joskus on aika suhteellista, mikä on oikea hetki saada tieto jostain tapahtuneesta. Aika suuri osa lehdissä julkaistuista tarinoista sitä paitsi on täysin tai ainakin lähes ajattomia asioita. Toinen ääripää on nettisivujen uutistarjonta. Niissä eletään tunni tunnilta ja muutama tunti sitten julkaistu uutinen alkaa olla jo auttamattoman vanha, päivän vanhoista uutisista puhumattakaan.

Joskus tuntuu, että onko niin suuri vahinko, jos joku tieto jää lukematta ja kuulematta. Moni uutinen on niin masentava, että parempi kun ei kuulekaan tai tule lukeneeksi.Toisaalta moni uutiseksi väitetty on täyttä hömppää, joten ei niilläkään ole mitään merkitystä. Jorma löysi joskus netistä osoitteen, jonne on poimittu eri lehtien erilaisia uutisia, artikkeleita ja esimerkiksi pääkirjoituksia. Mietin kyllä, että sellaisen palvelun ylläpitäjä on melkoinen piilovaikuttaja, joka ikään kuin voi ohjailla sitä, mitä joku lukee. Toisaalta netissä surfailijat ovat kyllä varmasti pitkälti oman tiensä kulkijoita, jotka poimivat yhtä sieltä ja toista täältä. On niin helppo vaihtaa sivua ja tiedon tarjoajaa, jos siltä tuntuu.

Tänään luetun eilisen Keskarin mukavin uutinen taisi muuten olla se, kun keravalainen Turre-koira täytti 19 vuotta.

Leppoistaminen

jormas: Tänä aamuna luin mielenkiintoisesta termistä. Se oli leppoistaminen. Sitä on alettu käyttämään silloin, kun ihminen hyppää vapaaehtooisesti pois oravanpyörästä. Siis siitä missä kaikkea pitää olla enemmän ja uudempaa. Joku toteuttaa sitä pitämällä työstä välivuoden, joku ottaa opiskelu- tai opintovapaata, joku jää kokonaan  tai osittain eläkkeelle ennen kuin on pakko ja varmasti muitakin tapoja on.
Isäni palveli valtakuntaamme rintamallla useammassakin sodassa ja jatkot myös armeijan palveluksessa aliupseerina. Aikanaan hän olisi voinut jäädä palvelusvuosien tultua täyteen aidosti eläkkeelle.  Mutta ei, vaan faija innostui lähtemään Amer-Tupakalle varastomieheksi. Kun vähän oion, niin hänen ja omani todellisuuteen havahduin, kun isukki makasi Kiljavan sairaalassa niin sanotusti kuolinvuoteella todeten, että kyllä olisin toivonut eläkepäivien olevan toisenlaiset.
Kun häntä kirkkomultiin kannoin, päätin, että samaa polkua en kulje, joten jäin osa-aikaeläkkeelle heti sen oltua ikäni puolesta mahdollista. Päätöstäni en ole katunut hetkeäkään ja moista luksusta olen nyt nauttinut kohta neljä vuotta. Oikein hyvin muistan, kun Thaimaan Pattayan rantatuolissa pohdin asiaa sangen perusteellisesti elosta nauttien. Ansiotasoni oli pudonnut neljäsosalla, mutta koin, että elämisen laatua olin saanut ainakin puolet lisää. Harmittelin ainoastaan sitä, kun joku oli onnistunut huijaamaan minut juoksemaan rahan perässä ainakin neljännesvuosisadan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tätä on leppoistaminen.

Evakossa ja vettä kuluttamassa

päivis: On ehkä evakko-sanan väärinkäyttöä laittaa se kuvaamaan tilannetta, jossa tällä viikolla olemme. Oikeat evakot, sotavuosien siirtolaiset, joutuivat lähtemään vihollista pakoon ja jättämään kodin tietämättä, onko koskaan paluuta takaisin. Ja vaikka paluu joillekin järjestyi, kotia ei kenties enää ollut. Se rakennettiin uudelleen, lähdettiin taas evakkoon ja sille tielle jäätiin.

Me veimme vain Matkakodin, kotimme kuitenkin, korjattavaksi ja huollettavaksi ja matkustimme Laukaaseen ihan kelvollisiin olosuhteisiin, jossa voi asua ja tehdä tämän viikon ajan etätöitä. Matkakotiin verrattuna täällä voi jopa vähän törsätä veden kanssa. Vaikka nautin suuresti siitä, että vedenkulutuksemme Jokilaaksossa on suorastaan minimaalista, on ihan luksusta, kun voi vääntää kraanasta vettä liikoja kulutusta miettimättä. Jossain vaiheessa käytön seuraamukset tulevat tietysti täälläkin eteen, kun kiinteistöyhtiö laskee vuoden vaihteessa todellisen kulutuksen ja muistuttaa siitä laskun muodossa. Mistään vedellä läträämisestä täälläkään ei sentään ole kyse.

Olemme onnekkaasti syntyneet Suomeen, jossa vedestä ei koskaan tunnu olevan pulaa. Toista voivat kyllä väittää omasta pihakaivosta vettä ottavat. Joskus näistä kaivoista ehtyy vesi. Jokilaaksossa olemme ehkä hieman samanlaisessa tilanteessa, vaikka ilman kaivoa. Meillä ei ole vettä, vaan se on tuotava paikalle muualta.

Kävimme tänään Jyväskylässä Jyväsjärven rannalla. Kun olin nuori, järven vesi oli niin saastunut, että niitä pidettiin hulluina, jotka erehtyivät sen rannoille onkineen. Tosiasiassa onkijat olivat vieraspaikkakuntalaisia, jotka eivät tunteneet järven todellista tilaa. Jossain vaiheessa järvi päätettiin pelastaa ja jo parin parin vuosikymmenen ajan sinne on voinut pulahtaa turvallisesti uimaankin. Ehkä hieman samanlaisesta pelastustyöstä, vaikka aivan erilaisessa mittakaavassa, on kyse, kun Itämerta yritetään pelastaa. Projektista pyörii parhaillaan mielenkiintoinen TV-dokumentti, jota tätä kirjoittaessani samalla seurailen.

Tänäänkin oli hyvä päivä

jormas: päivis kirjoitti eilen viisauksia vie mennessäs ja nin edelleen. Tiedän toisenkin viisauden: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voi teettää huomena jollain toisella." Isä tosin puhui samasta asiasta ilman vääntämisiä ja hän ei ylipäätään jättänyt mitään huomisen tekemisiksi, jos voi ne jotenkin hoitaa tänään kuntoon. Tekemisien osalta aidosti olen itselläni pitänyt hyvänä ohjenuorana aloittaa aina ikävimmistä hommista, sillä silloin kulkee koko ajan ikäänkuin kohti valoisampaa ja miellyttävämpää huomista.
Tämän aamun aloitimme kuitenkin kotileirin purkamisella, sillä suunnaksi otimme Päivis Placen Keski-Suomessa. Mennessä veimme tekniikkaa lääkäriin, joka tarkoittaa ruohonleikkurin korjaajaa ja Matkakotimme samoin. Päiviksen vanha kaksipyttyinen ja -tahtinen Suzukikin sai uuden tallipaikan samalla reissulla. Pitkäniemessä kaikki oli kunnossa ja oli oikein mukava käydä saunan päälle uimassa aidossa ja puhtaassa järvivedessä.
Huomenna on oltava timmikunnossa, sillä saattelemme avioliiton ammoiseen satamaan Rane-ystävämme ja hänen Eu-nuorikkonsa. Rane säilyi poikamiehenä reippaasti yli kuusikymppiseksi, joten kyllä rakkaus on ihmeellinen asia, josta osalliseksi toivoisin jokaisen pääsevän.

Vie mennessäs...

päivis. Vie mennessäs, tuo tullessas on hyvä tokaisu monessakin paikassa. En tiedä varmaksi, mistä tuon erinomaisen sanonnan olen oppinut, ehkä mummulta, tädiltäni tai Patrikaisen kaupan myyjiltä. Olin Jyväskylässä kaupan autokuskina heti ajokortin saatuani ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Kaupan varastot sijaitsivat kellarikerroksessa, joten tuo sanonta istuisi hyvinkin kyseiseen paikkaan. Sitä paitsi firman naiset olivat suulaan sorttisia, joten melkein uskallan veikata tartuntapaikaksi Patrikaisen kauppaa. Sieltä korviini tarttui joka tapauksessa yhtä sun toista naisenergistä viisautta.

Myös rakennuksilla olen muinoin ollut hommissa ja sielläkin tuo sanonta saattaisi säästää monta askelta.

Sanonnan syvin olemus piilee siinä, että se kannustaa suunnitteluun. Ei ole syytä suin päin rynnätä jonnekin, kun voi olla, että saa hoideltua "kaksi kärpästä yhdellä iskulla". Vie mennessäs, tuo tullessas on epäilemättä ikivanha toteamus, jonka keksijän alkuperää on turha lähteä haeksimaan. Sen voi hyvin laittaa niin sanotun vanhan kansan ansioiksi. Vanha kansahan on ennen meitä keksinyt monenlaista järkevää ja joskus vähemmän järkevää. Niitä vähemmän viisautta sisältäviä asioita on muun muassa nyt juhannuksen aikaan toisteltu ainakin lehdissä ja radiossa. Tarkoitan juhannustaikoja. Jos joskus neidot ovat kieriskelleetkin alastomina ruispellossa juhannusyönä, niin tuskin sentään enää. Mutta niin vain noita taikoja toistetaan joka vuosi ikään kuin ne olisivat totista totta edelleenkin.

Jokilaakson kotitalous on jakautunut moneen yksikköön.

Vaan miksi jaarittelen aiheesta vie mennessäs, tuo tullessas? No siksi tietenkin, että täällä Jokilaaksossa jos missä sille on käyttöä ja todella sen muistaminen ja sisäistäminen auttaa säästämään monta askelta. Vaikka toisaalta ihmisen pitäisi joka päivä ottaa hirmuinen määrä askelia, että niistä olisi oman kunnon kannalta hyötyä. Jokilaakson talouden hoito on nimittäin jakautunut moneen yksikköön ja usein jonkin asian hoitaminen vaatii useammassa yksikössä asiointia. Siksi on hyvä vilkaista Matkakodista lähtiessä, onko tiskialtaassa tiskiä, jota veisi mennessään sosiaalikontin tiskialtaaseen. Tai lojuuko jossain tyhjiä juomatölkkejä, joita kerätään kotaan. Ja kun lähtee pois sosiaalikontista, kannattaa muistella, pitäisikö isosta jääkaapista viedä Matkakotiin kannullinen tai kaksi juomavettä. Ja nyt on pihaan askarreltu hyttyseristetty kesähuone, jonne usein pitää viedä sitä sun tätä ja toisaalta myös sieltä pois.

Tee pieni ympäristöteko

jormas: Aamulla kysyin vaimolta, kun on minun blogin kirjoittamisvuoro, että mistä kirjoittaisin? Hän laittoi otsaa somasti kurtulleen, että se riippuu vähän siitä lörpötteleekö vai pyrkiikö tasoon. Kirjoitamme nimittäin pääsääntösti vuorotellen. Hän yleensä tasoa ja minä jotain muuta. Molemmat kykyjemme ja lahjojemme mukaan, joten ehkäpä kirjoitan jonkun rivin puuta heinää ja ehkä jotain muutakin.
Valtakuntamme presidentti, joka oli ennen presidenttiyttään häissämme, kuten Pekka Haavistokin, piipahti Venäjälle pelaamaan Putinin kanssa jääkiekkoa ja puhumaan asiaakin. Samaan tapaan "lörpöttelyä ja asiaa", kuten  tämä kirjoituskin. Putin toetesi Niinistön vierailun yhdessä, että venäläisen, olisiko ollut kenraali, äkkiseltään äkkiväärän tuntuinen lausunta Suomen hengailusta Naton kanssa vaikuttaa Venäjän suhtaumiseen meihin ja ennen kaikkea kait naapurisuhteisiin. Tottakai se vaikuttaa enkä heti ymmärrä miksi sitä tarvitsee  mennä enempää kyselemäänkään. Jos Suomi liittyy Natoon, kuten EU:hunkin, niin siinä menee kansallista päätösvaltaa muille roppakaupalla. Tarkoitan, että jos menemme Natoon, puolustamme sitä maamme rajojen sisäpuolellakin, joka tarkoittaa, että kaluston pitää olla muutakin kuin jokunen Hornet. Suomen ja Venäjän maaraja saattaa olla pisin yhden maan maaraja Venäjällä ja jos siitä tulee Natoraja, niin itäinen naapurimme  vastaa Naton mahdollisesti Suomeen tuomaan ohjusjärjestelmään tuomalla rautaa rajalle. Tottakai, sillä niinhän mekin tekisimme, jos olisi rahkeissa varaa.
Entäpä sitten EU ja euro? Lamoja on ollut markka-aikana ja on markan jälkeenkin. Kun olemme saaneet päättää yksin ja itse esimerkiksi valuuttamme kohtalosta, on saattanut yhden yön aikana lähteä setelien leikkaamisen myötä puolet arvosta ja devalvaatioilla monta eri kertaa eri kokoisia siivuja. Itsekin luulin aikoinani, kun juoksin enemmän rahan perässä, että ymmärrän bisneksestä jotain ja otin yritystoimintaan valuttaaluottoja meikäläisen perikadon verran. Ja kun devalvaatio tuli, meni 20 seuraavaa vuotta selvitä itse keittämästäni taloudellisesta sopasta. Tuntuukin siltä, että aikoinaan tehdyt juomavelat oli helpompi hoitaa kuin myöhemmin selvinpäin tehdyt "taloudelliset sijoitukset". Muistan yhden itseni kanssa yhtä suurisuisen pankinjohtajan, Teuvo Tyllilän, joka huusi huoneensa ovelta pankissa, kun menin vekseliä hakemaan, että voi juma....,ensimmäisen kerran näen Soinin selvinpäin. Tähän vastasin, että saattaapi olla totta. Jos en ole nimittäin minä juovuksissa, niin sitten olet sinä, etkä siis näe minua silloinkaan selvinpäin. Ja vakseli tuli, kuten Manulle illallinen. Tosin miten Manulle illallinen tuli, ei minulla ole mitään tietoa.
Eilen teimme myös pienen ympäristöteon, josta tämänkertainen, alla oleva bogikuva kertoo.

Keskikesän juhla

päivis: Nyt on juhla ja juhannusilta. Tai ainakin juhannuksen aatto. Ehkä oikea juhannus onkin vasta huomenna, lauantaina. Koska kameraa ei sattunut päivällä mukaan, tässä ei ole kuvaa siitä, kun juhannusmeloimme. Nyt matka oli huomattavasti lyhyempi kuin vappuna, jolloin matkaa tuli huomattavasti enemmän, Hyrylästä Jokilaakson Jokilammen rannalle. Nyt poikettiin vain kotilammelta Tuusulanjoelle, jota meloimme jonkun matkaa Hyrylän suuntaan ja takaisin.

Jokilammella oli edelleen kaksi kurkea. Luulin jo niiden vaihtaneen maisemaa, koska ne eivät juurikaan enää ääntele. Mutta sieltä ne nousivat ilmaan, kun ilmestyimme paikalle. Muutenkin lintuja oli joella huomattavasti vähemmän kuin vappuna. Sen sijaan joen ovat vallanneet sudenkorennot. Jotkut niistä ovat todella upean näköisiä.

Illalla ajeltiin Tuusulanjärven ympäri. Kokkoja oli muutama, mutta ehkä ajankohta oli vielä liian aikainen, sillä näimme vain vähän savua, mutta ei tulta. Järvenpäässä Niilolle oli yllätys tarjolla: se sai juosta vapaana aivan valtavassa koirapuistossa. Varsinkin nuori saksanpaimenkoira sai siitä mieluisan leikkikaverin. Viiden kuukauden ikäinen tyttökoira oli vähintään kaksi kertaa Niiloa suurempi, mutta leikki sujui hyvin ja sopuisasti. Vähän pelkäsin, miten saamme Niilon puistosta kiinni, mutta sekin osaa yllättää ja lähti aivan vapaaehtoisesti mukaan, kun huomasi, että nyt on aika palata autolle.

Konttikoti tulee ja me olemme valmiit

jormas: Tänään kirjoian pitkästä aikaa hieman työasioista, tarkemmin Konttikodista ja vähän muustakin. Kävimme nimittäin arkkitehtimme kanssa Tuusulan rakennusvalvonnan juttusilla. Tuusulan johtava rakennustarkastaja Kaisa Nousiainen suhtautui hankkeeseen sangen postiivisesti ja ennakkoluulottomasti. Ja mukana oli, kuten kuuluukin tietysti, aimo annos osaamista ja kokemusta. Alustavan neuvottelun mukaan ei näyttäisi olevan estettä viiden vuoden rakennusluvalle Duokoti-asunnoksi Jokilaaksoon. Se on oikeastaan enemmän kuin uskalsimme toivoa, sillä ajatus oli alun alkujaan testata Duokodissa vain asumisen tekniikoita ja käytäntöjä. Silloin olisimme asuneet Matkakodissamme samaan tapaan kuin viimeisen vuodenkin. Mutta tästä on hyvä jatkaa ja juhannuksen mietittyämme olemme tilanteessa, jossa voimme antaa Vihdin Selkiin Samarialle rakentamiseen aloitusluvan.
Toinenkin hanke nytkähti tänään eteenpäin. Keskinen Uusimaa, tarkemmin Tuusula, Kerava ja Järvenpää ovat nimittäin A-kiltatoiminnan osalta käytännössä tällä hetkellä musta alue ja siellä toiminut Keski-Uudenmaan A-kilta ry on ollut jo vuosia pöytälaatikossa. Itse olen Jyväskylän A-killan lisäksi toiminut järjestössä aktiivisesti muun muassa tilintarkastajana. Yhteistyö olikin aikoinaan luontevaa, sillä A-killan sangen monipuolinen päiväkeskus toimi samassa kiinteistössä, Möllerin talossa Hyrylässä kuin Sininauhasäätiön ensimmäinen Tuusulan työntekijä Marjut Jokinenkin. Talosta ei liene enää jäljellä kuin yks ikkuna karmeineen, jonka oli tarkoitus tulla Mutterille muistuttamaan Säätiön alusta Tuusulassa. Mutta ajat muuttuvat ja sen mukana näkemyksetkin. Tulee uusia ihmisiä vetovastuuseen ja oma jälki pitäisi saada näkyviin. Valitettavan usein, yleisellä tasolla sanottuna, se tapahtuu vähättelemällä tai painamalla pimentoon vuosien ja vuosikymmenten työtä. Jotta näin ei tapahtuisi, pitäisi olla eheyttä, näkemystä, omia visioita, mutta ennenkaikkea vahvaa itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen.

Metsäjänis ja kani

päivis: Jänis on alkanut viihtyä yhä enemmän kani-Ykkösen seurassa. Tai ihan varmaa ei edelleenkään ole, onko jäniksiä yksi vai useampia. Välillä tuntuu, että pihassa pomppii suurempi pitkäkorva kuin edellisellä kerralla ja päinvastoin.

Joka tapauksessa jänis alkaa käyttäytyä yhä enemmän kanin tavoin. Se ei aivan vähästä hätkähdä, vaikka ihminen tulee sen näköpiiriin. Jäniksen tulevaisuuden kannalta ei tietysti ole hyvä, jos se käy liian kesyksi. Metsämies vaanii Myllykylänkin maastoissa, vaikka meidän maillamme metsästys on ehdottomasti kielletty. Mutta mistäpä jänö sen tietää, missä menee Jokilaakson raja.


Kun aluksi jänis ilmaantui näkyviin vain silloin tällöin, nykyään se loikkii pihassa Ykkösen kanssa päivittäin, usein monet kerrat. Niilolle se on tietysti yhtä mielenkiintoinen jahdattava kuin kanikin ja harmillisen usein jänis loikkii kuntopolulle samaan suuntaan minne mekin olemme menossa. Silloin Niilolla on täysi veto päällä ja usko, että jänis olisi mahdollista saada kiinni. Mutta tuskin Niilon vauhti yltyy 60 kilometriin tunnissa niin kuin jäniksellä parhaimmillaan.

Kani jäi tällä kertaa perästäkatsojaksi, kun jänis loikki matkoihinsa.

Jäniksen vauhdin lisäksi luin netistä, että se yleensä lepäilee päivisin. Eipä lepäile ainakaan täällä. Kyllä sen riiuureissut sattuvat melkein mihin kellonaikaan tahansa.

Sanoja

jormas: Pirkanmaan sairaanhoitopiiri teki jokunen aika sitten nimiuudistuksen. Uusi brändi on Elämän tähden ja niin edelleen. Jonkun kerran olen pohtinut tekisimmekö yhdistyksessämme asialle jotain, sillä kyseinen sairaanhoitopiiri on osallistunut uudistuksellaan johonkin valtakunnalliseen kuntakilpailuun. Ovat tainneet päästäkin viiden parhaan joukkoon.

Mutta eihän siitä meille mitään Elämän tähden ry:ssä  haittaa ole. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, että ottaessaan yhdistyksemme sanaparia käyttöönsä, ovatko he tietäneet meidän olemassa olosta.

Muutenkin maailma on täynnä monenlaisia sanaväännöksiä ja päivis taisikin kirjoittaa pari päivää sitten etunimista Aamu Päivä ja Ilta Päivä. Mutta entäpä etu- ja sukunimi Turkka Mali, josta saa vääntämällä Markka Tuli?

Armoitettu sanavirtuoosi ja huumorimies sekä harras krsititty ystäväni Raimo Oksa opasti minua aikanaan hengellisellä tiellä oivasti sanansäilää käytellen. Hän sanoi, että muista jormas, että ihmisellä, varsinkin apua pyytäessään, on kyyneleitä ja kyyn eleitä. Sen verran on kolikoita taipaleelle jäänyt, että usein olen ajatellut, että kuinka totta veli Oksa aikoinaan puhuikaan.

Mutta ainakin päihdetyötä tehtäessä on syytä muistaa, että jos niin sanottu laitapuolen kulkija tai muu avun tarvitsija ei minusta mitenkään hyötyisi, niin miksi hän minun seuraani kaipaisi? On siis syytä muistaa oma mitättömyys eikä ollenkaan ajatela, että ihmiset ylipäätään hakeutuisivat seuraani siksi, että olen kertakaikkiaan jotain korvaamatonta ja erinomaista. Syytä silloin on toisaalta kuitenkin muistaa, että olen ainutlaatuinen luomakunnan jäsen ja toista samanlaista ei ole. Tätä ajattelen taas syksyllä ensimmäisten lumisateiden tullessa. Että vähintään miljoonia lumihiuteleita ja kaikki erilaisia.

Kompostorista muka muhevaa multaa

päivis: Olen harrastanut kompostointia joskus -90-luvulla tosi innokkaasti ja nyt taas, vaikka innon sijaan harrastus perustuu mitä suurimmassa määrin järkeen. Edellisen kompostointibuumin ja nykyisen järkiharrastuksen perusteella voin väittää, että on höpö höpöä uskotella, että kotikompostori tuottaisi multaa, jota ei "oikeasta" mullasta erota.

Kompostointia markkinoidaan kuitenkin useimmiten sillä, että kompostorin ostaja on hetken, tai ainakin vuoden tai parin päästä puutarhamultien suhteen omavarainen.

Hienot laitteet, mutta ei niillä multaa synny. Sen sijaan
kompostointi on loistava tapa hoitaa jäteongelmaa.

Voi olla, että tehokkaat biojätelaitokset hallitsevat kompostoinnin lämpötilat ja kosteusolosuhteet niin, että biojäte tosiaan jossain vaiheessa alkaa muistuttaa oikeaa multaa. Todellisuudessa kotikompostorit ja tuollaiset laitokset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Koska menetin kananmunakuorien, biojätepussien ja luumunkivien kompostointiyrityksissä uskoni koko ideaan, täytyi tosissaan miettiä, mikä järki biojätteen lajittelussa ja kompostin vääntämisessä on. Sitä ei loppujen lopuksi tarvinnut pitkään tuumata. Kompostointi on aivan loistava tapa päästä eroon jätteestä, joka muuten päätyisi kaatopaikoille ja aiheuttaisi hajuhaittoja ja metaanikaasupäästöjä, jotka varsinkin kaatopaikoilla tapahtuvien tulipalojen yhteydessä ovat suorastaan hengenvaarallisia.

Piti siis aloittaa tämä jalo harrastus uudelleen, että asia valkeni minulle. On aivan uskomatonta, miten pieneen tilaan jäte (vessanalusista lähtien) kutistuu kompostorissa. Ja kun malttaa odottaa ja siirtää jossain vaiheessa ruskeaksi palanut mössö jälkikompostoitumaan, voi olettaa, että tosiaankin ehkä kahden vuoden päästä satsi on siinä kunnossa, että sen voi vaikka haudata johonkin kuoppaan pihaa tasoittamaan. Ja kasvavathan ne kurpitsat ja raparperitkin varmaan ihan mukavasti pitkään kompostoituneessa jätekasassa. Mutta että muhevaa multaa kotikompostorista. Hyvä vitsi.

Jos matkallaolo on kaikki, on perilläolo pettymys

jormas: päivis oli eilen kirjoittanut Päivin nimipäivästä. Ja kun vaimoni lisäksi poikani vaimo on Päivi sekä saman nimisiä tuttujakin on iso liuta, voinen varsin perustelusti sanoa, että päivien päästä vimein löysin totuuden. Nimipäivän vietto ei meillä Suomessa ole kovin korkeassa kurssissa millään lailla. Ja vielä vähemmän kastepäivä. Kuinka moni edes tulee ajatelleeksi sellaista saati, että muistaisi miloin se omalla kohdalla mahtaa olla, sillä yhä harvempi lapsi enää nykyään kastetaan papin toimesta? Minulle sekä nimi- että kastepäivä ovat tärkeitä, sillä juuri Jorma Veino Juhani nimillä minut on litetty Jumalan seurakuntaan nimenomaan ja vain kastepäivänä. Sain kutsumanimekseni Jorman ja sillä nimellä Taivaan Isä tuntee minut. Tai kaipa Hän tuntisi muutenkin. Jumalan olemusta muutenkin on tullut pohdottua pitkin elettyä taivalta. Kieltäjäksi minusta ei ole koskaan ollut, sillä siihen olen aivan liian pieni ja tietämätön. Ja miksi kieltäisin, jos en kerran ole varma onko Jumalaa vai ei? Tuntuu kuitenkin siltä, että ihminen, kuten koko maailmankaikkeuskin, olisi aivan liian mahdoton yhtälö olemaan oletuksella, että me luomakunnan kruunuina itsemme pitävät olisimme universumin suurin ja älykkäin aikaansaannos. Mutta yhtä mahdottomalta ja turhalta tuntuisi sekin, että maallisen vaeluksen vaellettuamme, kaikki loppuisi siihen. Se on minulle jotenkin hanskassa, että kaikki käsinkosketeltava, itselleni ja vähän muillekin keräämäni materia jää tänne muiden jaetavaksi joko sopuisasti tai ilman. Ja että tomumajani mätänee maan uumenissa tai leijailee joskus savuna maailman ääriin. Mutta se kaikki keräämäni, jota ei voi käsin kosketella; rakkaus, viha, kateus, anteeksiantamus, ahneus, hyväntahoisuus ja niin edelleeen. Ne kaikki olen viemässä sinne jonnekin, jonka absoluuttinen totuus ja olomuoto on meiltä kait ikuisesti tai ainakin tässä elämässä salattu.

Päivin nimijuhla

päivis: Tänään on Päivin nimipäivä. Muistin sen, ja en muistanut. Aamulla herättyä ei tullut mieleen, että ompas hauskaa kun voi viettää nimipäivää. Mutta kun sain varhaisen onnittelutekstarin, asia oli selvä.

Luulen, että ennen on nimipäiviä vietetty ihan eri tavalla kuin nykyään. Yksi Suomi-Filmin suosikeistani on Hilman päivät -niminen elokuva. Se antaa varmaan muine juonirakennelmineenkin oikein elävän kuvan siitä, miten entisaikaan oli tapana juhlia myös nimen päivää.

Toinen kaukainen muistikuva liittyy vuoteen 1972, kun olin sukulaisten luona Kiteellä leipomossa kesämyyjänä. Yrittäjäsukulaiset kuuluivat jonkin sortin Kiteen kermaan ja muistan miten Kiteen silmäätekeviä kokoontui sukulaisteni kotiin viettämään Maire-rouvan nimipäivää. Meno ei muistikuvani mukaan ollut yhtä hulvatonta kuin Suomi-Filmissä.

Nimipäiväni nousi Jormankin tietoisuuteen eilistä Keski-Uusimaata lukiessamme. Sehän julkistaa joka päivä nimipäiväsankarien nimet ja seuraavan päivän juhlijat myös. Oman nimeni lisäksi tänään on ainakin Päivän päivä. En ole ennen tiedostanut, että sellainen nimi on edes olemassa. Siitä sovelsimme ajatuksen, että jotkut vanhemmat saattaisivat antaa lapselleen nimeksi Aamu-Päivä ja toinen tyttäristä voisi olla Ilta-Päivä, sillä Aamu ja Ilta ovat myös naisten nimiä. Pieniä Aamuja taitaa olla olemassa, mutta Ilta lienee lähinnä jo iltaruskon ikään ehtineiden etunimi. Kieltämättä nuo nimiyhdistelmät kertoisivat lähinnä vanhempien kierosta huumorintajusta ja ikään kuin tarjottimella annetusta vihjeestä tuleville koulukiusaajille.

Jokilaakson elämää

Jokilammissa on ilta-aurinko
juuri oikeassa suunnassa

jormas: Jokilaaksossa on kesä kauneimmillaan, joskin kesän edetessä saadaan lämpöasteita varmasti muutama vielä lisää. Joka tapauksessa eilen ja tänään otimme pikkutilamme Jokilammet uimakäyttöön. Suurin ero koon lisäksi Pikkulampeemme verrattaessa on veden laatu. Jokilampiin se tulee Tuusulanjokea myöten Tuusulanjärvestä ja on siis suunnilleen yhtä puhdasta tai likaista kuin kyseinen järvikin. Pikkulammen vesi sen sijaan tulee läheiseltä kalliolta sekä soilta ja lammen pohjissa olevista lähteistä. Pikkulammen veden tutkitutimme viime vuonna ja lyhyesti sanottuna se oli hyvälaatuista uimavettä. Vaikka kesäinen aurinko varsinkin pinnan kuinka lämmittää, on lammen pohja hyytävän kylmä, jossa ei varpaita uita kovinkaan kauaa. Veden pintalämmöt ovat iltaisin kahdenkymmenen molemmin puolin ja aamulla huomattavasti alle, sillä aamulla oli ilman lämpötila vain viisi astetta. Eläinmaailman lukuisten poikasten, tiaisten, telkkien ja sorsien lapsikatraaseen on tänään ilmestynyt myös pikkuoravia. Saapa nähdä kuinka ihmisystävällisiä niistä tulee, sillä luontaisesti ne eivät näytä olevaan kovinkaan ihmisarkoja. Myös Kanikonttoriin on ilmestynyt Ykkösen seuraksi uutta kanielämää. Laskelmien mukaan on Jokilaaksoon ilmestynyt enemmän tao vähemmän ruskeita kanin ja jäniksen sukulaisia tai sitten niitä itseään lähes kymmenen kappaletta. On isoja, keskikokoisia ja pieniä. Mutta kasvissyöjinä sopivat ainakin meidän puolesta oivalla tavalla Jokilaakson maailmaan.

Suzuki 250 cc

päivis: Ostin nuorena aikuisena Suzuki-merkkisen moottoripyörän serkkuni mieheltä ja ajelin sillä jonkin verran. Jonkin verran tarkoittaa, että tosi vähän. Ehkä en juurikaan enempää kuin kaksi edellistä omistajaa olivat ajelleet. Olen ehkä mieleltäni ollut aina motoristi, mutta en niinkään taidoiltani. Siitä kertovat muutamat myöhemmät tunaroinnit kaksipyöräisillä, joita en nyt lähde tässä kuvailemaan ja niistä kertomaan.

Suzukissa on saatu säilytettyä vanhat kilvetkin.

Suzukille kävi niin kuin usein turhille hankinnoille käy: ne unohtuvat jonnekin perimmäiseen nurkkaan. Suzuki jäi vuosikausiksi pihavarastoon, jossa se vähintään ruostui ja pölyttyi. Kunnes päädyin vuoden kestäneen työkeikan kautta yhteyteen todellisten rasvanäppien kanssa ja pyörä pantiin tuhannen palasiksi ja entisöitiin sen mitä voitiin. En ole sille museoajoneuvon statusta saanut hankituksi, vaikka asiaa selvittelinkin. Ei ollut olevinaan aikaa näyttää pyörää ensin yhdelle museoajoneuvoihmiselle, joka olisi voinut lausua jotain siitä, kannattaako pyörää kutsua katsomaan sellainen henkilö, joka on erikoistunut erityisesti vanhoihin Suzuki-pyöriin. Tuntui kai vähän vaivalloiseltakin.

Vaikka pyörä kunnostettiin ja saatiin ajokuntoonkin, niin vain kävi nytkin, että se jäi varastoon seisomaan. Tilapäisen varaston puitteet olivat kuitenkin upeat. Suzukini sai seurakseen valtaisan määrän vanhoja pelastuslaitoksen museoajoneuvoja suuressa väestönsuojassa, josta sen tänään haimme Jorman kanssa peräkärryllä odottamaan siirtoa seuraavaan varastoon, sen alkuperäiselle kotiseudulle Jyväskylään.

Jatketaan silmänpalvelijasta

jormas: Mitä päivis eilen Niilo-koirasta kirjoitti, pitää kirjaimellisesti paikkansa. Se ilmenee muutenkin. Kun olemme niin sanotusti ihmisten ilmoilla ja Niiilolla on mahdollisuus saada kehuja, että voi voi, kun on söpö koira ja niin edelleen. Sama pätee rapsutusten ja muun huomion kanssa. Suosikkikauppa sille on, näin ajatellen kokemuksen perusteella Bauhaus. Siellä nimittäin saa koirat olla sisällä ja Niilon lempipaikka ja -juttu on ajelle kanssamme ostoskärryissä. Ja olla siinä oikein miellyttävä ja killti, sillä yksi jos toinenkin sitä silloin silittelee, puhuu, paijaa.
Mutta onko meissä ihmisissä sitten samaa silmänpalvojan vikaa? Taatusti on ja väittäisin, että jokaisessa. Muistan ammoisilta  ajoilta seniori-Hakkiksen, joko oli Jyväskylän Katulähetyksen nuorisotyöntekijä vastaten itse asiassa koko yhdistyksen nuorisotyöstä. Itse olin saman lafkan boss ja Hakkis kertoi, että kun hän kerran oli yhden yksikkömme pihamaalla päidehuollon asiakkaiden kanssa, niin voi että, kun minua haukuttiin. Mutta annapas olla, kun autoni näkyi horistontissa ja astuin siitä viimein samaan joukkoon. Niin jo oli toinen ääni kellossa ja olin vähintään maailman paras tyyppi.
Mutta entäpä sitten me muut? Mitä tapahtuu käytöksellemme, kun olemme pyytämässä työantajalta itsellemme jotain etuisuutta? Vaikkapa palkankorotusta. Tai kun poliisisetä tai -täti meidät pysäyttää ja omissa ajatuksessa silloin on, että josko tästä pienestä ylinopeudesta  selviäsi puhumisella? Puhumme ja käyttäydymme koin valkoiset enkelit konsanaan.

Silmänpalvelija

päivis: Sillon vuonna yksi ja kaksi, kun kävin Jyväskylän Tyttölyseota, joka viimeisenä kouluvuotenani muuttui Voionmaan lukioksi, joskus ehkä keskikoulussa pyydettiin kysymään pikkulapsilta, mitä jotkin sanat heidän mielestään tarkoittavat. Minulla oli lähipiirissä sopiva pikkulapsi, itseäni 11 vuotta nuorempi pikkuveljeni Pekka.

Pekalta muistan kysyneeni ainakin sanan silmänpalvelija merkitystä. Pekan mielestä sana tarkoittaa silmälääkäriä. Ei siis sinne päinkään, minkä merkityksen aikuisemmat ihmiset ovat sanalle sopineet.

Sana silmänpalvelija on tullut taas elävästi mieleen, kun olen seurannut Niilon touhua Jokilaakson ykkösvahtina. Usein se makailee pihassa, eikä ole juuri huomaavinaankaan, vaikka kani, orava tai sorsa tallustelee sen reviirillä. Se ryhdistäytyy vasta kun minä tai Jorma satumme paikalle. Silloin se pomppaa pystyyn ja ryntää liian lähelle uskaltautuneen luontokappaleen perään.

Niilo - silmänpalvelija.

Näin kävi taas tänään, kun pihaa lähestyi metsäjänis. Sehän käy (tai ne käyvät) riiustamassa Ykköstä, joka näkyy tuntevan suurta sympatiaa villejä sukulaisiaan kohtaan. Niille Ykkönen taas ehkä on mielenkiintoinen tumma tuttavuus. Niilo makaili pihalla ja seurasi kaikessa rauhassa jäniksen varovaista pomppimista kohti pihaa. Vaan miten kävikään, kun jouduin lähtemään ulos ja kohti sosiaalikonttia. Niilo oli salamana pystyssä ja syöksyi kohti jänistä. Ei auttanut, vaikka yritin toppuutella, että "älä viitsi esittää".

Vanajanlinna ja häät

jormas: Olimme tosiaan veljeni Reijon ja hänen vaimonsa Aulin tyttären sekä luonnollisesti uuden puolison häissä. Puitteet, kuten häätkin olivan kauniit, kauniine hääparineen ja muine puitteineen. Vanajanlinna on hieno kokonaisuus, vaikka sen historia ei mitenkään merkittävä tai varsinkaan ylevä olekaan hienosta alustaan huolimatta.
Paikan Katumajärven rannalta on aikoinaan hankkinut herra Rosenlew, jolla suvulla sinällään on maineikas historia. Herran piti rakentaa 20-luvun molemmin puolin koti vaimolleen niin sanotuksi huomenlahjaksi, mutta tarinan mukaan se ei rouvalle siihen tarkoitukseen kelvannut. Hän ei halunnun lähteä niin kauas sivistyksestä. Niinpä linna maineen jäi miehen metsästysmajaksi, sillä samassa rytäkässä oli tullut hankittua maitakin reippaasti yli puolituhatta hehtaaria.

Reijo-veljeni parhaimmillaan, joka johtuu kauniista
Auli-vaimosta ja juhlavasta poliisipuvusta

Mutta aika meni eteenpäin ja arvatenkin pelkkiä metsästysreissuja varten 70-henkisen henkilökunnan pitäminen ympärivuotisesti kävi rahapussinkin päälle, vaikka siellä olisi ollut tuohta vähän reilumminkin. Vanajanlinnaa alettiin myymään ja tiettävästi Risto Ryti, jolla taisi olla pytinki saman järven rannalla, suunnitteli paikkaa valtakuntamme presidentin kesäasunnoksi. Jossain mutkassa kuvioihin oli ilmestynyt toinenkin ostaja, saksalainen, jonka nimi ei ole muistissani tätä kirjoittaessa. Tilanteen ollessa akuutti, oli Ryti suunnitlemineen jossain ulkomailla, ja niin Vanajanlinna meni Saksanmaan herralle. Kerrotaan, että tästä Risto-presidenttimme olisi vetänyt herneen nenäänsä niin pontevasti, että ei enää näyttäytynyt koko järven rannalla, vaikka siellä sijaitsi omakin pytinki.
Mutta ennen pitkää tuli saksalaiseltakin pikainen lähtö sodan häviämisen myötä ja tarina kertoo, että muun muassa pari kaksipäistä kotkapatsasta olisi upotettu Katumajärven syvyyksiin. Paikalle tulivat siis neuvostaliittolaiset ja sen jälkeen Sirola-opisto, joka piti siellä arvartenkin aatteensa mukaista  toimintaa kursseineen. Joka tapauksessa paikka meni melkoisen huonoon kuntoon ja kaikki arvokas irtaimistokin oli myyty, kun Hämeenlinnnan kaupunki osti paikan, jonka se edelleenkin omistaa.