Jos matkallaolo on kaikki, on perilläolo pettymys

jormas: päivis oli eilen kirjoittanut Päivin nimipäivästä. Ja kun vaimoni lisäksi poikani vaimo on Päivi sekä saman nimisiä tuttujakin on iso liuta, voinen varsin perustelusti sanoa, että päivien päästä vimein löysin totuuden. Nimipäivän vietto ei meillä Suomessa ole kovin korkeassa kurssissa millään lailla. Ja vielä vähemmän kastepäivä. Kuinka moni edes tulee ajatelleeksi sellaista saati, että muistaisi miloin se omalla kohdalla mahtaa olla, sillä yhä harvempi lapsi enää nykyään kastetaan papin toimesta? Minulle sekä nimi- että kastepäivä ovat tärkeitä, sillä juuri Jorma Veino Juhani nimillä minut on litetty Jumalan seurakuntaan nimenomaan ja vain kastepäivänä. Sain kutsumanimekseni Jorman ja sillä nimellä Taivaan Isä tuntee minut. Tai kaipa Hän tuntisi muutenkin. Jumalan olemusta muutenkin on tullut pohdottua pitkin elettyä taivalta. Kieltäjäksi minusta ei ole koskaan ollut, sillä siihen olen aivan liian pieni ja tietämätön. Ja miksi kieltäisin, jos en kerran ole varma onko Jumalaa vai ei? Tuntuu kuitenkin siltä, että ihminen, kuten koko maailmankaikkeuskin, olisi aivan liian mahdoton yhtälö olemaan oletuksella, että me luomakunnan kruunuina itsemme pitävät olisimme universumin suurin ja älykkäin aikaansaannos. Mutta yhtä mahdottomalta ja turhalta tuntuisi sekin, että maallisen vaeluksen vaellettuamme, kaikki loppuisi siihen. Se on minulle jotenkin hanskassa, että kaikki käsinkosketeltava, itselleni ja vähän muillekin keräämäni materia jää tänne muiden jaetavaksi joko sopuisasti tai ilman. Ja että tomumajani mätänee maan uumenissa tai leijailee joskus savuna maailman ääriin. Mutta se kaikki keräämäni, jota ei voi käsin kosketella; rakkaus, viha, kateus, anteeksiantamus, ahneus, hyväntahoisuus ja niin edelleeen. Ne kaikki olen viemässä sinne jonnekin, jonka absoluuttinen totuus ja olomuoto on meiltä kait ikuisesti tai ainakin tässä elämässä salattu.