Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Hyvää tarkoittavat taivaanrannan maalarit

jormas: Hyvää tarkoittaviksi taivaanrannan maalareiksi kutsun tällä kertaa pyyteetöntä vapaaehtoistyötä tekeviä, joilla on paljon, mutta puuttuu "se jokin". Joka on tekemisen vaativuuteen liittyvä osaaminen ja ennen kaikkea pitkäjänteisyys liitettynä käytettävissä olevaan, omaan aikaan.

Tästä saimme viime kesänä Jokilaaksossa niin hyviä kuin surullisiakin makupaloja tai oikeastaan peräti kokemuksia. Vastasimme nimittäin kyllä ihmisille, jotka etsivät luontoon takaisin vapautettaville eläimille "sopeutumisvalmennuspaikkaa", jossa voisi harjoitella mitä vapaa luonto mahtaa vapauksineen ja vaaroineen olla.

Innolla teimme yhdessä siileille aitauksia siilikoteineen sekä metsä- ja peltojäniksille tiloja, joissa voi treenata ja haistella vapautta. Ja ajatella, että viikko tai pari, niin tuonne mennään. Näin niille selitin, vaikka ajattelinkin, että eiväthän ne minua ja kieltäni ymmärtää. Tai mistä minä sitäkään tiedän, että tajuaako jänis ihmisestä enemmän kuin ihminen jäniksestä.

Tietämättömyyden hintaa maksoimme niinkin, joka tosin selvisi vasta talven jälkeen, kun yksi rusakonpoikanen makasi aamulla kotikoppinsa ulkopuolella elossa, mutta liikuntakyvyttömänä. Joten se matkasi eläinlääkärin luokse, jonka tekemästä diagnoosista saimme Jokilaaksoon vain pienen palasen: "Ei selvinnyt". Lopputieto tuli tuhannen mutkan kautta talven jälkeen. Rusakkovauvat olivat liian pienessä aitauksessa ja niillä oli liikaa pelottavia asioita ympärillään. Joten joku hyppy hengenhädässä jonnekin oli katkaissut pienen jänön selkärangan. Surullista kuultavaa, vaikka kaikkien tarkoitus hyvä olikin.

Siilien valmentaminen luontoon ei sekään sujunut kuten ihmismieli oli tarkoittanut. Koteja niillä oli kaksi ja metrin korkuinen kanaverkkoaitaus ympärillä. Jonka alareuna oli kaivettu maan sisään ja yläreuna käännetty sisäänpäin kuin keskitysleireissä ja vankiloissa konsanaan. Kun siilejä ei pariin päivään näkynyt, luulimme niiden viettävän päiviään kopeissa ja liikkuvan yöaikaan. Viimein ei kadonnut ruokaakaan, joten kurkkasimme siilikotien sisään. Tyhjää täynnä. Ne olivat kiivenneet vankilastaan yi aitojen vapauteen. Hyvä niin. Monesti ajattelin, että jos ne ovat selviävät talven yli, niin näemmekö niitä keväällä. Ei ole näkynyt. Näitä sympaattisia maahanmuuttajia olemme kaivanneet Jokilaaksoomme asukkaiksi ylipäätään aina silloin tällöin.

Nyt kerrottuja kokemuksiamme voisi sanoa tähdenlennoiksikin, sillä mitään jatkoa ei tähän eläinten hyväksi tekemäämme yhteiskuntavastuun muotoon ei näköpiirissä.

Ehkä omalle mielelle, mutta myös eläinsuojelutyön tekemisistä saamme eniten Thaimaassa, kun omalla tavallamme jeesaamme koiria vailla ihmiskotia. Osa niistä on kulkukoiria, jotka eivät omalta reviiriltään kuitenkaan kulje minnekään ja osa on yhteisökoiria, jotka ovat kodikseen valinneet vaikka paikallisen kaupan edustan tai mopotaksipisteen.

Joskus ja itse asiassa säännöllisesti pentuja syntyy silloin olosuhteisiin, joissa aikuiseksi selviäminen on suhteellisen harvinaista. Suurin surmansuu on liikenne, jossa ei paljon koiranpentu paina. Kuvassa uuteen kotiin ja turvallisemmille vesillä on lähdössä yksi pentue äitinsä kanssa. Jonka edellisestä pentueesta selvisi aikuiseksi kaksi, molemmat osin ansiostamme, molemmat kolmijalkaisina.

Ei kommentteja: