Elämäni riskisijoitukset

Jormas: Toissapäivänä kirjoitin sangen henkilökohtaisen blogin tuskastani. Sain paljon palautetta. Ehkä enemmän kuin koskaan mistään. Olen jokaisesta kiitollinen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat ymmärrystä täynnä. Vain yksi oli joukosta poissa. Se ei ole paljon, mutta minulle se oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Sen kanssa elän, suren ja kirjoitan nyt itkien lupaamaani blogia.

Kun olin pieni, varmasti alle kouluikäinen, olin vanhempieni ja sisarusteni kanssa kylässä perheystäviemme luona. Yli puolivuosisataa sitten katselimme mustavalkoista elokuvaa. Tai ainakin aikuiset katsoivat. Ehkä me lapset pyörimme vain jaloissa. Muistan kuin eilisen, kun elokuvassa rakastavaiset suutelivat  ja katosivat kuvaruudusta. Yhtä hyvin muistan aikuisten leikillisen, kaikkitietävän siunailun, että minnehän ne nyt katosivat jne. Tiedätte mitä tarkoitan. Mutta minä olin oppinut isommilta pojilta jotain ja halusin olla jotain. Ja sanoin, että ne lähtivät nussimaan. Isäni ja äitini ilmeistä näin, että jotain meni nyt kovin väärin.

Hiljaisuuden vallitessa menimme kotiin. Sydämeni löi kuin kuoleman hädässä, sillä tiesin mitä on edessä. Halusin saada sanotun sanomattomaksi ja halusin katkaista kieleni. Kun pääsimme kotiin, niin isä löi, löi ja löi. Itkin ja huusin, että "auta äiti ja isä kiltti, en tiedä mitä se sana tarkoittaa". Enkä tiennytkään. Se on ainut kerta, kun sain selkääni ilman syytä. Mutta isä ei kertonut. Rakastamani isä vain löi. Koin kuinka isä ei usko, kukaan ei rakasta minua ja olen vain ei toivottu taakka kaikille. Itkin itseni uneen ja päätin vakaasti, että aamulla tapan itseni. Mutta yö hautasi suurimman surun ja tein ensimmäisen riskisijoituksen. Sijoitin itseeni ja päätin elää. Elää vaikka minulla ei ole ketään, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ehkä tämä oli ensimmäinen syvä haava, miksi minusta tuli tällainen.

Toinen riskisijoitus oli, kun löysin Liisan, ensimmäisen vaimoni. Koin, että koskaan meillä ei ollut suurta rakkautta. Olimme kuin kaksi elämän haaksirikossa olevaa yksinäistä ihmistä, jotka takerruimme toisiimme ja virran vietäväksi. Mutta aika ja mikä lie vei kaiken kauniin ja olin ajautunut pienen mieleni vuoksi ja kanssa umpikujaan. Elämän polkuni oli tullut tiensä päähän, sillä mielessä pyörivät samat ajatukset kuin pienenä poikana. Enkö muuten pääse eroon helvetistäni kuin juomalla tai tappamalla itseni. Lähtemällä tuotin Liisalle suuren surun, jonka taakan vien hautaan mukanani. Vasta Liisan hautajaisissa ymmärsin kuinka syvää rakkauteni Liisaan oli. Haudalla itkin sitä ja itkin sitä, että en mahtunut hautajaisissa poikani perheen pöytään. Vaikka Liisa oli rakas, sijoitukseni ei kantanut elämäni loppuun saakka. Tänään ymmärrän riskisijoituksen myös perin kunnollisen naisen, Liisan näkökulmasta. Hän sijoitti alkoholistiin, tunnevammaiseen laitapuolen kulkijaan.

Seuraava suuri sijoitukseni oli Marko, adoptiopoikani, josta tuli yhdessä yössä orpo, kun hän löysi äitinsä aamulla kuolleena. Tämänkin muistan kuin eilisen. Omalla tavallani. Näen hänet yhä yhtä pienenä kuin itseni silloin, kun isä löi. Marko kysyi elämänsä suurimman surun aamuna, pienen pojan uskolla, että "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Näin hänestä tuli poikani, johon minulla ei ole mitään yhteyttä. Paitsi sydämessäni. Siellä hänkin on. Ikuisesti siellä minne ei porttikieltoja jaeta. Suren tätä usein ja sitä, että samalla olen menettänyt yhteyden lapsenlapseeni. En kokonaan, sillä hänkin on sydämessäni.

Elämäni suurin rakkaus ja riskisijoitukseni on Päivis, toinen vaimoni. Jota ihailen usein hänen nukkuessaan. Ja yhtä aikaa kadehdin ja koen iloa hänen erinomaisesta ja rakastavasta suhteesta omiin lapsiin. Itsekäs ja omituinen kun olen, tämä kaikki tuottaa iloa ja suurta kaipausta olla jollekin jotain sellaista rakasta, jonka voisin itsekin kokea.

Elämäni suurimman surun keskellä kirjoitan tätä, sillä olen hakenut avioeroa Päiviksen kanssa yhdessä. Olen rakastanut häntä valtavasti ja rakastan yhä. Mutta tiedän, että en voi säilyttää hänestä mitään kaunista, jos jatkan hänen kanssaan avioparina. Teen kaikkeni, jotta voisin säilyttää hänet parhaimpana ystävänäni. Että tuhkani ripoteltaisiin hänen viereensä tai hänen minun. Tämän kaiken keskellä tiedän, että tämäkin voi olla vain särkyvä unelma, sillä en osaa olla enkä elää toisen rinnalla siten, että se kantaisi läpi elämän.

Kaikesta syytän vain itseäni. Vaikka mistään riskisijoituksistani ei ole ollut elinikäisiksi, joista jokaisesta haaveilin nauttivani, kun olen vanha ja odotan vain noutajaa sinne jonnekin, en mitään vaihtaisi pois. Ne kaikki ovat olleet elämäni polttoaine ja jokaisesta olen kiitollinen. Kaikkiaan ajattelen, että Luojani on ollut minulle hyvä, joka on antanut minun kokea kaiken tämän. Mutta purnaan myös alati elämässäni jossain tuntemattomassa paikassa olevalle Jumalalle. Että vaikka olen mikä olen, miksi olet nähnyt hyväksi jättää sydämeni niin yksin. Jos et voi takoa päähäni tätä ymmärrystä, niin miksi et ole laittanut sitä niille, jotka ovat olleet elämäni suurimmat riskisijoitukset.

Ehkä tämän kokemiseen laillani on koettava, että on menettänyt kaikkien itselle tärkeiden ihmisten rakkauden ja välittämisen. Kuinka yön hiljaisina hetkinä koen, että vain koirat Suomessa, Thaimaassa ja joka paikassa rakastavat minua läpi elämän. Ehkä siksi sairaassa itsekkyydessäni koen rakastavani niitä enemmän kuin ainuttakaan ihmistä koskaan. Mutta vaikka itken itseäni ja syvää surua, olen kiitollinen elämästä. En luopuisi mistään mistään hinnasta, Sillä osatakseen iloita, on osattava myös surra syvästi. Jaksan yhä uskoa "If tomorrow comes - jos huominen tulee", aloitan alusta. Tiedän miten, mutten kuitenkaan tiedä.

Vahtikoiran kanssa Laukaassa

päivis: Hiljaiselo on ehkä sopivin sana kuvaamaan kulunutta viikkoani Laukaassa. Kaksi kertaa olen ajanut Jyväskylään ja tänään menen "taas". Pari kertaa olen jutellut naapurin koirienomistajan kanssa ja pari kertaa puhelimessa niitä näitä. Siinäpä ne kohtaamiset ovatkin. Muutamaa kassahenkilöiden kanssa lausuttua sanaa ei lasketa mukaan.

Viihdyn yleensä ihan hyvin itsekseni. Yksinolo kun on aika tavalla eri asia kuin yksinäisyys. Ymmärrän kuitenkin hyvin niitä ihmisiä, jotka hankkivat koiran kaverikseen yksinäisyyttä torjuakseen. On mukava, kun yksin ollessa voi jutella koiralle. Minulla ainakin on usein paljon asioita, jotka on mukava kertoa jollekin. Niilo näkyy yrittävän kuunnella kovasti. Eri asia on, minkä verran se puhettani ymmärtää. Tunnetiloissa se ainakin jäkyy olevan samalla aaltopituudella.

Viime yönä Niilo osoitti olevansa myös oiva vahtikoira. Siitä huolimatta, että sen vahtitaidoista on tullut ajateltua ja usein sanottuakin jotain ihan muuta. Heräsin kahden jälkeen kun Niilo tuijotti ulos ikkunasta. Siirsin tänne tullessani nojatuolin ikkunan eteen niin, että sen on hyvä katsella ulos. Nyt se tosiaan tuijotti ja päästeli pieniä, murahduksilta kuulostavia ääniä. En ensin reagoinut niihin muuta kuin harmistuneena, kun jouduin heräämään kesken unien.

Kun tuijottelu ja pienet murahdukset vain jatkuivat, oli pakko mennä katsomaan, mitä se mukama näki ulkona. No olihan siellä. Tumma farmariauto oli pysäköity lähelle postilaatikoita. Menin toiseen huoneeseen nähdäkseni enemmän ja huomasin, että pihallamme seisoi nainen. Mietin, että mikähän rähinä alkaa, kun menen avaamaan oven kysyäkseni, että mitä nainen mahtaa etsiskellä. Yleensä Niilo nostaa aina kunnon metelin, jos se tietää jonkun olevan pihalla tai oven takana.

Mutta vahtikoira-Niilo yllätti ja pysyi tyynenä, kun kävin öisen keskustelun ovella. Nainen kertoi olevansa vastarannan asukas. Kuuleman mukaan heidän nelilapsinen perheensä on nyt jo kahtena yönä herännyt kauheaan musiikkiin, joka kuuluu jostain meidän niememme suunnalta. En varmaan ollut ihan hereillä, mutta mieleen jäi, että nainen olisi kertonut jonkun soittavan tauotta jotain Karjala-kappaletta.

Meidän yhdeksän paritalon tienoo oli kuitenkin ainakin tuolla hetkellä hiiren hiljainen. Nainen jatkoi ihmettelyään, että mistä ääni sitten mahtaa tulla. Ja enkö tosiaan ole kuullut mitään. No en tosiaan.

Olin totaalisesti hetkessä luopunut ensiajatuksesta, että naisen käyntiin olisi liittynyt jotain hämäräpuuhia. Siksi ehkä eläydyinkin niin sujuvasti hänen tilanteeseensa. Neljän lapsen äiti, joka jälkikasvuineen herää jo toistamiseen johonkin tolkuttomaan humppaan tai vastaavaan. Äidiltä menee lopulta hermot - helppo uskoa - ja hän lähtee yöllä (onneksi sentään kesäyöt ovat valoisia) ajamaan kilometrikaupalla vastarannalle paljastaakseen metelin lähteen ja varsinkin sen aiheuttajan. Hän nimenomaan mainitsi, että halusi löytää metelöijät kertoakseen, että tällainen ei vetele.

Sen sijaan, että löytää musiikin huudattajat, hän tuleekin hiljaistakin hiljaisemmalle niemelle, jossa kohtaa naisen, joka vakuuttaa, ettei ainakaan itse ole kuullut pihaustakaan. Ja kun koirankaan mielestä ei ole ollut mitään haukkumisen arvoista häiriötä.

Mahdoin olla masentava öinen keskustelukumppani. En varmaan saa koskaan tietää, tuliko naiselle myöhemmin mieleen, että jäinköhän miettimään, oliko kävijä sittenkään ihan tolkuissaan. Kaikkihan me olemme varmaan joskus tavanneet ihmisiä, jotka kertovat kuulevansa ääniä, joita kukaan muu ei kuule. No tietysti ne neljä lasta kuulivat, mutta saattaisinko ajatella niinkin, että onkohan niitä lapsiakaan olemassa.

Aloittamisrajoitteinen

jormas: Olen ollut kohta viikon Jokilaaksossa yksin, kun Päivis huitelee Keski-Suomessa Niilo-koiran kanssa. Ja voin todella sanoa tällä hetkellä, että olen aloittamisrajoitteinen, sillä joka päivä en ole käytännössä päässyt edes vuoteesta ylös. Toki siihen vaikuttaa moni asia, joista kerron myöhemmin. Mielessä on nimittäin ehkä elämäni vaikein blogi, joka tosin haalistuu päivä päivältä. Sillä määrätyt asiat haluan kirjoittaa ja kirjoitankin tunteella. Usein itken, kun kirjoitan, sillä jokainen sana vie palasen sydämestäni maailman tuuliin. Tunteella tehdystä olen myös saanut parhaat palautteet, joten saattaa olla, että niistä saa jotain murusia joku muukin,

Viikon ajan olen pohtinut, että voiko elämästä saada kohmelon tai kunnon krapulan. Yön hiljaisuudessa olen pohtinut sitäkin miltä mahtanee tuntua silloin, kun joku saa etuoikeuden lähteä sateenkaaren tuolle puolen, Taivaanrannan ylisille "elämästä kylliksi saaneena". Vaikka tutuissa ja sukulaisissanikin on niitä, jotka ovat päättäneet vaelluksensa oman käden kautta, olen käsityksessä, että elämästä kylliksi saaneella ei tarkoiteta tätä. Mutta ehkä tämän ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa matematiikkaa tai jotain muuta mitä minulla ei ole.

Itse en koe olevani elämäni vaiheessa, jossa voisin sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kaikkea muuta, vaikka tiedänkin mitä on kuoleman läheisyys. Tiedän olleeni sitä lähellä jonkun kerran ja niitäkin, joista en mitään tiedä, on varmasti ollut. Ehkä elävin muisto aiheesta on, kun olin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Kuinka ympärillä häärivä Päivis välitti ja rakasti minua. Se oli ja on edelleen ainut tiedostamani syy, joka piti minut tässä elämässä. En voinut enkä halunnut jättää häntä. Tunsin Päiviksen rakkauden jokaisessa vaivaisessa luussani.

Muistan myös vihkipappimme Aarne Kiviniemen, joka kävi luonani ja kysyi: "Oletko Jorma kokenut täällä Jumalan läheisyyttä?" Ja katsoi minua, kuten virkansa puolesta papin kuuluukin. Olipa rumasti sanottu, mutta olkoon, sillä kuormaa on välillemme tullut sen verran, että näin koen tänään. Joka tapauksessa vastasin hänelle: "Ei Aarne, en ole kokenut Jumalaa täällä, mutta Päiviksen olen". Pappini vaikeni, mutta näin sen koin silloin ja näin sen koen nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Jumala lymyilee jossakin ja harvoin huomaan hänen kosketuksensa ja välittämisensä. Ehkä olen kylmä, paatunut ja kova.

Monesti olen elämäni aikana kysynyt itseltäni, että milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. En tiedä vieläkään, ja vaikka nyt olenkin aloittamisrajoitteinen, olen aina aloittanut alusta, kun My Way, minun tieni on päättynyt umpikujaan. Toki tiedän, että puskea voisin yhä valitsemaani väylää, mutta en sitä tee, sillä haluaisin elämäni viimeisten vuosien olevan muutakin kuin sisäistä ikävää ja surua. Toki ymmärrän senkin, että ehkä se on osani. Vielä en sitä hyväksy. Ehkä en koskaan.

Kännykkä ja nettiyhteys

päivis: Mobiili- ja someriippuvuudesta puhutaan paljon. Ehkä ihan syystä. En keksi mitään muuta laitetta, jota ihmiset pitäisivät niin paljon hyppysissään kuin kännykkää. Itse olen viime aikoina vähentänyt laitteen käyttöä, ainakin vähän.

Olen ollut alkuviikosta alkaen Laukaassa ja siitä huolimatta kännykän käytön vähentäminen on ollut mahdollista. Luulisi että päinvastoin, kun seurana on vain Niilo, koira, joka selvästi yrittää ymmärtää minua kovasti kun yksin ollessa juttelen sille asioita.

Muutaman puhelun ja WhatsApp-viestin lisäksi varsinaiselle puhelimelle ei ole ollut kauheasti käyttöä. Ehkä puhelimen tärkein merkitys on viime päivinä ollut se, että jaan sen kautta nettiyhteyttä kannettavaan tietokoneeseeni. Olen ehkä jo vähän vanhanaikainen, mutta lehtien lukeminen ja blogin ja muukin kirjoittaminen on minulle helpompaa, kun edessä on riittävän suuri näyttö. En tiedä, voisiko näköislehteä edes lukea älypuhelimen näytöltä.

Kävin juuri verkkopankissa, jossa mainostettiin helpommalta vaikuttavaa mahdollisuutta vaihtaa nettipankin käyttö pelkästään kännykkään. Toistaiseksi suhtaudun asiaan pienellä varauksella, mutta voi olla, että joudun vielä kääntämään kelkkani.

Nettiyhteyden jakaminen kännykästä tietokoneelle sisältää pieniä ja välillä vähän suurempiakin epävarmuustekijöitä. Jakaminen Telian liittymästäni takkuilee ja esimerkiksi lehti aukeaa tosi hitaasti, Netflixin tai vaikka Yle Areenan lähetysten katselemisesta en voi edes haaveilla.

Varsinainen ongelma ei kai ole Teliassa vaan tukiasemissa, joita operaattorit käyttävät. Telia toimii hieman paremmin, jos laitan sen laiturin puoleisen ikkunan lähelle. Mutta jos puhelin on talon toisella puolella, yhteys tökkii varmemmin.

Olen nyt tehnyt gallupia täällä käyvien tai asuvien ihmisten parissa ja kuten ennestään olen tiennytkin, Elisan liittymä toimii niemessä parhaiten. Mutta kuuleman mukaan valittamista ei ole DNAn yhteyksissäkään. Pitää siis alkaa arpoa, kumman valitsen. Onneksi operaattorin vaihtaminen on suhteellisen helppoa. Niin ainakin toivon. Kunhan tästä nyt ensin jaksan lähteä Jyväskylään. Tänne Laukaan perukoille jumittumiseen kun on niin helppo keksiä hyviä syitä.

Blogitilastoa

Lisää kuvateksti

Jormas: Päiviksen kanssa olemme puurtaneet melkoisen taipaleen blogikirjoittajina. Saatamme hyvinkin pitää valtakunnan piikkipaikkaa siinä joukossa, jossa blogi kirjoitetaan joka päivä. Meillä puuttuvat päivät on laskettavissa varmasti yhden käden sormilla, jolloin olemme olleet paikassa, jossa ei kerta kaikkiaan ole ollut yhteyttä, jolla siirtää tarina nettiin. Mahdollisesti puuttuvat päivät eivät tarkoita, ettei blogia ole kirjoitettu. Se tarkoittaa ainoastaan, että julkaisupäivä on muuttunut, jolloin samalla päivällä saattaa olla pari kirjoitusta

Monen näköistä suunnitelmaa on ollut mitä tekisimme 2500 kirjoituksella. Satamaan suunnitelmat eivät ole päässeet, joka johtuu ehkä ainakin osin innostuksen puutteesta. Sillä kirjoitamme lähinnä ensisijaisesti omaksi iloksi. Toki on mukavaa, jos ja kun muutkin lukevat. Erityisen mukavaa on saada palautetta siten, että joku ventovieras ottaa jossain päin maapalloa hihasta kiinni, että me luemme blogianne säännöllisesti. Joskus olemme törmänneet sellaiseenkin, että saatamme tosiaan toisella puolella maapalloa jutella ventovieraiden kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä joku keskustelukumppaneista sanoo, että joo me tiedetään tuo juttu, me luetaan joka päivä teidän blogi

Välillä on tuumattu, että pitäisikö materiaalista tehdä kirja ja välillä on ajateltu ottaisiko joku lehti tarinoiden julkaisun itselleen. Näitä voisi löytyäkin, sillä 2500 sivua lähestulkoon oikealla suomenkielellä odottaa ilmaiseksi poimijaansa. Taisi olla viime talvena Thaimaassa, kun huimaa vauhtia kasvava radio Podcast teki Päiviksestä jutun olisiko ollut WhatsAppin välityksellä. Siitä virisi ajatus, että josko mekin avaisimme kyseisen Podcastin ja aloittaisimme lukemaan kirjoituksia mahdollisesti musiikin lomassa. Ja koska kaikki pitää olla köyhällä ilmaista, on kohta vuosi etsitty musiikin tekijää, joka tosiaan voisi tällä tavalla saada omaa tuotantoaan tunnetuksi ja muiden iloksi.
Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kotikaupungissa

päivis: Jyväskylän maalaiskunnan ja Jyväskylän muutaman vuoden takainen kuntaliitos mahdollistaa puhumisen kotikaupungista, vaikka viimeisin Jyväskylä-kotini olikin maalaiskunnan puolella. Tosin olen syntynyt Jyväskylän kaupungissa. Nyt olin siellä taas. Tutuissa maisemissa.

Jyväskylässä tulee käytyä sen verran usein, että mitään kulttuurishokkia ei yleensä koe, vaikka muutoksia yleensä joka kerta huomaakin. Nytkin myllätään Väinönkatua ja Kilpisenkadusta osa on muuttunut yksisuuntaiseksi. Pihakatukylttejä keskustassa on siellä täällä.

Jokin kaupunkisuunnittelussa on tainnut mennä pieleen, koska moni valittaa, että autoa ei keskustassa tahdo saada enää parkkiin. Ja jos saa, pysäköinti on kallista. Nuukuttani minäkin jätin auton kauemmaksi ilmaiselle paikalle ja kävelin loppumatkan. Samalla tuli katseltua katunäkymiä, jotka tosiaan eivät kauheasti ole muuttuneet.

Tuo grilli on ollut Puistokadun varrella niin kauan kuin jaksan muistaa.

Keskustassa oli meneillään juuri alkaneeseen Jyväskylän Kesään liittynyt yleisötapahtuma. Väkeä voisi sanoa olleen paikalla kourallinen. Muistan vielä ajan, jolloin joku vastaava esitys olisi kerännyt sankoin joukoin väkeä Sokoksen kulmalle. Keskusta on hiljentynyt, sillä moni viihtyy Seppälän uudessa valtaisassa ostosparatiisissa, Seppäköhän se on nimeltään.

Niin kuin aina, oli melko turha yrittää löytää edes tutuilta näyttäviä ihmisiä. Tajusin myös, että nähdäkseen pitäisi tarkkailla ensisijaisesti vanhempaa väkeä. Eläkeläisen näköisiä. Masentavaa?

Oli minulla ihan syykin lähteä Laukaasta kaupunkiin. Vaikka Jyväskylän Kesän nykyinen tapahtumatarjonta ei kovin hyvin vastaakaan odotuksiani, päätin silti osallistua maksulliseen tapahtumaan, jonka voi maksaa Smartumin kortilla. Sinne kun on vielä jäänyt työnantajan maksamia euroja, jotka on käytettävä vuoden loppuun mennessä.

Valitsin ensi maanantain M.A. Nummisen konsertin, jossa luvattiin olevan myös jotain 1960-luvun skandaalinkäryisestä Kesän ohjelmasta. Taisin silloin olla vielä sen verran nuori, etten itse osallistunut tuohon tapahtumaan, mutta olen myöhemmin kaivanut asiaan liittyviä tietoja yliopistolle tekemäni artikkelin yhteydessä. Ehkä silloisesta Nummisen esityksestä kuullaan nyt jonkinlainen päivitetty versio.

Jyväskylän kävelykadulla on usein jotain pientä näppärää nähtävää. Nyt Käsityömuseon edustalla oli puita verhoiltu virkatuilla lappusilla. Saattavat liittyä Kesän neulontatapahtumaan, tai sitten ei.

Kauppakadun yläpäässä K-Market mainosti kauppaa mukavalla julisteella, jonka aiheet oli poimittu Jyväskylästä. Samassa paikassa on toiminut K-kauppa jo vuosikymmenet. Kauppiaat ovat vain tainneet vaihtua.

Ajassa on mukava elää tuokioita

jormas: Kuten otsikossa kirjoitin, ajassa on mukava matkustella. Menneessä ja tulevassa. Ja palata hetkeen, jossa fyysisesti olemme. Televisiossa olemme seuranneet jonkun kauden sarjaa Outlander.
Siinä on tähän saakka ajassa matkustellut pääsääntöisesti yksi nainen kahden, eri vuosisadoilla eläneiden, rakastamiensa miesten välillä. Nyt lienee nykyaika hänellä hetkeksi helpottanut, kun tässä ajassa elänyt aviomies kuolla kupsahti. Touhua tuntuu kuitenkin riittävän. Itse liidän mielelläni myös tulevassa. Suomessa ollessani Thaimaassa ja päinvastoin. Että kuinkahan lienee Thaikotimme ja Harley Davidson pärjänneet kesän ilman meitä.

Kirjoitusaiheeseen tämä liittyy siksi, että eilen pyysi miitinkiaikaa monien asioiden kumppani monien vuosien ajalta. Peter Frerdrikson ympäristöministeriöstä. Joka luuhaa puolet ajastaan Suomessa ja toisen mokoman Ranskassa, sillä hänkin on leppoistaja eli eläkeläinen. Lanseerasin hänelle myös juuri oppimani aloittamisrajoitteinen sanan, jonka hän poimikin omakseen. Sanoi kuvastavan häntä oikein hyvin. Sainkin kuulla reippaan tunnin aikana sen hänen suustaan useammankin kerran.

Yhteinen taipaleemme liittyy lähinnä asunnottomien kanssa touhuamiseen. Siitä Peter kirjoittaa syksyllä ilmestyvää kirjaa, johon hän on haastatellut kymmentä mielestään asunnottomuuden poistamisen kannalta merkittävää henkilöä. Sanoi kirjoittamisen olevan hänelle myös silta työelämästä eläkkeelle. Tuntui arvokkaalta kuulua kirjassa samaan joukkoon kuin esimerkiksi entinen Helsingin kaupunginjohtaja. Tai apulaissellainen.

Peter kyseli minulta työn alusta tähän päivään. Oli mukava kulkea vuosikymmenestä toiseen ja palauttaa mieliin ikuisia muistoja. Kalliita ja vähemmän kalliita. Muistelin erityisellä lämmöllä Vailla vakinaista asuntoa yhdistyksen bossia, Roihan Jussia. Jonka linjaus yhdistyksessä oli, että Vva ei tuota palveluja hänen aikana asunnottomille. Vaan hän käy keskustelemassa asunnottomuudesta niiden kanssa, jotka luulevat tietävänsä, mutta eivät tiedä. Kelpo mies kaikkiaan, josta kyllä olisi tarinaa moneenkin kirjaan.

Sateella ei ole mukava ajaa

päivis: Ajoin tänään Tuusulasta Laukaaseen ja mietin, että eipä ole mukava ajella sadekelillä. Kuitenkin paljon ikävämpää oli kuitenkin niillä lukuisilla moottoripyöräilijöillä, jotka ajelivat vastaan. Mietin, mihinkähän olivat menossa, kun tällaisella koiran ilmalla olivat liikenteessä.

Sadekelillä pyöräily on sekä vaarallista että märkää. Nykyään tosin moottoripyöräilijöille on tarjolla hyviä varusteita sadekelilläkin ajettaessa. Ennen vanhaan piti joko hyväksyä kastuminen tai sitten piti olla oikein tukevat sadevaatteet. Vaaralliseksi moottoripyörällä ajamisen tekee muun muassa liukkaus. Kaksipyöräinen lähtee märällä asfaltilla helposti luisumaan, jos ei ole tarkkana.

Melkein koko matkan ajan piti käyttää tuulilasin pyyhkimiä.

Sateella autollakin ajaessa ohitustilanteet ovat ikäviä, vaikka sen tekisi nelikaistaisella moottoritiellä tai ohituskaistalla. Varsinkin rekoista, juuri muita autoja en tänään ohitellutkaan, roiskuu vettä ja samalla on vaikea nähdä, onko tiellä isoja lätäköitä.

Vaajakoskella näinkin yhden Mersun, jonka kuski oli ehkä joku tohelo, sillä hän kurvasi selvästi aivan liian suurella nopeudella vesilätäkköön niin että auto lähti välittömästi vesiliirtoon. Ja ihan niin kuin se ei olisi riittänyt, sama auto paineli hetken päästä uudelleen kylki edellä arvatenkin samasta syystä.

Vettä tuli melkein koko lähes 300 kilometrin matkan ajan. Vähän nauratti, kun Laukaata lähestyessäni Yle Suomen Jyväskylän toimituksessa selitettiin tosissaan, miten pohjavedet ovat vähissä ja kaivot kuivuneet. Eipä kyllä luulisi tuon olevan ihan totta viime päivien sateiden jälkeen.

Vaan on täällä Pohjolassa yksi paikka, jossa ei tunnu satavan koskaan. Se on Skanssen Tukholmassa. Viime kesänä katselin useinkin hauskaa Allsång pä Skansen -yhteislauluohjelmaa ja aina Tukholmassa paistoi aurinko. Ohjelma on kaiken lisäksi suora lähetys, joten hyvän sään on pakko olla totta. Tämän kesän ohjelmat ovat nyt alkaneet ja ainakin ensimmäisessä lähetyksessä, jonka näin, oli lämmintä ja aurinkoista. Miten lienee tänä iltana?

Blogi ilman nimeä, osa 2

Jormas. Usein kirjoitus, kuten moni muukin vastaava päättyy allekirjoitukseen ja useampaankin. Kai yksi tarkoitus on ilmoittaa kuka kirjoituksen laati ja toinen lienee, että kirjoitin mitä kirjoitin ja sen takana seison. Oma lukunsa ovat nimettömät kirjoittajat, jotka eivät tahdo seistä sanojensa takana syystä tai toisesta

Allekirjoitusta on monella tapana tehostaa jollain lisäyksellä. Silloin kun olen asialinjalla, se on usein sosiaalineuvos. Mutta vaikka olen asialinjalla, saatan käyttää jotain muutakin. Yhteen aikaan lisäsin itseäni kuvaamaan: "Väärien valintojen asiantuntija". Itselleni varsinkaan kyseessä ei ole mikään herja. Sen käyttämiseen taisi muokata termi: "Kokemusasiantuntija". Vaikka sekin on hyvä, en ole päässyt kokemusasiantuntijoiden kanssa yhteiseen ymmärrykseen kuka on oikeutettu mainittuun titteliin. Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että pitää olla ensinnäkin kokemusta siitä mistä on kulloinkin kysymys. Ja toinen, siis se, josta olen eri mieltä, on vaatimus, että ongelma pitää olla selvitetty.

Ei ole auttanut perusteluissani rautalangasta vääntö. Vaan "sen minkä sanoin, sen sanoin ja se ei muutu". Ei, vaikka puhun esimerkkinä ikänsä lusineesta, vanhasta Turun Kakolan ruunasta, joka ei vuosikymmeniin ole selvinnyt siviilissä yhtä suvea kauempaa. Joka olisi juuri oikea kokemusasiantuntija kertomaan ensimmäistä kakkua lusimaan tulevalle nuorelle: "Tätäkö haluat?" Näillä ongelmansa selvittäneille ei riitä perusteluiksi, että jollakin ei ole kokemusta miten elää oikein, mutta on sitäkin enemmän tietoa yhdestä väärästä vaihtoehdosta. Siitä miten ei tule elää. Hän on Väärien valintojen asiantuntija. Sellainen minäkin olen.

Sitten pidän lisäyksestä. "Elämän koelentäjä". Joka kertoo, että haluan löytää ja luoda koko ajan jotain uutta. Luulen, että kuihtuisin pois, jos en näin voisi tehdä. Uuden etsimiseen löytyy paukkuja, kun osaa ja haluaa karsia elämästään pois jotain ajatuksella, että vaikka en tiedä mikä on oikein,  niin tiedän tämä olevan minulle väärä valinta. Kun karsin sen pois, on tilaa etsiä uutta. Tämä oli yksi olennainen oivallus, kun luovuin päihteistä ja tupakasta.

Sitten kun pääsin ja jäin pois palkkatyöelämästä, en halunnut olla eläkeläinen, Halusin olla "Leppoistaja". Joka tarkoittaa, että minulla on paljon tekemistä edelleen, joista suurin osa on, että teen sen ehkä tänä tai ensi vuonna. Tai en ollenkaan. Leppoistajan arkeen eikä juhlaan sovi hötkyily.

Viime viikolla Päiviksen ja vähän minunkin ystävältä, Riitalta, sain allekirjoituksen jatkeeksi huippusanan, joka liittyy oleellisesti myös leppoistajan arkeen. Olen nyt myös aloitusrajoitteinen, sillä suosikkíohjeeni on: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voit huomenna teettää jollakin toisella".

Ikävät asiat mielessä

päivis: Saan silloin tällöin palautetta, että olen ajatuksissani ja puheissani kielteinen. Huomaan vain ikäviä asioita. Totta. Johtunee ehkä omasta elämänhistoriastani, että olen oppinut pelkäämään pahinta, mitä se sitten milloinkin onkaan. Viime aikoina olen seuraillut tuulia. Pelottavalta tuntui muun muassa se, kun eräs ikäihminen totesi, ettei "koskaan ole tuullut näin paljon kuin nykyään".

En usko, että tuulet ovat vain tuulia ja jostain tilastollisesta todennäköisyydestä johtuen juuri näinä aikoina (ehkä myös lähivuosina) on tuullut poikkeuksellisen paljon. Tuulet ovat myös olleet kovia. Niin nytkin. Näen sen, kun katson ikkunasta ja kuulen avoimesta ovesta.

Ei tämä myrsky järvellä näytä niin pahalta kuin tuntui. Veneellä en tuonne
missään nimessä olisi halunnut lähteä. 

Pelkään, että kovat tuulet ovat ilmastonmuutoksen seurausta eivätkä ne varmasti ole vähenemässä. Päin vastoin. Tuuli olisi mielenkiintoinen asia, jos siihen ei tarvitsisi liittää kielteisiä asioita, joita mieleeni vääjäämättä hiipii. Ollaanko jossain vaiheessa tilanteessa, että tuulet ovat niin kovia, että vesillä ei voi enää liikkua? Jäävätkö Tallinnan- ja Ruotsin-lautat ikiajoiksi satamiin? Autioituvatko saarimökit? Onko joskus tulevaisuudessa turha edes kuvitella, että lentokoneet voisivat lentää turvallisesti?

Nytkin matkailuautoon tuuli tarttui välillä niin kovaa, että tuntui vain hyvältä tuurilta, kun satuin pitämään ratista kunnolla kiinni. Jos en olisi, olisiko tuuli voinut heittää meidät kumoon? Välillä jopa pelottaa kävellä ulkona, kun ei voi tietää, milloin joku lähistöllä oleva puu ei enää pysykään pystyssä vaan pahimmassa tapauksessa kaatuu päälle.

Ihan totaalisen kielteisiä ja pelonsekaisia ajatukseni eivät sentään ole. Osaan kyllä myös nauttia ja ihastella, kun välillä tuulikin ymmärtää tyyntyä. Yksi kauniimmista asioista, joita kesä tarjoaa, on tyyni järven pinta.

Blogi ilman nimeä

Jormas: Tämän taidan kirjoittaa vasta huomenna. Nyt kun olen Lappeenrannan korkeudella tulossa yöksi kotiin, ajattelen aiheen olevan allekirjoitukset. Siis mitä kenelläkin voi siellä lukea nimen lisäksi tai sen tilalla.

Ja aamu tuli ja elämänmittainen matka jatkuu.Tunnistan itsessäni taikauskoa tai mitä lie, mutta luulen sitä olevan jokaisella. Tavalla tai toisella. Lähes yöllä kun tulimme kotiin, oli minulla peukalot ja varpaat taikauskoon kuuluvalla tavalla, asianmukaisesti pystyssä. Sillä pikkulinnut olivat laulaneet peräti kuvan kera Suomen toiselle puolelle, että kotitiemme poikki on kaatunut koivu, joka ei siirry ilman sahausta minnekään. Mutta kas, kun saavuimme kotiimme, joku oli sen tehnyt ja oli mukava tulla kotiin, kun ei tarvinnut yötä myöten ryhtyä kotimetsuriksi. Uskon tämän olevan yksinomaan taikauskoni ansiota.

Sitten kirjoitusten allekirjoituksista ja niiden puutteista. Moni julkaisu sanoo, että niin sanotuilla lukijoiden palstoilla ei julkaista nimimerkillä mitään. Ja niin onkin, kun joku sanoo puutaheinää tai jotain yleisellä tasolla. Mutta kun on kyse jostakin henkilökohtaisemmasta, lukeekin silloin tällöin, että julkaisemme tämän poikkeuksellisesti nimimerkillä ja niin edelleen. Ymmärrän että nimimerkillä jonkun suojelemiseksi. Se ei ole minulle selvinnyt ketä milloinkin suojellaan. Juovuksissa puolisoaan hakkaavaa miestä, lyötyä tai jotain aivan muuta?

Naamakirja eli Facebook on maailman suurin julkaisualusta, jolla kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Usein haukkua muita. Joko oikealla tai väärällä nimellä. Silti pidän Facesta ja ymmärrän erinomaisesti miksi joku kirjoittaa sinne päivästä toiseen: "Join kahvia, heräsin tai menin nukkumaan". Facebook voi olla yksinäisen ainut keskustelukumppani.

Itse en kirjoita koskaan nimimerkin takaa, vaan seison tai makaan sen takana mitä olen sanonut. Joten lumikin tulee oikeaan tupaan jos on tullakseen. Välillä on, varsinkin kun hieman provosoi. Sen sijaan olen harrastanut kauan allekirjoituksen yhteydessä jotain, jonka tarkoitus on selventää tai kertoa jotain minusta, mikä en nimestä selviä. Mutta koska blogini tuntuvat alati venyvän ja vanuvan, kirjoitan ensi kerralla näistä "elämän koelentäjistä" ynnä muista. Ehkä sanasen käynti- ynnä muista korteistakin, joita onkin moneen lähtöön.

Sukumatkan loppu häämöttää

päivis: Yli kaksi viikkoa on jo oltu sukumatkalla. On tavattu Jorman puolen Hällströmien sukua, olen matkan aikana vähän syventynyt sukututkimukseen ja huomenna on Strandénien sukukokous, josta kiirehdimme kotiin Tuusulaan. Siellä odottaa, toivottavasti, kasvihuone täynnä punaposkisia tomaatteja ja muuta mukavaa purtavaa. Mutta ensin on todennäköisesti raivattava pois tieltä Soiniityntien poikki kaatunut koivu. Kukapa muu sen sieltä olisi pilkkonut ja siirtänyt pois tieltä.

Strandénien maailmaan olemme sujahtaneet täällä Kiteellä. Huominen sukukokous on Joensuussa. Illalla selailin taas paksua sukukirjaa ja yritin asettaa itseäni johonkin kohtaan Strandeniusten sukupuussa, mutta joskus se tuntuu varsin vaikealta. Asiaa ei yhtään helpota se, että ennen vanhaan oli tapana antaa varsinkin kai poikalapsille samoja nimiä, joita suvun vanhemmillakin oli ollut. Esikoispoika sai isoisän nimen ja seuraava peri isänsä nimen. Näin muistelen. Saattoi tapa mennä toisinkin.

Ja muutenkin nimivalikoima oli huomattavasti suppeampi kuin nykyään. Oli ehkä turvallista käyttää rajattua nimivalikoimaa. Jopa niin, että ihan pienenä kuolleen lapsen etunimen sai seuraava perheen samaa sukupuolta oleva lapsi.

Olemme valmistautuneet eilisestä saakka huomiseen kai kiteeläiseen tapaan nimetyllä rantatilalla, Römpsänperällä. Liekö ihan virallinenkin nimi. Tarinan mukaan tilan edellinen omistaja oli kuulu pontikan keittäjä, jonka tuotteita asiakkaat kävivät kyselemässä vielä senkin jälkeen kun poliisi oli hajottanut polttolaitoksen ja paikka oli vaihtanut omistajaa.

Eilen saunoimme tavallisessa puusaunassa, tänään oli savusaunan leppoisten löylyjen vuoro.

Meitä Strandéneja on täällä muutamia, lapsia ja aikuisia. Tosin vain minun sukunimeni on Strandén. Toiset kuuluvat siihen sukuhaaraan, joka 1930-luvulla muutti sukunimensä suomenkieliseksi. Ulkona tuulee kovasti ja Oriveden aallot ovat vaahtopäiset ja korkeat. Olemme saman järven rannalla, jonka äärellä myös 1600-luvulla eläneet Strandeniukset asustelivat.

Leipä miehen tiellä pitää

jormas: Voi olla, että Thaimaassa liikun erilaisissa piireissä kuin Suomessa. Ja voi olla, että monet asiat ovat eri maissa eri tavalla. Suomessa on aika harvinaista löytää tai päästä keskustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka käy kokopäivätyössä. vaikka palkka riittäisi ainoastaan arjen menoihin ja jokapäiväiseen leipään. Ja kun sellaisen kohtaan, hän ei kauaa työssä viihdy, vaan toteaa, että "saman saa soppalasta tekemättä mitään".

Thaimaassa ei ole kovinkaan helppoa saada Suomen lailla niin vastikkeetonta rahaa. ei siis ole soppaloita, vaikka sielläkään ei kukaan nälkään eikä janoonkaan kuole. Mutta sen eteen on enimmäkseen tehtävä jotain. Pysyäkseen tiellä, jossa pysyy parhaiten leivän avulla. Tunnen siellä paljon ihmisiä, jotka käyvät työssä selvitäkseen huomiseen ja elättääkseen perheensä ja itsensä. Vaikka on työ kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan. Kuvioon ei kuulu eikä muutenkaan sovi, että huomenna ostan surffilaudan tai lennän joksikin viikoksi lomalla jonnekin päin palloa. Joku sen sijaan saattaa säästää tai lainata rahaa voidakseen tulla kesäksi Suomeen Lapin hillasoille poimimaan marjoja ja hyttysten syötäväksi. Jos hyvin käy, se voi antaa aivan uuden elämänmahdollisuuden. Mutta jos sattuu huono kausi, voi edessä olla kotimaassa vuosien velat itsellä sekä suvulla.

Onnea rahan kanssa ei saa eikä se kaikkia edes rauhoita, vaikka moni niin sanookin. Raha kuitenkin mahdollistaa järkevää ja järjetöntä ajankäyttöä sekä tekemistä. Tässä yksi esimerkki.

Eilen tulimme tällä erää mittaamme myöten täyteen Päivis Placea Laukaan Pitkäniemessä ja tuumasimme entäpä nyt, kun viikonloppuna aioimme olla Päiviksen suvun juhlissa Joensuussa. Selasimme siis nettiä sekä Googlen hakupalveluja. Ja huomasimme, että Pieksämäellä on Moilasen leipomo ja leipätehdas, josta saa aamupalaa ja taatusti tuoretta leipää jo seitsemältä aamulla. Joten ajoimme reippaan sata kilometriä tehtaan parkkipaikalle Matkakodillamme yöksi ja odottamaan aamua. Pelkät matkan polttoaineineen maksoivat sen verran, että thaimaalainen olisi kotimaassaan syönyt samalla rahalla viikon tai vieläkin kauemmin.

Aamulla katselimme Niiloa, kun se tärisi ja vapisi kojelaudalla, sillä sen näköpiiriin oli tullut kolme peltojänistä nauttimaan parkkipaikan aamuauringosta. Aamupala oli hintansa väärti ja monipuolinen. Kaiken kruunasi kipollinen tuoreita, suomalaisia mansikoita. Tänään toivomme, että Moilasen luomuleipä pitää koko meidän jengin tiellä.

Jalkapalloa kentän laidalta

päivis: Jalkapalloa on tullut viime ajat tuutin täydeltä. Tai joku sanoo fudista, toinen jalista ja voipa käyttää nimeä potkupallokin. Tosin viimeksi mainittu termi taitaa olla jo aika vanhansävyinen. Itselleni suuhun taitaa istua parhaiten sana jalkapallo.

Seurasin paljonkin jalkapalloa kun lapset olivat peli-iässä. Se oli sitä tavanomaista harrastavien lasten vanhempien elämää: vietiin treeneihin, seistiin kentän (tai talvella kaukalon) laidalla tilanteesta riippuen kannustamassa tai viettämässä sosiaalista elämää toisten harrastajalasten vanhempien kanssa. Pidin siitä, vaikka varsinkin jälkeenpäin olen kuullut paljon kielteistä siitä, että vanhemmat käyttävät suuren osan vapaa-ajastaan lasten harrastusten parissa.

Voi sentään. Kai vanhemmat voisivat huonomminkin aikansa käyttää. Voisivat istua kotona juomassa kaljaa tai tuijottamassa telkkaria. Noin niin kuin esimerkiksi. Kuka tietää, vaikka itsekin olisin löytänyt itselleni kyseisen kaltaisia harrastuksia, jos en olisi kuskannut lapsia sinne tänne. Mutta yhtään ei tunnu siltä, että lasten harrastusten parissa käytetty aika olisi ollut pois jostain paremmasta. Kenties itsekkäämmästä.

Googlekin muistuttaa päivittäin, mitkä kisat ovat parhaillaan meneillään.

Jalkapallon lisäksi olen kuskannut tai saatellut omaa jälkikasvuani harrastamaan ainakin kaukalopalloa, kesäteatteria, rytmistä kilpavoimistelua, balettia, jääkiekkoa ja taidekäsitöitä.

Pitkäikäistä ystävää kenestäkään harrastajalasten vanhemmasta en saanut, syystä tai toisesta. Uskon kuitenkin, että moni aikuinen löytää myös itselleen ystävän tai ystäviä kenttien laidoilta. Ihan niin kuin osa lapsistakin löytää omista joukkueistaan - tai on sitten löytämättä.

Paikkakunnalta muuton takia oikein kukaan silloisista tutuista ei ole enää tuttukaan. Jos nyt enää heitä tunnistaisikaan. Kun käyn Jyväskylässä, ihmettelen aina, miten vähän vastaan tulee edes jollain tavalla tutun oloisia ihmisiä. Jos joku tuleekin, niin yleensä sitä vain miettii, että mistähän tuon olen tiennyt tai tuntenut.

Hyvää tarkoittavat taivaanrannan maalarit

jormas: Hyvää tarkoittaviksi taivaanrannan maalareiksi kutsun tällä kertaa pyyteetöntä vapaaehtoistyötä tekeviä, joilla on paljon, mutta puuttuu "se jokin". Joka on tekemisen vaativuuteen liittyvä osaaminen ja ennen kaikkea pitkäjänteisyys liitettynä käytettävissä olevaan, omaan aikaan.

Tästä saimme viime kesänä Jokilaaksossa niin hyviä kuin surullisiakin makupaloja tai oikeastaan peräti kokemuksia. Vastasimme nimittäin kyllä ihmisille, jotka etsivät luontoon takaisin vapautettaville eläimille "sopeutumisvalmennuspaikkaa", jossa voisi harjoitella mitä vapaa luonto mahtaa vapauksineen ja vaaroineen olla.

Innolla teimme yhdessä siileille aitauksia siilikoteineen sekä metsä- ja peltojäniksille tiloja, joissa voi treenata ja haistella vapautta. Ja ajatella, että viikko tai pari, niin tuonne mennään. Näin niille selitin, vaikka ajattelinkin, että eiväthän ne minua ja kieltäni ymmärtää. Tai mistä minä sitäkään tiedän, että tajuaako jänis ihmisestä enemmän kuin ihminen jäniksestä.

Tietämättömyyden hintaa maksoimme niinkin, joka tosin selvisi vasta talven jälkeen, kun yksi rusakonpoikanen makasi aamulla kotikoppinsa ulkopuolella elossa, mutta liikuntakyvyttömänä. Joten se matkasi eläinlääkärin luokse, jonka tekemästä diagnoosista saimme Jokilaaksoon vain pienen palasen: "Ei selvinnyt". Lopputieto tuli tuhannen mutkan kautta talven jälkeen. Rusakkovauvat olivat liian pienessä aitauksessa ja niillä oli liikaa pelottavia asioita ympärillään. Joten joku hyppy hengenhädässä jonnekin oli katkaissut pienen jänön selkärangan. Surullista kuultavaa, vaikka kaikkien tarkoitus hyvä olikin.

Siilien valmentaminen luontoon ei sekään sujunut kuten ihmismieli oli tarkoittanut. Koteja niillä oli kaksi ja metrin korkuinen kanaverkkoaitaus ympärillä. Jonka alareuna oli kaivettu maan sisään ja yläreuna käännetty sisäänpäin kuin keskitysleireissä ja vankiloissa konsanaan. Kun siilejä ei pariin päivään näkynyt, luulimme niiden viettävän päiviään kopeissa ja liikkuvan yöaikaan. Viimein ei kadonnut ruokaakaan, joten kurkkasimme siilikotien sisään. Tyhjää täynnä. Ne olivat kiivenneet vankilastaan yi aitojen vapauteen. Hyvä niin. Monesti ajattelin, että jos ne ovat selviävät talven yli, niin näemmekö niitä keväällä. Ei ole näkynyt. Näitä sympaattisia maahanmuuttajia olemme kaivanneet Jokilaaksoomme asukkaiksi ylipäätään aina silloin tällöin.

Nyt kerrottuja kokemuksiamme voisi sanoa tähdenlennoiksikin, sillä mitään jatkoa ei tähän eläinten hyväksi tekemäämme yhteiskuntavastuun muotoon ei näköpiirissä.

Ehkä omalle mielelle, mutta myös eläinsuojelutyön tekemisistä saamme eniten Thaimaassa, kun omalla tavallamme jeesaamme koiria vailla ihmiskotia. Osa niistä on kulkukoiria, jotka eivät omalta reviiriltään kuitenkaan kulje minnekään ja osa on yhteisökoiria, jotka ovat kodikseen valinneet vaikka paikallisen kaupan edustan tai mopotaksipisteen.

Joskus ja itse asiassa säännöllisesti pentuja syntyy silloin olosuhteisiin, joissa aikuiseksi selviäminen on suhteellisen harvinaista. Suurin surmansuu on liikenne, jossa ei paljon koiranpentu paina. Kuvassa uuteen kotiin ja turvallisemmille vesillä on lähdössä yksi pentue äitinsä kanssa. Jonka edellisestä pentueesta selvisi aikuiseksi kaksi, molemmat osin ansiostamme, molemmat kolmijalkaisina.

Tästä en luovu

päivis: Jostain syystä minulle tulee aina mieleen Ylen muinainen ohjelmasarja "Tämän runon haluaisin kuulla", kun ajattelen jotain, josta en missään nimessä halua luopua. Tänään tuosta luopumisesta muistutettiin taas, kun huomasin netissä jonkun jutun, jossa listattiin 50 asiaa, joista pitää luopua välittömästi.

Jo ennalta arvattavasti luovuttavien asioiden luettelossa oli muun muassa parittomia sukkia, pieniksi jääneitä vaatteita, kulahtaneita kenkiä, vanhoja mausteita ja rikkinäisiä pyyhkeitä (vanhat pyyhkeet ovat kyllä usein ihan parhaita). Hukata kannattaa myös morsiusneitojen puvut (???), vanhat lääkkeet ja 43 muuta turhaa asiaa.

Itseäni ja ihmisiä kuuntelemalla olen päätellyt, että valokuvat ovat asioita, joista ihan viimeiseksi haluaisi luopua. Katselin eilen äitini vanhaa valokuva-albumia ja osittain oletettavasti hänen aloittamaansa, minulle tarkoitettua albumia. Totta, niistä ja niissä olevista valokuvista en halua luopua.

Tästä kuvasta tunnen kaikki, mutta usein vanhojen kuvien
joukossa on sellaisiakin, joissa olevista ihmisistä ei ole
enää mitään tietoa. Mutta kuka lie tuon kuvan on ottanut?
. 

Ennen valokuvia otettiin vain murto-osa siitä mitä nykyään otetaan. Kuvilla ei enää ole samanlaista arvoa kuin ennen. Toisaalta nykyään kuvia voi halutessaan jakaa tutuille ja tuntemattomille sosiaalisen median välityksellä.

Minunkin lapsuusvuosieni valokuva-albumiin on liimattu joitakin mustavalkoisia kuvia (niitähän kuvat olivat jonnekin 1960-luvulle saakka), jotka eivät välttämättä ole olleet ihan parhaasta päästä. Mutta kun joka kuvasta piti kuitenkin maksaa, mahdollisesti teknisesti hieman epäonnistuneetkin kuvat pidettiin tallessa. Nyt ne voi huoletta poistaa kameran kortilta tai puhelimesta.

Esineet, tavarat, muistot ja ajatukset

jormas: Maailmassa ei liene ainuttakaan esinettä, johon ei liittyisi muistoja tai sen tapaista. Monet niistä ovat menneet ajasta ikuisuuteen. Mutta jos esine on tallessa, se jakaa ja kerää koko ajan uusia muistoja, joilla on elämää rikastustuttavaa merkitystä. Tässä yksi pätkä yhdestä esineestä, joka elää ja kerää edelleen uutta kerrottavaa. Nyt minulle, mutta myöhemmin ehkä jollekin muulle.

Aikoinaan kotini oli monen vuoden ajan Puolimatkankoti Kalliomäessä. Kanssani asui myös koira, Sweet Sammy tai jotain, mutta jota Roopeksi kutsuttiin. Kerran yhteisössämme vieraili nuorisotyön tekemisen jengi, josta en muista yhtään enempää. En tiedä edes kuka kuvan kuksan omisti. Tiedän vain minulle kerrotun tarinan, kun löysin sen Kalliomäen pihakuusen juurelta.

Kuksan omistaja oli paistellut makkaraa pihamme laavulla kuksa jalkojensa juuressa, kun Roope oli iskenyt silmänsä ja hajuaistinsa siihen. Sekä nostanut koipensa sen päälle ilmoittaakseen, että tämä on reviirilläni ja kuuluu kalustoon tai jotain muuta mitä ei ihmisälli ymmärrä.

Joka tapauksessa kuksa sai omistajaltaan pitkän, tuohtuneen lennon kuusen juurelle, jonne se jäi ja josta sen löysin. Puisen astian matka jatkui kotini tiskikoneen kautta viimein matkassani Matkakodissamme. Luulen, että kauimmillaan se on kulkenut Turkissa saakka. Joka tapauksessa kilometreissä ehkä parikin kertaa maapallon ympäri.

Kahviastialla on sen käsin tehdystä kaiverruksista päätellen monta tarinaa, joita en tiedä, mutta joista olisi mukava kuulla. Maailma on pieniä ihmeitä täynnä ja tätä julkaistessa en voi tietää, vaikka joku tunnistaisi kuvan kuksan ja ottaisi asiakseen jakaa sen aiemmat tarinat.

Joka tapauksessa kovia kokenut astia tuo mieleeni monta hetkeä Kalliomäestä. Kuten nuoren afrikkalaisen pojan, joka nukkui pihan kodassa yön suomalaislasten kanssa. Jotka sanoivat illalla, että ole tarkkana yöllä, jos käyt ulkona tarpeillasi, sillä siellä voi tulla karhu vastaan. Afrikkaispoika vastasi iloisesti, että ei huolta, olen leikkinyt lapsena leijonien kanssa. Aamulla lapsijoukko sanoi, että leijonan kanssa leikkinyt nukkui kuin tukki ja muut ajattelivat koko yön leijonia ja karhuja.

Juhannus alkaa olla ihan tavallinen viikonvaihde

päivis: Huomasin blogitilastoja katsoessani, että pari lukijaa oli löytänyt vuoden 2015 blogikirjoitukseni, jossa murehdin yksinäisten juhannuksen viettoa. Marmatin siitä, että aina puhutaan vain yksinäisten joulusta, vaikka juhannus voi yksinäiselle olla vähintään yhtä ahdistava ajankohta. Juhannuksena kun vielä oikein odotetaan, että silloin tavataan ystäviä ja ollaan iloisella mielellä. Mitä, jos sen sortin ystäviä ei ole, joiden kanssa voi näin tehdä?

Totesin blogissa, että jouluna sentään on lupa käpertyä sisälle ja itseensä. Juhannus taas on jotenkin huomattavasti sosiaalisuutta edellyttävämpi vuotuisjuhla.

Oman matalan profiilin juhannukseni kohokohta
taisi olla metsämansikoiden maistelu.

Aikaisemmin kauppojen sulkeutumisen myötä kaupungit ovat aattona iltapäivällä autioituneet.

Kauppojen aukiolon vapautuminen on selvästi tuonut helpotusta yksinäisen, mutta varmaan muidenkin juhannukseen. Eilinen juhannusaattokin oli kaupassa kävijän näkökulmasta ihan normipäivä. Väkeä oli kassajonoissa ihan niin kuin muinakin perjantaipäivinä.

Kaupassa luuhaaminen ei tietysti kauheasti auta, jos juhannuksenakin puuttuvat ne ystävät, joiden kanssa voisi saunoa ja uida, syödä lettuja ja mansikkakakkua, grillata, veneillä, polttaa kokkoa ja juoda. Tuotahan se normijuhannuksen hauskanpito kai suunnilleen tarkoittaa.

Ainakin tänä juhannuksena puhuttiin paljon kaupunkijuhannuksesta. Yleensähän kaupunkijuhannus on jossain uutispätkissä tarkoittanut kokon polttoa Seurasaaressa. Tällä kertaa oli menty jopa Espooseen kuvaamaan ja haastattelemaan kahvilan terassilla istuvia kaupunkilaisia. Ja eilen, aattona, näytettiin Helsingin kauppatorin kupeessa ulkouimalan vähän viluisen oloisia uimareita.

Itselläni juhannukseen on usein liittynyt juhannuskokkojen bongaus. Tällä kertaa juhannusajelu jäi tekemättä, eikä Nurminen-järven rannoillakaan näkynyt ainuttakaan kokon polttajaa. Eiköhän tässä silti pärjätä.

Aktiivimalli ja elämäntapatyöttömän eheyttäminen

jormas: Ensin vähän taustaa. Vuosien varrella on tullut tutuksi ja ystäviksi monikin. Heitä on yhteiskunnan eri luokilta ja muutenkin laidasta laitaan. Iso osa heistä on ollut silti vain mandaattiystäviä, jotka ovat veljeilleet tai laittaneet joulukortin asemani tai muodon vuoksi. Laskelmoiden, että jos tuostakin jotain hyötyisi. Kansanedustajiakin monia ehkä äänen toivossa. Mutta kun vaihdoin työelämän leppoistajaksi, katosivat he elämästäni. Ehkä luulivat, etten enää äänestäkään. Vain yksi jäi tai oikeastaan pariskunta, Pekka Haavisto ja hänen puolisonsa Antonio.

Pekan pysyminen enemmän kuin joulukorttiystävänäni, lienee suurin yksittäinen syy, miksi innostuin selvittämään itselleni ymmärrettävällä tavalla mistä homoudessa on kysymys. Kyytiäkin selvitystyössä on tullut varsinkin keskusteluissa Aito Avioliittoryhmässä. Jossa kyseenalaistamiseni vuoksi kiivaimmat Jumalan "soturit" ja "soturittaret" vaativat poistamistani koko ryhmästä, kun ilmiselvästi heidän mielestään puolustin jokaisen ihmisen oikeutta rakkauteen ja sen ilmaisemiseen tasa-arvoisesti.

Ryhmässä sain jatkaa ehkä joidenkin kristittyjen prätkäkavereitteni ansiosta, jotka sanoivat minun olevan muutakin kuin kaikkien ja kaiken hyväksyjä. Tuutin täydeltä sain postiini myös erilaisia linkkejä artikkeleihin eheytymiskursseista ja niiden tuloksista. Vaikka toisenlaisiakin tarinoita oli ja on, en niitä jakanut, sillä kaivoon kannetulla vedellä on harvoin pysyvää tulosta. Minulle eivät kuitenkaan riittäneet kivien heittelijöiden tulkinnat Jumalan sanomisista ja sanomatta jättämisistä ja muita perusteluja ihmisen oikeuksien polkemiseen ei tietooni tullut. Se on yksi merkittävä syy siihen kuinka suhtaudun nykyisin asiaan.

Olen elänyt kymmenen vuoden siivun, jolloin ansiotyöelämäni oli olematonta. Toki töitä tein silloinkin. Pääosin yöaikaan ja sellaista, joka ei olisi päivänvaloa kestänytkään. Linnatuomioilta tämän osalta pelastivat yötyökaverivalinnat, joiden ominaisuuksiin ei alankielellä sanottuna kuulunut vasikointi.

Lähes pahinta mitä kyseisen kymmenen vuoden aikana minulle voi tapahtua, olivat työvoimatoimistosta tulleet työpaikkatarjoukset. Ne häiritsivät elämäntapatyöttömyyttäni. Toki töistä en kieltäytynyt silloinkaan, mutta työpaikan vastaanottamisessa minulla oli aivan muut kriteerit kuin työpaikan tarjoajalla. Jos katsoin, että työ tai työpaikka on sellainen, ettei siellä voi juoda tai ruokatunnilla ei saa edes olutta lähibaarista tai -kaupasta, ei tullut minusta firman työntekijää. Ja kun tuli, suhteet eivät yleensä kestäneet kovinkaan montaa sammumista milloin minnekin työpaikan nurkkaan.

Joten kun sanon, että aktiivimalli on yksi parhaista elämäntapatyöttömien eheytysmalleista, tiedän mistä puhun ja paljon enemmän kuin moni siitä kielteisesti puhuva tai muuten kaltaiseni, mutta joka ei kykene olemaan rehellinen sille mitä kasvopeilistään näkee.

Sukumatka ja juhannus

päivis: Viime viikon torstaina alkanut sukumatkamme on toistaiseksi pysähtynyt Laukaaseen. Yhtään omaa sukulaistani en vielä ole tavannut, mutta senkin aika on ennen kuin matka huipentuu kuun lopussa Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen.

Kirjoitin aikaisemmin Hällströmien sukujuhlasta Vaasassa, jossa paikalla oli Jorman kanssa yhteisiä sukujuuria omaavia ihmisiä. Kaukaisimmat olivat saapuneet Yhdysvalloista saakka. Ainuttakaan Jorman tuntemaa sukulaista paikalla ei ollut. Juhlan jälkeen tapasimme kuitenkin Jurvassa asuvia Soineja.

Jyväskylään tultuamme kävin maakunta-arkistossa, josta löysin vähän tietoa omista Jyväskylän seudun sukujuuristani. Siitäkin käynnistäni kirjoitin blogin ja äsken huomasin, että se oli kiinnostanut yli 400 lukijaa. Johtui varmaan siitä, että olin laittanut blogiin hyvän otsikon tai sitten sopivat tunnisteet. Pari kommenttiakin sain. Niitä tulee harvemmin, joten olen niistä kovin iloinen.

Jyväskylän maakunta-arkistosta sain vihjeen käydä myös SSHY:n eli Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen nettisivuilla, joista löytyy kuvattuja kirkonkirjojen sivuja enemmän kuin minulle ennestään tutusta HisKi:stä eli Suomen Sukututkimusseuran historiakirjoista.

Jos liityn SSHY:n jäseneksi, näkisin enemmänkin sivuja kuin nyt. Näin pitänee tehdä, mutta toistaiseksi yritän katsoa, löytäisinkö jo nyt kaikille vapaista sivuista tietoa äitini puolen esivanhemmista. Selailuani vain hieman haittaa Laukaan hidas nettiyhteys, mutta en millään malttaisi odottaa siihen asti, että olemme taas Tuusulassa parempien yhteyksien äärellä.

Melko satunnaisten ja kovinkin haparoivien sukututkimustuokioideni seurauksena olen aina välillä yrittänyt kuvitella, minkälaista joskus 1700- ja 1800-luvulla eläneiden esivanhempieni ja heidän perheidensä elämä oli.

Nyt kun valmistaudutaan juhannukseen, olisi tietysti kiva tietää, miten sitä pari kolme vuosisataa sitten vietettiin. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on siihen tietysti toiminut oivana oppaana. Mutta mitä tekivät minun esivanhempani? Keräsivätkö hekin kukkia tyynyn alle ja uskoivat näkevänsä unessa tulevan puolisonsa tai mitä tietoa kasvien keräämisellä haettiinkaan?

Siltä osin asiat eivät kyllä ole yhtään muuttuneet, jos on uskominen sanoma- ja muita lehtiä. Vuodesta toiseenhan ne edelleenkin opastavat meitä keräämään kukkia ja tekemään juhannustaikoja. Minulle kyllä riittää juhannuksen ajan säätiedotusten seuraaminen. Puolisokin kun on jo löytynyt ja ihan ilman taikoja.

Jurvassa saattoi etukäteen eläytyä juhannustunnelmiin. Hevoshaan laidalla
kasvoi monenlaisia kesäkukkia ja hevonen sekä jo parhaat vuotensa nähnyt
maalaistalo johdattivat ajatukset menneisiin aikoihin.