Viisi viikkoa eläkkeellä

päivis: Edessä on kolmas osa-aikaeläkejaksoni. Kuuden viikon sijaan olen eläkkeellä viisi viikkoa. Aloitan nyt viikkoa myöhemmin. Sain sovittua työnantajan kanssa, että siirrän yhden eläkeviikon kesäloman yhteyteen. Hyvä kun tuli sovittua. Kulunut viikko oli melko työntäyteinen. Sitä sun tätä olisi varmaan jäänyt tekemättä, jos en olisi ollut töissä.

Kaksi aikaisempaa eläkejaksoa olemme viettäneet Thaimaassa. Nyt suunnitelmissa ei ole ainakaan mitään pitempää reissua. Se tuntuu tällä hetkellä hyvältä päätökseltä. Jokilaaksossa on monenlaista puuhaa, joten hyvä on pysytellä kotona. Muutaman päivän Tallinnan-reissu ehkä toteutuu. Ainakin siinä tapauksessa, että sää on mukava. Sitä ei ainakaan vielä ole luvassa.



Ihan tällaista projektia en itselleni
suunnitellut eläkeviikoiksi.

Jos juuri nyt pitäisi lähteä johonkin, hieman harmittaisi se, että poissa ollessa koivun mahla jäisi keräämättä. Mahlasta on tullut melkein pakkomielle. Se on niin hyvää, vaikka oikeastaan ainakin valitusta koivusta tiputteleva mahla maistuu samalta kuin vesi. Viime keväänä saimme mahlaa paljon vähemmän ja makukaan ei ollut yhtä raikas.

Thaimaassa en asettanut eläkejaksolleni kovin kummoisia tavoitteita. Tekemistä siellä on aina riittänyt, vaikka etukäteissuunnitelmia ei tekisikään. Huomenna alkavan eläkejakson varalle olen yrittänyt miettiä joitakin projekteja, joita voisin toteuttaa. On oikein mukava, kun ylipäätään aamulla voi vapaasti päättää, lähteekö jonnekin vai tekeekö jotain kotona. Vai onko tekemättä mitään. Ja sekin vielä, että aamulla ei tarvitse nousta tiettyyn aikaan lähteäkseen töihin.

Tänään käytiin viemässä, vähän myöhäisiä, Thaimaan-tuliaisia ja pullollinen mahlaa. Jorman ostama koiratrimmeri, jolla minäkin toissa kesänä ajelin hiukseni lähes kaljuksi, on kadonnut. Käytiin etsimässä uutta kotiparturia, mutta sopivaa ei löytynyt. Löytyi kuitenkin terassille pieni pöytä, jonka Jorma jo kokosi. Jokilaakson laittaminen kevätkuntoon onkin yksi tulevien viikkojen projekteista. Mikäli siitä nyt sitten on projektiksi asti.

Sananvapaus

jormas: Pidän itseäni tunnustavana kristittynä. Tosin sellaisena, joka ei istu monenkaan tosiuskovaisena itseään pitävän muottiin. Vaan heidän mukaan olen hyvää vauhtia matkalla saunaakin kuumempaan paikkaan. Näiden "hurskaiden" kriteereillä taivasten valtakunnassa olisikin tosi hiljaista. Siellä olisi vain yksi ihmiseksi itseään kutsuva maan matonen. Suurisuisin ja röyhkein. Muut ovat tuominneet toinen toisensa kanssani samaan paikkaan. Ehkäpä tästä syystä matkalippuja tuonelaan eikä muuallekaan ole jätetty ihmisen tehtäväksi.

Aikoinaan ja miksen vieläkin arvostan arkkipiispa John Wikströmin toteamusta jumalanpilkasta. Hän sanoi, että hänen Jumalaansa ei voi ihminen pilkata, sillä Hän on niin paljon ihmisen pilkkaa suurempi. Osa meistä on kuitenkin sitä mieltä, että niin jumalaa kuin toista ihmistäkin saa pilkata myös julkisuudessa vaikka kuinka. Ja silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö tai poliitikko, ei heidän pilkkaamisellaan tunnu olevan mitään rajaa. Tuntuu, että sananvapauden perusteilla joistakin ihmisistä saa sanoa mitä tahansa.

Vaan onpa hyvinkin, kuten sain tämän päivän Hesarista lukea. Sillä joku saksalainen satiirikko oli haukkunut julkisuudessa perusteellisesti Turkin presidentin. Kyseinen satiirikko saattaakin nyt joutua vastaamaan sanoista saksalaisen oikeuden eteen, sillä asia on syyttäjän pöydällä harkittavana. Hän sanoi runossaan presidenttiä muun muassa eläimiin sekaantujaksi.

Jos joku roti löytyy sanomisellekin, olen siitä kertakaikkisen hyvilläni, sillä moni meistä tietää, että sanat voivat satuttaa paljon enemmän kuin kunnon nyrkkitappelu konsanaan. Varmasti monet muutkin siihen syyllistyvät, mutta ainakin suomalaiset tuntuvat omaavan julkisen haukkumisen lisäksi aivan erityisen lahjan selän takana pahan puhumiseen ja solvaamiseen. Ja mikä merkillisintä, näin tapahtuu myös silloin, kun ivan ja pilkan kohteeksi joutuu joku, jota solvaaja ei tunne eikä ole edes kuullut solvattavan sanoneen yhtään mitään. Ei hyvää eikä pahaa.

Onkin oikein terveellistä pysähtyä silloin tällöin itsensä kanssa pohtimaan, kun tai jos tulee ajateltua ellei peräti sanottuakin jotain ilkeää jostakin, mistä ei tiedä yhtään mitään. Että mikä minun oikein on?

Selän takana tapahtuvasta henkisestä terrorismista kohde on usein autuaan tietämätön. Vaikka joskus voi käydä toisinkin. Jostakin tilanteesta saattaa lähteä lumipallo pyörimään, joka kasvaa kasvamistaan. Joku sanoo toiselle jotain, johon tämä tarttuu: "Miksi sanot ja ajattelet minusta noin?" Johon toinen: "No kun se ja se sanoi siellä tai täällä niin ja näin." Näin on soppa valmis, kunnes ollaan raastuvassa, jossa jokainen todistaa toisiaan vastaan. Että enhän minä, mutta kun nuo toiset sanoivat ja minä kuulin siltä..... ja niin edelleen.

On jotenkin masentavaa huomata joillain ihmisillä kielteisen ajattelun olevan ainut voima, jonka avulla he selviävät, vai sanoisinko raahautuvat huomiseen. Kielteinen ajattelu on kuin heittäisi bensaa tuleen. Ja ennen kuin huomaakaan, on aivan itse ajanut itsensä tilanteeseen, jossa ei koe voivansa elää päivääkään, ellei saa päivittäin vähintään yhtä asiaa käännettyä päässään poskelleen. Ei kestä sitä, että asiat ovat kunnossa ja hyvin.

En tiedä ymmärsikö kukaan mitä tarkoitan. Sen tiedän, että kuka on juonut kuukauden joka päivä ja kärsii lähes ihmistä suurempaa moraalista krapulaa, ymmärtää mitä tarkoitan. Hän tietää mitä tarkoittaa, kun kaikin tavoin reilassa olevaa asiaa veivaa kohmeloisen pään sisällä niin kauan, että se on täysin poskellaan.

Keksinnön paikka

päivis: Yle uutisoi äsken geeneistä, joita voitaisiin koota genomikeskukseen. Tietojen kerääminen yhteen paikkaan auttaisi ainakin suomalaisten kansantautien tutkimusta, mutta myös hoitamista. Kenties niiden ehkäisyäkin.

Jouduin ihmettelemään, miksi yhtä yksinkertaista asiaa ei ole pystytty tai haluttu ratkaista, kun noinkin monimutkaisia asioita kuin geenejä luokitellaan ja otetaan talteen. Pakastetaan. Toisin sanoen tutkitaan ja tilastoidaan. Kenties kukaan ei ole edes tullut ajatelleeksi, että tämä ongelma pitäisi myös pystyä ratkaisemaan. Ihan niin kuin noista geeneistä tiedetään yhtä ja toista. Ja tiedetään, mitä on ja missä.

Puhun nyt keittiön ruokakaappien sisällöstä.

Nämä hyllyt eivät todellakaan ole silmien
tasalla, vaikka niin voisi kuvitella.

Meillä on Merikonttikodin yläkaapit melko korkealla. En yllä varsinkaan kaappien perälle ilman keittiöjakkaraa. Voin yrittää kurkkia hyllyille, mutta ihan tarkkaa varmuutta en tuolla metodilla saa hyllyjen sisällöstä. Juttu vaikeutuu, kun yhtäkkiä pitäisi kaupassa tietää, mitä kaapissa onkaan, tai varsinkin, mitä ei ole. Aika usein käy niin, että millään ei kaupassa käydessä muista, onko pastaa, puuttuuko rusinoita, mikä on kanelitilanne.

Tänään tein aivan turhia ostoksia, kun kukaan ei ole keksinyt järjestelmää, jossa voisi jostain pilvipalvelusta tarkistaa, minkä verran kaapeista löytyy pähkinöitä, vehnäjauhoja tai sokeria. Sattuneesta syystä kun en kaupassa voinut muistaa, onko niitä kaapissa vai ei. Ja kotiin tultua piti leipoa. Perunoitakin ostin turhaan.

Jos olisi esimerkiksi sellainen laite, jonka kautta voisi vilauttaa jokaista kotiin kannettua jauhopussia, ohraryynipakettia ja öljypulloa. Sitten kun noita elintarvikkeita käyttää, taas vähän vilauteltaisiin pakkausta laitteen edessä niin kuin kassatoimihenkilö tekee ostamilleni tuotteille. Ja samalla paketin voisi punnita, jolloin pilveen tallentuisi tieto, paljonko kyseistä tuotetta on jäljellä.

On turha ihmetellä, miksi kaapit ovat niin täynnä tavaraa, kun millään ei voi tietää tai muistaa, mitä siellä on. Nyt siis vehnäjauhoja, rusinoita, pähkinöitä, vaniljasokeria, melkein tavallista sokeria ja ties mitä on tuplamäärä. Myös ketsuppia tulee usein ostettua turhaan. Ehkä tästä samasta syystä myös puolityhjiä tai -täysiä mansikkahillopurkkeja löytyy jääkaapista enemmän kuin kaksi.

Taikauskoa ja esineiden inhimillistämistä

jormas: Voi olla, että olen kirjoittanut esineiden inhimillistämisestä aiemminkin, mutta ei se minua haittaa, sillä näiden rivien lukeminen ei ole velvoite kenellekään. Hyvin monet harrastavat kuitenkin esineiden inhimillistämistä, vaikka eivät tule niin ajatelleeksi, varsinkaan tietoisesti. Usealla meistä on hyvinkin rakkaita ja inhottujakin tavaroita mukana tai nurkissa. Kun ne omista sopukoistaan pomppaavat tietoisuuteemme yllättäen tai joskus itsekin etsien, tulee mukana silloin tällöin samalla melkoinen määrä muistoja ja elettyä elämää.

Monella on myös aina onnenamuletteja, sormuksia tai muita mukana kulkevia esineitä, jotka tuovat kantajalleen onnea tai vähintäänkin uskoa siihen. Moni kristitty ja muukin kulkee risti kaulassa uskoen olevansa sen avulla vähintäänkin alitajuntaisesti jonkun korkeamman suojeluksesta. Mikä tai mitä se sitten itse kullekin onkaan.

Aikoinaan muodissa olivat Pokemon-hirviöt, joita lapsi ja nuorikin kuljetti kassin tai taskunsa pohjalla. Joillakin oli niitä oikein kokonainen tiimi, jota myös "koulutettiin". Nyt varsinkin japanilaiset ovat inhimillistäneet nukkeja, jotka aikuisetkin voi ottaa matkalla mukaan ja ostaa paikka- ja matkalipun. Eräänlaisia viihderobotteja siis.

Esimerkkejä edellä mainituista löytyisi varmasti kirjan verran, aina entis- ja nykyaikojenkin poppamiehen taikakaluista lähtien. Onpa niiden hävittämisen vuoksi Jyväskylässä murtauduttu "oikean hengen huumassa" kirkkoonkin.

Olen innokas esineiden inhimillistäjä ja luon niille joskus myös sielun tai jotakin siitä. Viimeksi ostin Thaimaan reissulla päiviksen selatessa kirjakaupan kirjoja sieltä pienen kulkusen, jonka kiinnitin puhelimeeni. Jolla silläkin tuntuu välillä olevan paljonkin sellaisia älyllisiä ominaisuuksia, joita en ymmärrä. Joka tapauksessa kun tulimme pikkubussillamme kohti Pattayaa Burman rajalla olleesta orpokodista, kulkunen katosi jonnekin. Etsin sitä moneen otteeseen löytämättä. Kunnes yhtäkkiä auton kaartaessa sinne tänne mutkien mukaan, alkoi kuulumaan kilinää milloin mistäkin päin auton lattiaa. Kulkusta etsiessä ajattelin, että se raasu huolestui olostaan Patttayan lähestyessä. Että hän tai se jää tänne, jos ei pidä ääntä itsestään. Joten se löysi minut ja minä sen ja se sai paikkansa uudelleen ja kulkee nyt mukanani yli 8000 kilometrin päässä minne milloinkin menen. Se tuo minulle hyvän mielen ja kauniita muistoja orpokodin lapsista sekä mukavasta reissusta.

Hyviä uutisia

päivis: Ylen uutisissa kerrottiin, että EU velvoittaa vähentämään muovikassien määrää. Mukavaa, kun välillä kuulee hyviäkin uutisia. Muovikassien käyttöä ei voi oikein perustella edes sillä, että kassin voi kauppareissun jälkeen laittaa roskapussiksi. Kotiin kantautuvien kauppakassien lukumäärä kun on ainakin minun aikaisempien kokemusteni perusteella huomattavasti suurempi kuin roskapussien tarve.

Uutisen mukaan Suomi miettii parhaillaan muovisten kauppakassien vähennyskeinoja. Jopa lakiteitse voitaisiin vaikuttaa niiden maksullisuuteen. Saman uutispätkän yhteydessä tosin todisteltiin, että muovikassien käyttö kaupoissa on jo vähenemään päin. Kaupat tarjoavat asiakkaille varsinkin kankaisia kestokasseja. Niiden käyttö on ainakin jonkun tilaston mukaan kasvanut noin seitsemän prosentin verran. Juttu ei tosin kerro, missä ajassa tuo kasvu on tapahtunut. Ehkä vuoden aikana, veikkaan.

Kestokassi mahtuu jopa
näin pieneen tilaan.

Muovikassit ovat ainakin ruokakaupoissa olleet maksullisia jo vuosikaudet. EU:n ohjeistus ei siltä osin taida purra suomalaisiin kaupan asiakkaisiin. Ellei sitten muovikassin hintaa hilata niin korkealle, että samalla hinnalla tai halvemmalla saisi kestokassin.

Ostin ensimmäisen kestokassiksi mieltämäni kassin Tallinnasta. Silloin, 1980-luvun alussa, aika moni vielä harrastikin omia ostoskasseja. Muovikassit eivät kauppareissulla olleet samalla tavalla itsestään selvyys kuten joskus paljon myöhemmin. Nailonlangasta tehty verkkokassini on niin kestävä, että se on minulla edelleen, noin 30 vuoden jälkeen. Ja olen käyttänyt sitä todella paljon. Ehkä se kannattaisi kaivaa taas jokapäiväiseen käyttöön.

Sama kassi avattuna.

Ehkä kolmen vuosikymmenen takainen verkkokassin osto ennakoi sitä, että minusta on kehkeytynyt varsinainen kestokassifriikki. Olen niihin koukussa. Kassien kestävyyden lisäksi arvostan niissä myös sitä, että kauppakassi mahtuu käsilaukkuun tai takin taskuun.

Minulla on lukuisia kokoon taitettavia, pieneen tilaan meneviä kauppakasseja. Kaupoissa katse poimii aina tarjolla olevat kassivaihtoehdot. Ostelen niitä, jos näen kauniita kasseja. Usein haksahdan niihin, jos hinta on erityisen edullinen. Noiden kuvissa näkyvien kassien laatu vaihtelee kovasti.

Joskus joudun toppuuttelemaan itseäni, etten ostaisi taas uutta kassia. Moni kasseistani kun on tehty materiaalista, joka ei tunnu millään menevän rikki. Harmi tietysti on, että tuskin ne myöskään maatuvat. Vain ompeleet saattavat joskus pettää. Varsinkin Thaimaassa kestokasseja on hyvin tarjolla, vaikka siellä toisaalta todella innokkaasti pakataan kassalla asiakkaan ostokset muovikasseihin. Toivon kovasti, että muovikassivalistus leviäisi EU:sta myös Aasiaan saakka.

Merikonttikotimaailmaa....

jormas: Tänään menemme hakemaan Johanssonin luonnonlähteeltä juomavettä. Niilo vahtii yhtä vesiastiaa tai ehkäpä minua, jotta en vaan pääse lähtemään ilman häntä. Vettä haemme kerralla noin 40 litraa, vaikka se ei vetenä liene yhtään kummempaa kuin Tuusulan erinomainen vesijohtovesi. Mutta juttu on se tunne, että voi hakea juomavedeksi lähdevettä käytännössä luonnonlammesta. Tosin Tuusulan vesijohtovedestä en tänä päivänä tiedä, tuleeko kaikki samasta paikasta, vai onko siinä osin esimerkiksi Päijänteen vettä. Sillä Päijännetunneli Helsinkiin kulkee Tuusulan läpi maan uumenissa. Sen tiedän, että kyseistä vettä pumpataan myös Rusutjärveen. Tästä vedestä osansa saa myös Tuusulanjärvi, jolla on pienehkön uoman kokoinen yhteys Rusutjärveen. Taitaa olla nimeltään Vuohikkaanoja.

Toinen aikaa vienyt ja vievä hanke on kotimme ympärille rakentunut Merikonttikotimaailma, jota olemme vieneet omalla tavallamme eteenpäin. Ilman rahaa asia kulkee verkkaiseen tahtiinsa, mutta eteenpäin kuitenkin. Meillehän projekti ei ole missään vaiheessa ollut bisnes, vaan Suomeen yhden uuden asumismuodon juurruttaminen. Jotain, joka olisi enemmän kuin siirtolapuutarhamökki, joka on tarkoitettu vain kesäasumiseen. Mutta vähemmän kuin kivijalalle tehty omakotitalo. Eräänlainen mummonmökki siis, joita olisi mahdollista samalla peruspohjaratkaisulla pinota myös päällekkäin tai vierekkäin rivitalomaisesti.

Tähän Sinkkodin pohjaan on mahdollista saada 1,5 metriä lisää pituutta ja 9 cm leveyttä

Suomessa on nimittäin käytännössä edelleen niin, että meillä on vain kolme viranomaisen hyväksymää, vakituiseen asumiseen tarkoitettua asumismuotoa: omakoti-, rivi- tai kerrostalo. Jos yrität mihin tahansa muuhun asumismuotoon siirtää kirjasi, viranomainen kirjaa sinut kylläkin kyseiseen kuntaan, mutta vailla vakinaista asuntoa olevaksi. Josta on riesaa vähintään yhden kolumnin verran.

Järvenpään Mestariasuntojen Sinkkukoti

Jos itselläni olisi edelleen Sininauhasäätiön tai Jyväskylän Katulähetyksen operatiivisen johtajan valta, olisivat Merikonttikodit jo ajat sitten olleet helpottamassa Suomen asunnottomuutta ja rikastuttamassa muutenkin asumisen erilaisia mahdollisuuksia. En silti halua vaihtaa eläkkeellä olemisen ihanuutta ja itsenäisyyttä mihinkään toiseen olomuotoon. Viimeistään tässä iässä on nimittäin hyväksi hyväksyä, että kaikkea ei voi saada.

Joka tapauksessa Elämän tähden ry on tilannut kaksi Sinkkukodiksikin sopivaa, käytettyä merikonttia Antwerpenista yhtenä ajatuksena, että sieltä löytyisi tummansinisiä, korkeampaa high cupe -mallia, mutta että ne olisivat myös pallet wide, joka tarkoittaisi 9 cm leveyttä lisää. Pituuttakin olisi mahdollista jatkaa 5 jalalla, mutta tällä kertaa pitäydymme 40-jalkaisissa, joista myös Duokotimme on tehty. Kyseinen viisi jalkaa on kyllä kovastikin tarpeeseen, jos aiomme istuttaa Sinkkukotiin myös saunan.

Koivunmahlaa ja kanin pesimispuuhia

päivis: Asuminen maaseudulla tuo arkeen monenlaista mukavaa. Jokilaaksossa kasvaa paljon koivuja, joista yksi on tänä keväänä valjastettu antamaan meille mahlaa. Jo viime keväänä innostuimme kokeilemaan mahlan juoksuttamista, mutta silloin keinot olivat erilaiset kuin nyt. Silloin panimme vain pullon katkaistuun oksaan, johon mahlaa valui hitaanlaisesti.

Nyt Jorma porasi pieneen pihakoivuun reiän, josta mahla virtaa pulloon letkua pitkin. Mahlaa tulee selvästi enemmän kuin viime keväänä, mutta ei ainakaan vielä niin paljon kuin tuon kokoisesta koivusta pitäisi valua. Netistä löytämäni tiedon mukaan noin 15 cm paksuisesta koivusta voisi tulla viisi litraa mahlaa. Ehkä kevät ei ole vielä niin pitkällä tai sitten yöpakkanen hidastaa mahlan virtausta.

Koivunmahlan terveysvaikutuksista on vähän paha mennä sanomaan. Sen väitetään  muun muassa vilkastuttavan aineenvaihduntaa. Jopa selluliittia se jonkun tietolähteen mukaan voisi vähentää. Hampaillekin se saattaa olla hyväksi, koska siinä on tietysti koivusokeria.

Tiedä häntä, mutta hyvä smoothien neste se ainakin on. Tein meille ilta-smoothiet mangosta, banaanista ja kiivistä. Mahlaa lorautin reippaasti sekaan ja vähän myös hunajaa. Mahlamaljoja olemme kilistäneet jo muutamana aamuna. Nyt kilisteltävää on tosiaan ollut paljon enemmän kuin viime keväänä.

Toinen maaseudun hauskuus on tänään ollut kanien pesänrakentamispuuhien seuraaminen. Tosin tuo puuha on vääjäämättä tuhoon tuomittu. Meillä on pihassa suurehko sorakasa, johon kanit olivat jo kaivaneet luolan, jonka Niilo tänään hoksasi ja päätti osoittaa, että sen suonissa virtaa jack russelin verta. Toisin sanoen se esitti etsivänsä saalista ja tuhosi koko rakennelman.

Ei mennyt aikaakaan, kun kanit olivat kaivaneet uuden luolan ja alkoi vimmattu heinän roudaaminen pesään, jonne arvatenkin on tarkoitus perustaa pesä tulevia pienokaisia varten. Olemme uskoneet, että pihan harventuneessa kanipopulaatiossa musta kani on uros ja sen seurassa olevat kaksi ruskeaa kania olisivat sen heiloja. Siis naaraita.

Jostain syystä olen ajatellut, että kaninaaras on pesänrakentaja. Nyt rakennuspuuhissa näkyy kuitenkin olevan tuo musta kani, jonka suussa koloon on kulkenut eräskin heinötuppo. Tytöiksi oletetut kanit ovat seuranneet sivusta.

Lähiaikoina saamme varmaan nähdä, kuka sorakasan pesään lopulta käy pyöräyttämässä uusia perheenjäseniä. Ja minkä värisiä niistä mahtaakaan tulla. Mutta aikuiseksi nuo poikaset tuskin saavat kasvaa. Jo etukäteen vähän surettaa ajatus, että sorakasassa ne ovat kuin tarjottimella kaikille lihaa syöville villieläimille, joita pihassa piipahtaa: ketuille, oraville, supikoirille ja ties mille. Ilveksiä unohtamatta.

Jokilaakson keltainen kesä

Jormas: Viime kesän lopulla katselin Jokilaakson lähes viimeisiä keltaisia kukkia. Taisi olla joku kultapiiskulajike tai syys-jotakin. Ajattelin, että kevään ensimmäisestä kukasta lähtien on keltainen kukkaväri jossakin kasvissa edustettuna koko kesän laaksomme kukissa aina syksyn viimeisiin väreihin. Tuumailin, että kun ensi kevät koittaa, teemme päiviksen kanssa kukkakuvakirjaa pitkin kesää, jonka teemana tai peräti nimenä on "Jokilaakson keltainen kesä".

Lumien sulamista olemme odottaneet innolla monestakin syystä. On mieltä piristävää katsella, haistella ja vähän maistellakin, kun koko suomalainen luonto herää taas jälleen kerran talvisen lumipeitteen alta uuteen elämään. Näinhän se tekee joka vuosi. Itse olen kuvakirjaa ajatellen katsellut ympärilleni missä nousee Jokilaaksomme ensimmäinen keltainen kukka. Joka arvatenkin olisi leskenlehti.

Toinen kuvakirjaan liittyvä ajatuksemme on, että koska meillä molemmilla on nokialaiset tai windowslaiset älypuhelimet, kelpuutamme kirjaan vain niillä otettuja kuvia. Toki korkealaatuisempia otoksia saisimme järjestelmäkamarallamme, mutta tämä tuleva kirja mennään näin. Puhelin kameroineen on käytännössä aina mukana, joten tasalaatuista materiaalia on helppo kerätä.

Kukkakuvakirja on upea ajatus myös siksi, että yksi kuvaamisen muoto ovat eläimet niiden tappamisen sijaan. Eräänlaista metsästystä kuitenkin molemmat. Samaa voi tehdä myös kasvien kanssa maljakkoon laittamisen vaihtoehtona. Jossa itse asiassa seurataan vain luonnosta taitetun kasvinosan hidasta kuolemaa vaasissa pöydällä.

Ajattelen, että vastaan tulee kesän mittaan kukkia, joiden tunnistamisessa tarvitsemme muiden apua. Siihen yksi oiva väline on sosiaalinen media Facebookeineen ja Instagrameineen. Mutta blogikuvan leskenlehden tämän kevään sunnuntaiaamun ensi nuput tunnistaa moni. Kevät, kesä ja syksy näyttävät mitkä otoksemme päätyvät kirjamme sivuille.

Kevättä ilmassa

päivis: Tänään Facebook muistutti tasan vuosi sitten julkaisemastani kuvasta. Siinä oli lehdetön pensas, joka oli täydessä kukassa. Kun ihmettelin asiaa Facebookissa, sain vinkin, että varhainen kukkija on näsiä. Tänään päätin katsoa tarkemmin paikkaa, jossa muistin pensaan kukkineen. Kevät on todennäköisesti myöhemmässä kuin vuosi sitten. Kukkia ei näkynyt.

Tämä kuva näsiän kukista on vuoden takaa. Nyt pensasta ei metsässä erota.

Kuntopolulla, jonka varrelta tuon näsiänkin bongasin, oli vielä viikko pari sitten niin paljon liukasta ja jäistä lunta, että en käyttänyt sitä Niilon ulkoilutusreittinä. Nyt on toisin. Lunta on vain satunnaisesti siellä täällä.

Lunta oli enää vain kaikkein varjoisimmilla paikoilla.

Keväinen metsä on yllättävän vihreä. Katsoin oikein sillä silmällä metsää. Ei tule usein ajateltua, että esimerkiksi puolukan varvuissa lehdet pysyvät vihreinä yli talven. Myös mustikka säilyttää vihreät varvut, vaikka lehdet syksyllä kuivuvat ja karisevat. Monenlaisia vihreitä sammalmättäitä lenkkipolun varrelta löytyi myös.

Puolukat säilyttävät hyvin vihreän värinsä.

Vaikka Myllykylän kuntopolulla, tai luontopolulla, kuten sitä myös kutsumme, kulkee melko vähän ihmisiä, lähes aina sieltä löytää roskia. Niin nytkin. Joku kuntoilija oli jaksanut kantaa pahvisen kahvimukinsa polulle, mutta ei sitä enää tyhjänä olekaan jaksanut kantaa pois. Kun vein mukia kotipihamme roskikseen, poimin siihen vielä kengänpohjallisen, joka varmaan oli jotain kulkijaa alkanut hiertää. Senhän voi tietysti jättää metsään?

K-supermarket Hyrrä ja Postin palvelut

Jormas: Talvella olin Thaimaassa. Siksi ajaksi oli Soiniityntielle pestattu ulkopuolinen urakoitsija, joka piti konevoimin tiemme lumesta puhtaana. Mutta isolla koneella jää välillä postilaatikon ja auratun tien väliin jonkun kymmenen sentin auraamaton kaistale, joka ei ollut este minkään muun kuin kirjepostin jakajalle. Mainokset, Viikkouutiset ynnä muut osasivat laatikkoon liiankin hyvin, jonka vuoksi laatikko oli tyhjennettävä viikon välein, vaikka olimme toisella puolella palloa. Kun laatikolla oli käytävä, emme keskeyttäneet kirjepostin jakelua, vaikka tilaussanomalehtien osalta niin teimmekin.

Poissaolomme aikana Postin toimesta laatikkoon osasi reklamaatiolappu. Jossa kerrottiin kuinka vaikeutamme jakajan työtä, kun jakaja ei saa autosta käsin laitettua postia vaivattomasti laatikkoon. Kuin pisteenä iin päälle, hän myös muistutti, että laatikosta puuttuu nimi, vaikka sitä ei postin omienkaan ohjeiden mukaan tarvitse olla. Laatikkomme on tien ainut ja siinä on numero 35. Lisäksi sen päällä on kissankokoisin kirjaimin Soiniityntie. Jäi maku, että jakaja oli palvelutehtäväänsä sopimaton tai sitten jouduin hänen pahan päivänsä maksumieheksi.

Ensin ajattelin, että olkoon, mutta mieltäni piristää silloin tällöin sopiva annos aiheellista marmatusta. Joten lähetin postille selvityksen tasa-arvoisesta kohtelusta, sillä postin jakelun maksamme me, joille postia jaetaan. Mainitsin, että Tuusulassakin on monikerroksia kerrostaloja ilman hissiä, jonne posti tuodaan lähes juoksujalkaa asunnon oven sisäpuolelle ja meille autolla 350 metrin päähän. Sitä lähemmäs en postiani saa ennen kuin täytän 75 vuotta. Enkä ehkä sen jälkeenkään, sillä vaimoni on minua nuorempi. Sillä postin näkemys tasavertaisesta kohtelusta on, että vaimo hakee postini "ison tien varresta" tai maksan siitä Postille erikseen. Omaan käsitykseeni tasavertaisesta kohtelusta tämä ei istu niin kauan kuin ahterin nostaminen postinjakajan auton penkistä irtoaa parhaiten silloin, kun on laitettava laatikkoon, siis koko lystin maksajalle ja asiakkaalle kirjepostin sijaan reklamaatiolappu.

Eilen päätin jatkaa postinjakeluaiheesta, sillä odotin innolla, kun posti siirsi palvelunsa K-supermarket Hyrrään Hyrylässä. Olin hyvilläni laajentuneista aukioloajoista ja mahdollisesta palvelun paranemisesta. Sillä valtion tai kunnan monopolin työntekijä oppii liian harvoin yksityiselläkään asiakaspalvelijaksi, jos ei sitä luonnostaan ole.

Postiin menin siksi, että sinne oli tullut tilaamani pari kirjaa, jotka eivät tulleetkaan postilaatikkoomme, vaikka sinne tietoisesti hankitun ison luukun vuoksi mahtuisi vaikka kahvinkeitin. Vaan eivät ottaneet nämä postin uudet työntekijät, joiden rintapielissä on K-kaupan merkki, yhtään omaan piikkiin. Pitää kuulemma "olla yhteydessä lähettäjään, sillä se on lähettänyt kirjani pakettina ja sitä paitsi meillä ei muutenkaan jaeta kotiin yli kolmen senttimetrin paksuisia lähetyksiä".

Ärsytykseen asti asiakastylyyttä löytyi kahden henkilön voimin, jotka arvatenkin olivat kaupan väkeä, joille posti tai paremminkin postin saajat nyt antavat osan leivästä. Sanoin, että kaipaan asiakaspalvelun vuoksi kilpailua alalle. Ja kun ei muita asiakkaita ollut, kerroin myös yllä kirjoittamani esimerkin. Palaute oli, että pitää asuinpaikkaa valitessaan ottaa huomioon miten posti kulkee. Loppuun sain vielä Finnairin hymyksi ristimäni mitään sanomattoman ilmeen, että "voittehan te laittaa Postille tästä kirjallisen reklamaation. Siihen ohjeet löytyvät netistä".

Mutta onneksi on muitakin kauppoja, joten postin asiakaspalveluiden vuoksi osaltani maksaja on K-kauppias, jota vältän toistaiseksi parhaani mukaan. Postin palvelujen tuottajan vaihtaminen ei varsinkaan yksityisellä kuluttajalla vielä oikein onnistu.

Työmatka

päivis: Kuka nyt haluaisi lukea työmatkastani? Ei tosiaan ole pakko, mutta siitä nyt kuitenkin kirjoitan. En nimittäin keksimälläkään keksinyt mitään sopivampaa aihetta. Sitten päätin, että sen kun alan kirjoittaa. Näin näitä blogeja on usein ennenkin tullut väsättyä.

Tänään Smartin sisätilan lämmitin ei enää ollut päällä, kun ei ikkunassa ollut jäätäkään. Siksi kotipihasta lähtiessä tuntui vähän holotnalta. Olen viime aikoina lähtenyt töihin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Ennen radiosta tuli Merisää kun ajoin Soiniityntietä Myllykyläntielle. Nyt olen jo kääntynyt Vanhalta Tuusulantieltä Ilolan suuntaan, kun Yle Helsingin aamujuontaja lukee tiedotteita merenkulkijoille.

Merisää saa minut usein muistelemaan lapsuutta. Meillä syötiin samaan aikaan, kun radiossa päivällä luettiin Merisäätä. Olin kouluikään saakka kotihoidossa. Äiti hoiti ja isä kävi töissä. Noinhan se monessa tapauksessa meni ja edelleenkin naiset useimmiten jäävät hoitamaan lapsia ainakin vuodeksi tai pariksi. Minun lapsuudessani ei vielä tunnettu sanaa varhaiskasvatus. Luojan kiitos. Jos jotain sanaa olen alkanut vihata, niin sitä. Nykyään voisi kuvitella, että lapset, joita ei luovuteta päiväkodin varhaiskasvatuksen pariin, ovat viimeistään nuorina täysiä hunsvontteja. No, joidenkin onneksi puheet päiväkotien ylisuurista lapsiryhmistä ovat laantuneet, kun kaikki vannovat laadukkaan varhaiskasvatuksen nimiin.

Leinelän junapysäkillä olen yleensä muutamaa minuuttia ennen junan tuloa. Tänään jäin kuuntelemaan radiota niin, että minä ja juna olimme suunnilleen samaan aikaan pysäkillä. Minä onneksi vähän ennen. Junaan päästyäni aloitan työt. Minuuttiaikataulu takaa sen, että penkille istuttuani pääsen lukemaan juuri julkaistut Meltwaterin valikoidut uutiset. Poiminnat liittyvät työasioihin. On uutisia päihteistä, asunnottomista, alkoholilaista, syrjäytymisestä, työttömistä. Kaikkea kivaa kielteistä. Tai välillä uutiset toki kertovat hyvistäkin asioista. Onnistumisista. Harvemmin kuitenkin.

En arvannut ottaa tänään työmatkalta yhtään valokuvaa. Tämän kuvan
Kivistön lähes autiolta asemalta olen ottanut muutama kuukausi sitten.

Kahdenkymmenen minuutin junamatkan jälkeen kävelen Pasilan aseman poikki ratikkaan. Olen vaihtanut aamukävelyn asemalta työpaikalle Vallilaan iltapäiväkävelyksi töistä Pasilaan. Katetulla ylikulkusillalla soittaa joka aamu saksofonia sen verran tummanoloinen mies, että uskon hänen olevan kotoisin jostain vähän kauempaa. Tänään päätin antaa hänelle muutaman kolikon. Miehen kassi oli tyhjä. Vähän nolotti pudottaa sinne kymmenen ja kahdenkymmenen sentin kolikkoja. Toivottavasti seuraavalla kerralla en ole yhtä pihi. Annan ihan mielelläni vähän rahaa soittajille. Pahvimukikerjäläisille en periaatteesta anna. Myös Ison numeron myyjiltä ostan aina uuden lehden. Joskus ostan myös Suomen mustalaisten lehden, jota kauppaavat ainakin Helsingin keskustassa.

Menin siis seiskan ratikkaan, jonka lähtöä Pasilasta ei yleensä tarvitse odottaa kuin muutama minuutti. Syy siihen, että menenkin aamulla ratikalla, johtuu siitä, että töiden jälkeen on paljon työläämpi tähdätä Pasilan suuntaan menevään seiskaan. Siksi mieluummin kävelen. Aamulla ratikassa on yleensä melko hiljaista, kun suurin osa matkustajista näprää kännyköitään. Sama meininki on tietysti junassakin.

Jään pois Rautalammintien pysäkillä ja yleensä kävelen Mäkelänkadun yli päin punaisia. Minusta on törkeää pysäyttää jopa kymmeniä autoja sen takia, että muutama ihminen voi ylittää kadun. Yhtä hyvin voin odottaa, että autot ovat menneet ja katu on tyhjä, koska seuraavat autot ovat vielä kaukana edellisessä risteyksessä odottamassa valojen vaihtumista. Tänään joku oli painanut nappia, joten vihreät paloivat katua ylittäessäni. Suojatien edessä seisoi kaksi bussia odottamassa lupaa jatkaa.

Hississä matkalla kuudenteen kerrokseen katselin taas seiniin ilmestyneitä uusia töhryjä. Huomaa, että isännöitsijä on lomalla. Normaalisti sotkemisen suhteen pätee nollatoleranssi. Töhryt maalattaisiin heti piiloon. Olin tullut töihin.

Turussa visioimassa

Jormas: Aamulla kävin katsomassa jäiden seassa Pikkulampemme vedenlämpömittaria ja se näytti -0,5 astetta. On se aito lukema tai ei, kyseessä on kylmin vesi johon olen pulahtanut.

Tästä saisi Helsinkiinkin hienon asuinyhteisön

Tänään hipsin Päiviksen mukaan, kun hän meni miitinkeihin työnsä puolesta Turkuun. Omaan kaveripiiriini on nimittäin tarttunut sieltä kelpo vesseli, johon tutustuin, kun olemme yrittäneet saada Suur-Helsingin Valkonauhan Liisankotia uusiin puitteisiin Katajanokan Luotsikadulle. Jarkon & kumppaneiden firma omistaa siellä kiinteistön, jota itse yritin hankkia jo aikoinaan Sininauhasäätiölle. Silloin etsin paikkaa päihtyneiden tuettuun asumiseen, johon kohde ei mielestäni siihen sopinut. Mutta päihteettömäksi naisten tuetuksi asumisyhteisöksi se on mitä mainioin. Monta on mutkaa matkassa ennen kuin ollaan satamassa.

Mikäpä täällä olisi syödä ja pistellä poskeen aamupalakin

Oli mukava nähdä kaikkea sitä mitä Jarkko Milan on kumppaneineen saanut aikaiseksi Turun seudulla. Aivan erityisen kiinnostava on heidän omistamansa Bore-laiva, joka saattaa olla peräti ensimmäinen Suomen ja Ruotsin välillä seilannut autolautta, jonne autot ajettiin sisään. Paikkoja autoille taisi olla 70 paikkeilla. Osassa laivaa toimii museo, mutta minua kiinnosti hytit ja ravintolat, sillä niissä toimii hostel-tyyppinen hotelli. Hieno toteutus Aurajoessa sotalaivan ja Suomen Joutsenen vieressä.

Komentosillalle suunnittelin George Otsissa ja Boressa kotiamme

Muistan kun aikoinaan Merikallion Jussin kanssa kävimme katsomassa Tallinnassa sotilaskäytössä olleessa satamassa vastaavaa laivaa, George Otsia tarkoituksenamme perustaa siihen asumisyksikkö Helsinkiin. Paikkakin oli epävirallisesti katsottuna Lauttasaaren sillan kupeessa, mutta eihän siitä mitään tullut. Y-Säätiö oli silloin voimissaan ja isollaan. Sitä johti monivuotinen yhteistyökumppanini Hannu Puttonen, joka on jossakin asioissa kaltaiseni jääräpää. Hän sanoi ylipäätään asuntolaivasta saman kuin jo silloin asumiskäyttöön suunnittelemistani merikonteista, että niitä tulee Helsinkiin vain hänen kuolleen ruumiin yli.

Ei ole Hannu enkä minä vielä manan mailla, mutta eläkkeellä olemme molemmat. Voi olla, että Hannun maininta laiva-asunnoista pitää pintansa, mutta Merikonttikotien kanssa saattaa käydä toisinkin. Sen verran monta aihiota ja puuhastajaa on tälläkin hetkellä liikkeellä aiheen parissa.
Bore-laivaa kuitenkin Jarkon kanssa visioitiin, että voimme tuoda sen Helsinkiin ja tehdä siitä jotain todella ainutlaatuista asumisen suhteen, jos löytyy vihreää valoa oikeilta paikoilta.

Tänään radiossa ja talviturkkikin heitettiin pois

päivis: Vähän jännitti, mitä tulikaan sanottua, kun toimittaja Paula Jokimies kävi kiirastorstaina haastattelemassa meitä Ylen Kaikki kotona -ohjelmasarjaa varten. Tänään haastattelu tuli ulos.

Ihan mukavan jutunhan sieltä kuulimme, vaikka minun viimeisin kommenttini ei mahtunutkaan mukaan. Muistan todenneeni, etten ole mikään missi, jolla olisi vastaus kaikkiin maailmaa syleileviin kysymyksiin. Niitähän uusille misseille usein esitetään ja odotetaan kai heillä olevan myös riittävästi elämänkokemusta niihin vastatakseen.

Ehkä olikin hyvä, ettei tuota viimeistä kommenttia kuultu. Se olisi nimittäin saattanut olla juuri se myötähäpeän paikka, jota etukäteen pelkäsin. Myötähäpeä on melkein pahempi asia kuin itse omien mokiensa häpeäminen.

Haastattelumme löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-3393956. Ainakin johonkin asti.

Sitten toiseen otsikon asiaan. Ihan oikeaoppisesta talviturkin pois heittämisestä ei tainnut olla kyse, kun molemmat kävimme saunan jälkeen kastautumassa laiturin päässä olevassa sulassa. Ehkä kyse oli paremminkin avannossa käynnistä.

Mutta ehkä voidaan sopia, että olemme tänä vuonna heittäneet talviturkin pois 5.4. Se olisi ainakin minulla aivan henkilökohtainen ennätys. Joskus lapsena muistan, että pulikoimme keväällä äitien päivänä vedessä, joka oli todella kylmää. Mutta lapsena olinkin laiha ruipelo.

Selfie lammen rannalla. Laiturin päässä olevan sula ei mahtunut kuvaan.

Viikko sitten yritin myös päästä pulahtamaan laiturin päästä veteen. Silloin vain jalat kastuivat nilkkoihin saakka. Veden alla oli vielä paksu kerros jäätä. Mutta toisin oli nyt. Pääsin helposti kastautumaan kaulaan saakka. Jorma kastautui kokonaan. Ei ole kuulemma päässä enää mitään, joka voisi jäätyä.

Vesi tuntui oikeastaan aika siedettävältä. Arvaus veden lämpötilasta meni melko lailla pieleen. Neljän asteen sijaan vesi oli vain yhden asteen plussan puolella.

Nyt ehkä hieman kaduttaa, että tuli käytyä lammessa näin aikaisin. Se nimittäin tarkoittaa, että joka kerta seuraavaan lammen jäätymiseen saakka saunan jälkeen pitää käydä pulahtamassa tai vesien lämmettyä uimassa. Se on vähän niin kuin pakko.

Sininauha, Siniristi, Blue Ribbon ja Blue Cross

Otsikon Siniset tarkoittavat montaa eri asiaa. Eniten tilaa on saanut päihdehuollon ja raittiustyön, useammassakin maanosassa jalansijaa saanut kokonaisuus, joka Suomessa yhtä tiedossani olevaa poikkeusta lukuun ottamatta kuuluu samaan perheeseen, Sininauhaliittoon. Mainitsemani poikkeus on Helsingin Sininen Risti, joka ei taida enää toimiakaan eikä liene koskaan kuulunut mihinkään suurempaan kokonaisuuteen.

Toinenkin poikkeus Suomessa on. Se tuli julkisuuteen alla olevalla uutisella: "Suomeen on Satakunnan Kansan mukaan perustettu uusi hyväntekeväisyysjärjestö, joka keskittyy auttamaan kotimaan vähävaraisia. Sen nimi on Sininen risti ry. Järjestö ilmoittaa olevansa poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Sen kantaviin voimiin kuuluva luvialaismies on SK:n mukaan toiminut Satakunnan Perussuomalaisten riveissä, Muutos 2011-puolueessa ja Luvian kunnallispolitiikassa." Tämän järjestön en tiedotteestaan huolimatta usko saavan nimeään Suomessa läpi.

Maailmanlaajuisesti ajatellet Sininauhakirjo onkin laajempi. Minä kerron tarinan 1800-luvun lopulla perustetusta eläinten hyvinvointiin perustetusta järjestöstä Blue Crossista. Tai oikeastaan kissasta, joka sai sen myöntämän huomionosoituksen.
Toukokuussa 1948 brittien merivoimiin kuuluvan aluksen komentaja Bernard Skinner löysi Hongkongissa kadulta kollin, jonka vei laivaansa antaen sille nimeksi Simon. Kissa sopeutui nopeasti armeijaan, ehkä sen kuriinkin sekä merielämään kohoten miehistön arvostamaksi jäseneksi.

Luulen, että kuvan kissa ei liity tarinaan

Sitten syttyi Kiinan sisällissota ja Amethyst-alus määrättiin Jangtsejoelle, jossa sen oli määrä evakuoida Kiinassa olevia brittejä. Laivan ja Kiinan puna-armeijan välille syttyneessä tulitaistelussa miehistön jäsenistä 17 kuoli, komentaja Skinner heidän joukossaan. Monet haavoittuivat, myös Simon, joka sai useita sirpaleita kehoonsa. Simonin ei uskottu selviävän, mutta muutaman päivän kuluttua kissa nilkutti kannelle. Sen urheus antoi miehistölle uusia voimia.

Laiva oli saarrettuna kolme kuukautta. Jo alkupäivinä rotat alkoivat vallata laivaa, verottivat ruokavaroja, purivat öisin miehistön varpaita ja muodostivat vakavan tautiuhan. Simon oli elementissään. Se tappoi tunkeilijoita yötä päivää ja pääsikin tilanteen herraksi.

Kun laiva viimein pääsi Britanniaan, Simon joutui karanteeniin. Työn ja vammojensa uuvuttamana se kuoli kolme viikkoa myöhemmin. Se haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin. Kuolemansa jälkeen Simon palkittiin ”eläinten Victorian ristillä” eli Dickin-mitalilla, Blue Cross -järjestön mitalilla, Amethystin muistomitalilla ja kissamatruusin (able seacat) arvolla.

Ruotsinkielisten keskellä

päivis: Kirjoitin joku aika sitten, että nyt olen muodostanut kantani "pakkoruotsiin". Päätin olla sitä mieltä, että ruotsin opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Mielipide lähestulkoon tippui taivaalta. Usein on asioita, joista ei voi olla jotain mieltä. Ruotsin kielen opiskelu on ollut yksi niistä.

En ole kääntänyt takkiani, mutta mielelläni osaisin ruotsia. Tuo oikeastaan kertoo sen, miten turhaa ruotsin kielen pakollinen opiskelu on. Olen sitä lukenut koulussa ja yliopistossa piti tenttiä jonkin verran ruotsinkielisiä kirjoja. Kielen osaamisen kanssa noilla ei ole paljoakaan tekemistä. Ymmärrän kieltä vain auttavasti ja yhtä kehnosti osaan sitä puhua. Toisaalta en tiedä, osaisinko yhtään paremmin, jos opiskelu olisi ollut vapaaehtoista.

Mielelläni kuitenkin osaisin ruotsia niin, että ymmärtäisin puhetta ja tekstiä. Ja tietysti olisi mukava osata puhua edes saman verran kuin puhun englantia.

Ruotsin kielen osaamattomuus harmitti, kun osallistuimme Jorman kanssa kokoukseen, jonka kieli oli ruotsi. Olemme jäseniä porvoolaisessa yhdistyksessä, jonka kokoukset käydään yhdistyksen äidinkielellä. Voiko yhdistyksellä olla äidinkieltä? Ruotsia kuitenkin puhuivat. Joukossa taisi olla muutama riikinruotsalainenkin.

Niilokin oli Porvoossa. Ruotsia se ei ymmärrä, mutta sen mielestä
kaikkein tärkeintä onkin, kun saa olla mukana.

Suomenruotsalaisiin suhtaudutaan Suomessa joskus nyreästi. Ei kannattaisi. Ainakin tämän yhdistyksen jäsenistö oli mitä leppoisinta joukkoa ja ottivat meidät oikein ystävällisesti vastaan.

Kokoustekniikkaa jonkin verran hallitsevina pysyimme sentään kärryillä, mitä asioita missäkin kokouksen vaiheessa käsiteltiin. Mutta kun leppoisaa väkeä olivat, kuten mainitsin, pykälien virallisen käsittelyn lomassa opi paljon puhetta, jota olisi ollut hauska ymmärtää.

Luulenko olevani parempi ihminen, jos koen, että minulla menee paremmin?

Jormas: Otsikon viisautta tai ainakin kysymystä pohdimme aamulla Päiviksen kanssa, kun luimme Hesarin digitaalista näköislehteä television ja uuden tietokoneeni näytöltä. Vaikka sydämessäni tiedän, että olen aivan yhtä hyvä tai kurja maan matonen kuin kuka toinen tahansa, niin aina silloin tällöin omahyväisyydessäni tai itserakkaudessani luulen hetkisen asian olevan toisin.

Olen innokas ja aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä ja seuraan omassa viitekehyksessäni tapahtuvaa keskustelua monin tavoin. Usein ihmettelen suvaitsemattomuuttamme milloin mitäkin kohtaan. Osansa saavat homot ja lesbot, jotka ovat joutuneet varsin monen hampaisiin pelkästään siksi, että ovat lähteneet peräänkuuluttamaan oikeutta avioitua yhtä lailla kuin itselläni on. Siis hänen kanssaan, jota koen rakastavani. On masentavaa ajatella, että rakastavina lähimmäisinä pitämäni ihmiset eivät sitä oikeutta minulle antaisikaan, jos rakastaisin samaa sukupuolta olevaa.

Mutta minähän pukeudunkin kuten muut

Aivan yli äyräiden on mennyt pakolaiskeskustelu, jossa lunta tuntuu tulevan pakolaisten tupaan (jota ei edes ole) joka puolelta. Ensin olin sokaistunut ja luulin, että kyse on jostakin kaukaa tulevista ihmisistä, kunnes havahduin. Se tapahtui lukemalla ja kuuntelemalla. Ja sain huomata, että oman maamme kansalaiset, karjalalaiset saivat oman osansa ryssittelystä ynnä muusta, kun sotien melskeessä heidän kotikontunsa jäivät silloisen Neuvostoliiton alueelle. Muualla Suomessa asuneet eivät todellakaan ottaneet Karjalan evakoita avosylin vastaan. Toki toisinajattelijoitakin oli, kuten pakolaistenkin kohdalla.

Ajattelemme, että meidän tulee saada määritellä ihmisen kurjuuden ja kärsimyksen määrä ennen kuin voimme ajatella hänen olevan tervetullut Suomeen. Olemme valmiit ottamaan jonkun jostakin kaukaa vastaan, jos hänellä on oman arvioimme mukaan riittävän suuri hätä. Silloin me, joilla mielestämme menee paremmin ja olemme muutenkin parempia ihmisiä, otamme hänet säälistä vastaan. Me emme kykene hyväksymään sitä, että ihminen, kuten eläinkin liikkuu paikasta toiseen paremman elämän toivossa. Näin tulee olemaan, on rajoillamme muuri, sotilaat tai ei.

Mutta aivan tolkuton en suvaitsevaisuudessani ole, sillä olen vankasti sitä mieltä, että Suomeen tulevan on elettävä sen yhteiskunnan ja yhdyskunnan ehdoilla minne hän tulee eikä päinvastoin. Jokaisen on siis tavalla tai toisella osallistuttava yhteiskuntavastuun kantamiseen. Mutta Suomi, kuten varmasti moni muukin maa on mielenkiintoinen siksi, että meillä on aika liuta työttömiä omasta takaa ja aikamoinen määrä avoimia työpaikkoja, joihin ei löydy tekijöitä. Aivan oma lukunsa ovat pakolaiset, jotka tarvitsevat ties mitä päätöksiä ja leimoja, jotta saavat edes opiskella kieltämme.

Suomalaisen yhteiskunnan työmarkkinoille on heillä siis pitkä matka. Välillä tuntuu, että heiltä laitetaan tarkoituksella kaikki luukut kiinni ja tehdään asiat niin vaikeiksi, että he lähtevät käytönnössä kyydillä millä tahansa takaisin. Mutta tässäkään asiassa emme näe edes omaa napaamme saati pitemmälle. Sillä suvaitsevaisuus ei lisää terrorismia vaan suvaitsemattomuus. Sillä paras kasvualusta on vihamielinen ympäristö. Sillä tavallako haluamme takaisin torjumamme ihmiset? Minun maailmassani kyse on suvaitsemattomuudesta ja erilaisuuden hyväksymättömyydestä, joka ei johdu siitä, että olemme menossa hyvää vauhtia kohti Euroopan takapajuisinta kolkkaa, jonne istuu oivallisesti maanosan takapajuisin kansa. Mutta en edes kuvittele olevani parempi, vaan olen kaulaani myöten siinä mukana.

Että mitäkö tarkoitan? Punaisten antauduttua Lahdessa 30. huhtikuuta 1918 siirrettiin kaupunkiin noin 22 000 punakaartilasta ja itää kohti pyrkinyttä pakolaista. Siis jos emme hyväksy tänne muita, emme sata vuotta sitten näytäneet hyväksyvän täältä maamme kansalaistemme lähtöäkään.

Heitä sijoitettiin aluksi kouluihin ja teollisuuslaitoksiin. Lisäksi Fellmanin pelloksi kutsuttu väliaikainen leiri oli Suomen suurin vankileiri. Viikon kuluttua vangit siirrettiin Hennalan vankileirille. Aiemmin on kerrottu, että punakaarteihin kuulumattomat naiset ja lapset vapautettiin, mutta Marjo Liukkonen on lisensiaattityössään osoittanut, että leirillä oli muitakin kuin punakaartilaisia, yhteensä yli 2200 naista ja 289 alle 15-vuotiasta lasta. Saman tutkimuksen mukaan Hennalassa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorimmat olivat alle 14-vuotiaita, ilman oikeudenkäyntiä ja myös lapsista monet kuolivat leirillä.

Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan. Me suomalaiset tapoimme omaa kansaamme. Myös täysin viattomia emmekä ainoastaan sodissamme, vaan myös niiden jälkeen. Mutta en luule olevani parempi ihminen, vaan samassa liejussa kieriskelemme jokainen, vaikka vaatteet olisivat kultaa ja koristeltu timanteilla.

Neulahäslinki

päivis: HusLabissa sattui outo moka. Labran 19 asiakkaan verinäytteet oli otettu käytetyillä neuloilla. Tapauksesta on nyt revitty monenlaista uutista ja lööppiä. Yhdessä tänään näkemässäni lööpissä huudettiin, että 19 asiakasta altistui hiville.

Jos olisin itse ollut, tai joku läheiseni olisi ollut asiakkaana, voi olla että näkökulma aiheeseen olisi vähän erilainen kuin nyt. Ei ihan niin maltillinen. Näytteen ottaneelle henkilölle ei tietenkään heru vähääkään ymmärrystä. Miten kukaan voisi erehtyä noin pahasti? HusLabilta kysyttiinkin, ihan aiheesta, että tekikö näytteen ottaja tuon tahallaan. Toisaalta hänen kerrottiin olleen järkyttynyt ja itse hän myös ilmoitti tapahtuneesta.

Mutta asian omituinen paisuttelu vähän närästää. Ymmärtäisin otsikoinnin, jos julkisuudessa olisi kerrottu, että uudelleen käytetyt neulat ovat ensin käyneet hiv-potilaiden suonissa. Tai, että niillä olisi otettu verinäytteitä B- tai C-hepatiittia sairastavilta. Tällaisesta ei kuitenkaan ole uutisoitu.

Hiv-tartunnan mahdollisuudesta olen kuullut, että ihmisen kehon ulkopuolelle jouduttuaan hi-virus elää korkeintaan joitakin sekunteja. Olisi siis mahdotonta, että puoli vuorokautta neulojen käytön jälkeen niissä edelleen olisi viruksia, jotka voisivat tarttua seuraavaan potilaaseen. B- tai C-hepatiitin kohdalla tartunta ilmeisesti voisi olla mahdollinen, joskaan ei kai kovin todennäköinen.

Ymmärrän ammattilaisten ajattelun. Turvasyistä kaikkea laboratorioissa käsiteltävää verta pidetään infektoituneena. Siksi näytteitä ottavat tai muuten verta käsittelevät ihmiset käyttävät suojavarusteita. Vähintään kertakäyttöhanskoja. Saman logiikan perusteella myös potilaat suojataan mahdollisilta infektioilta. Kenellekään ei pitäisi tulla mieleenkään käyttää uudelleen käytettyä näytteenottoneulaa.

Mutta kun kyseinen tapaus pääsi toimittajien raadeltavaksi, siitä piti tietysti saada aikaan raflaavat otsikot. On eri asia, jos terveydenhoidon ammattilaiset suojaavat itsensä ja potilaansa mahdollisilta veren kautta tarttuvilta sairauksilta kuin jos samaa asiaa katsotaan toimittajan näkökulmasta.

Ehkä minun pitää olla hyvilläni, että oma toimittajan urani ei lähtenyt kiitoon, vaikka joskus tosi kauan sitten minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä palvelemaan jompaa kumpaa niin sanottua iltapäivälehteä, Ilta-Sanomia tai Iltalehteä. En enää muista kumpaa niistä. Jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen, ehkä olisin itsekin päätynyt raapustamaan uutisia ja otsikoita, joiden pääasiallinen tarkoitus on myydä lehteä ja jostain syystä myös aiheuttaa lukijoiden keskuudessa pelkoa ja hämmennystä.

Merikonttikoti ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä vaimoineen

Ensi kesänä tulee kolme vuotta, kun olemme asuneet Merikonttikodissamme. Hyvinkään asuntomessuilta alkaen siis. Monen suomalaisen ja vähän ulkomaalaistenkin kiinnostus asumismuodostamme on säilynyt koko ajan. Juttuja on tehty kotimaan lisäksi myös Venäjän ja Ruotsin televisioon.

Yksi tulevaisuuden unelmista on, että esittelisimme Duokotia puolet pienemmän Sinkkukodin Tuusulan asuntomessuilla 2020. Tekisimme sen ehkä alkuperäinen ajatus toisinpäin käännettynä, siitä kuitenkaan luopumatta. Yksi kotimme hengistä nimittäin on, että konteista tehdyn kodin pitää myös näyttää merikontilta. Duokoti on sitä ulospäin. Jotkut sanovatkin sitä karun näköiseksi, joka on mieleemme ja yksi alkuperäisistä, hieman provosoivista tarkoituksistamme. Tulija on vielä sisään astuessaan enemmän tai vähemmän sitä mieltä, että "tuolla ei kyllä voi asua kuin Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä. Vain kaatopaikan tai teollisuusalueen reuna puuttuu".

Ilmeet olivatkin joskus näkemisen arvoisia, kun meillä kävi koko loppuelämän vieraat asuntomessuilla kuukauden aikana. Noin 50 000 mukavaa ihmistä astui kotikynnyksemme yli. Mutta Merikonteista tehty koti voi huokua alkuperäänsä myös niin, että kontin olemus ja henki löytyykin vasta, kun astuu sisään. Ulospäin se voisi olla vaikka vuorattu lehtikuusipaneeleilla tai -rimoilla, jotka harmaantuvat Suomen ilmastossa luonnollisella tavalla ehkä asukkaidensa mukana.

Alla olevan linkin takana on yksi parhaista kodistamme tehdyistä jutuista. Sen vuoksi kannattaa rekisteröityä lehden lukijaksi, sillä Kotiliesi on niitä harvoja ajan kanssa ikääntyviä, aitoja, suomalaisuudesta kertovia julkaisuja.
http://kotiliesi.fi/puheenaiheet/pariskunnan-koti-rakennettu-kahdesta-merikontista/

Maaseudun rauhassa

päivis: Edelliset blogikirjoituksemme ovat olleet kovin luontopainotteisia. Olemme kirjoittaneet eläimistä ja Jokilaakson luonnosta. Jorma latasi tänne eilen monta kuvaa Jokilaakson keväästä.

Kevättä on tosiaan ilmassa. Lumet sulavat melkein silmissä. En tiedä, kumpi olisi parempi: lunta maassa vai sen alta paljastuva liejuinen maa. Taitaisin valita lumen, mutta minkäs teet, vääjäämättä sen alta paljastuu varsinkin Niilon ja minun lenkkipoluilta liejua, hevosen lantaa ja monessa kohtaa myös lätäköitä, joita Niilo ei aina edes viitsi kiertää.

Kevään odotusta pitkäniemeläisittäin.

Lämmitimme maanantaina saunan. Minusta on mukava käydä välillä vilvoittelemassa ulkona. Kovalla pakkasellakaan ei tule kylmä, vaikka ympärillä olisi vain pyyhe. Maanantaina keksin mennä paljain jaloin saunalta Pikkulammen laiturille. Ajattelin käydä nopeasti kastautumassa laiturin päässä, mutta eipä tuo onnistunut. Vettä oli vain nilkkoihin asti, sillä veden alla oli vielä paksu kerros jäätä.

Viime yönäkin luonto tuli lähes iholle, kuten suosittu sanonta kuuluu. Heräsin ennen kahta, kun kuulin ulkoa jonkun eläimen ääniä. Ehkä kuulin lammella viihtyvien joutsenten ääntä. Niilokin tuntui kuulleen jotain. Ei mennyt kuin hetki, kun se jo raivosi jollekin ulkona näkemälleen. Arvasin äänestä, mikä sitä mätti. Pihalla oli ilves. Ilves lähti löntystelemään kauemmaksi, kun valaisin pihaa taskulampulla.

Unetkin siinä karisivat. Valvoin pari tuntia ja eikös vaan Niilo taas innostunut raivoamaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Nyt ilveksiä oli kaksi. Olemme ajatelleet, että syksyllä pihalla käynyt pentu on jäänyt itsekseen, sillä viime aikoina näkemämme ilves ja varsinkin sen jäljet ovat näyttäneet pienemmiltä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole vielä täysin omillaan, sillä oletettavasti sillä oli taas seuranaan aikuinen ilves. Ehkä sen emo.

Keräsimme viime keväänä koivunmahlaa. Nyt teemme samoin, mutta astetta taitavammin. Jorma porasi yhteen pihakoivuun reiän ja laittoi siihen letkun. Odotamme, että letkun toisessa päässä olevaan pulloon alkaisi pian virrata mahlaa. Hankin vuosi sitten snapsilasit, joilla aina aamuisin skoolasimme. Juuri ja juuri saimme päivittäin mahlaa kahden pienen lasillisen verran. Täytyy myöntää, että enempää en juuri kaivannutkaan, sillä mahlahan ei juuri miltään maistu. Lähinnä se muistuttaa vettä, johon olisi lorahtanut lusikallinen mehua. Mutta mahlan taika ei taidakaan olla sen maussa. Moni taitaa pitää mahlaa melkoisena terveyspommina.

Jokilaakson kevät

Jokilaakson poikki kulkee talvisin latu, jossa hiihtäjät ovat välillä vähemmistö

Soiniityntien silta

Keväisin ei tarvitse puidenkaan kärsiä kuivuudesta

Vesi valloittaa kaiken sen alan, mihin se yltää

On mukava seurata, kun kesän tullen kaikki luonnon elementit asettuvat paikoilleen

Tulva-altaista huolimatta Tuusulanjoki ei mahdu aina uomaansa

Osa vedestä ei tule Tuusulanjärvestä, vaan Rydybackan kallioilta

Jokilaakson Rabbit Islandilla on Rudi-koiran hauta

Pian jäät väistyvät ja Pikkulammesta tulee uimapaikkamme

Tekemiämme siltoja myöten kuljetaan Rabbit Islandille

 

Soiniityntien sillan yli tuli myös Merikonttikotimme.

Kun tein västäräkkien pesään katon, se ei enää kelvannut siivekkäille

Rydybackan kallioilla

päivis: Toisen pääsiäispäivän sää oli vielä parempi kuin eilinen. Aamulla oli taas kerstehanget eli hankikeli, kuten Jorma sanoisi. Päätimme käydä kävelemässä Rydybackan kallioilla. Jorma tiesi, että siellä on polku, joten emme joudu tarpomaan aivan umpimetsässä.

Rydybacka on osa suurempaa kallioaluetta, joka on osayleiskaavassa merkitty Kratinkallion kanssa luonnosuojelullisesti erityisen arvokkaaksi kohteeksi.

Laitoin lähtiessämme päälle puhelimessa olevan Sports Tracker -ohjelman. Se piirtää kävellessä kuljetun reitin kartalle ja kertoo matkan pituuden. Myös matkaan käytetty aika ja kuljettu nopeus selviää sekä kulutetut kalorit sun muuta.

Lenkkiimme kului vähän yli tunti, matkaa kertyi reilu kolme kilometriä ja kävelynopeus oli 3,2 kilometriä tunnissa. Olisipa tuo ohjelma ollut tiedossamme viime kesänä, jolloin kävelimme Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingin Rautatientorilta Hyvinkään Sveitsiin. Oletimme matkaa kertyneen noin 90 kilometriä. Sports Trackerin ansiosta tietäisimme sen tarkasti ja meillä olisi myös hyvää dokumenttia siitä, missä oikeasti kävelimme. Välillähän kulkeminen oli melkoista hakuammuntaa.

Rydybacka-Kratinkallio on tosiaan hieno alue, jonne voisi kesällä mennä kuljeksimaan ja etsimään vaikka mustikoita. Nyt kävelimme vain alueen poikki. Kallio päättyi peltoaukealle, jossa käy monenlaisia metsän eläimiä. Jo kaukaa näimme metsästäjien rakentamat tornit ja korkeille tolpille rakennetun majan, jossa piipusta päätellen on jopa tulipesä. Kelpaa siellä metsästäjien oleskella lämpimässä ja ammuskella majan luukun kautta riistaa, jota metsämiehet ja ehkä -naisetkin ruokkivat kauralla ja omenoilla sopivan ampumamatkan päässä olevalla ruokintapaikalla. Kuvottavaa.

Todennäköisesti pellolla käy myös ilves. Senkin on varmasti helppo saalistaa ruokintapaikoilla käyviä eläimiä. Näimme pellolla rippeet, jalan, yhdestä saaliiksi päätyneestä kauriista tai peurasta.

Peurasta tai kauriista oli jäänyt jäljelle vain yksi jalka.

Ilves on meillä täyttä totta. Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, satuin samalla vilkaisemaan Merikonttikodin suuresta päätyikkunasta ulos. Mitäs näinkään omalla sorsien ja kanien ruokintapaikallamme? Ilveksenpä hyvinkin.

Tämä oli jo kolmas kerta parin viikon sisällä, kun olemme nähneet ilveksen aivan talon nurkalla. Kahdella edellisellä kerralla Niilo on tiedostanut eläimen läsnäolon. On aika hyytävä tunne, kun herää kesken yöunien raivoisaan koiran haukkuun. Ilves on vieraillut meillä niin monta kertaa, että yleensä tunnistamme jo Niilon äänestä, milloin se on bongannut tuon Kanta-Hämeen maakunnan vaakunaeläimen.

On kevään ja ylösnousemuksen aika

jormas: Pääsiäisenvieton raskain osa on takana, siilä Vapahtajamme pääsi ristin pilkankohteesta haudan lepoon. Tänään, kolmantena päivänä on ilon juhla, sillä Hän ei viihtynyt haudassa kauaa ja on ylösnousemuksen aika.

Myös Jokilaaksossa Pääsiäinen on uuden elämän parasta aikaa kevätpäiväntasauksesta eteenpäin. Ajankohtaan liittyy myös terminen kevät, jolloin vuorokauden keskilämpötila on 0 ja +10 asteen välillä. Sitä seuraa terminen kasvukausi, jolloin keskilämpötila on yli +5 astetta.

Jos kokee olevansa elämän syrjässä kiinni, on kevät hyvin kiitollista aikaa. Luonto herää ja joka puolella monet eläimet ja kasvit aloittavat uutta elämää. Ehkä yksi ensimmäisistä havainnoista kasvimaalmassa ovat pajunkissat, jotka nekin moni liittää laillani pääsiäisen aikaan. Lintuja tulee joka päivä lisää ja me jännäämme joko taas parin välivuoden jälkeen Jokilampemme kelpaisivat joutsenpariskunnalle kodiksi, jossa voisi kasvattaa pari, kolme joutsenlasta aikuisiksi. Sen lisäksi, että joutsen on kansallislintumme, on siinä kauneutensa lisäksi myös eräs minulle mieleinen piirre. Ne valitsevat puolisonta koko elämän mittaiseksi ajaksi.

Kolikon toisena puolena ymmärrän myös niitä, joille on vaikea tarttua sykkeeseen, jos kokee elämän olevan sitä yhtä ja samaa harmaata..... Samaa sukua sille, kun Heikki Haaksiluoto kysyi elisestä päivän harmaudesta sosiaalisessa mediassa, että "missä värit, tahdon Thaimaahan"?

Arjen harmauden keskellä saatamme kysellä aamuauringolta tai sadepäivältä pää raskasta mieltä täynnä, että mitä päivällä on minulle tarjottavana. Voimme kuulla, kun elämä vastaa kysymyksellä, että mitä meillä on vastaavasti tarjota tälle päivälle ja peräti huomiselle.

Tänään havaitsimme Jokilaaksossa ensimmäiset kurjet, jotka lensivät pientilamme yli. Peltoniittyjemme laitamilla on viihtynyt parina viime vuonna myös haikara, jota sitäkin on mukava odottaa. Pienistä linnuista havaitsimme ensimmäisen kerran urpiaisen, joka onkin varsin kaunis siipiveikko tai -veikotar.

Yksi viime syksynä aloittamamme huippujuttu oli löytämämme luonnonlähde viereisen hevos- ja lammashaan vierestä. Kyläläisten tiedossa lähde on ollut kauan ja kylän juttujen mukaan Helsingin maalaiskunta olisi hakenut lähteestä siinä määrin vettä, että kyläläiset ovat kieltäneet kunnalta vedenoton. Myllykylä on nimittäin entistä Helsingin pitäjää. Niin tai näin, me tai oikeastaan yhdistyksemme Elämän tähden ry tutkitutti veden, joka todettiin hyvälaatuiseksi juomavedeksi. Hyvä juomavesihän Tuusulassa on muutenkin, mutta se tunne, se on se juttu miksi tänään, ylösnoudemuksen päivänä haimme luonnonvaraisesta luonnonlähteestä luonnonvettä.

Joten lainkuuliaisempaan suuntaan menen minäkin tältä osin, sillä pitkin kesää ajelen kuuautollamme 1000 litran vesisäiliö peräkärryssä, että mistähän saisi luvan kanssa tai ilman seuraavan kuukauden vedet.

Töhnä- ja muita munia

päivis: Kun tuskailen blogiaiheen kanssa, Jorma usein kannustaa kirjoittamaan kananmunasta. Siitä on tullut jo jonkinlainen vitsi ja vastaan aina, että en varmasti kirjoita. Tänään päätin kuitenkin kirjoittaa, koska on pääsiäinen. Muna erilaisine versioineen on yksi pääsiäisen symboleista.

En ole erityisen innostunut suklaamunista, koska en pidä pelkästä suklaasta. Sekin ongelma on nyt ratkaistu, kun myyntiin on tullut töhnämunia. Kreemillä täytettyjä suklaamunia. Ne ovat olleet niin suosittuja, että ovat kuuleman mukaan jopa loppuneet kaupoista. Googletin töhnämunaa ja löysin muun muassa sellaisen jutun, jossa kerrottiin, että suomalaisäidit ovat seonneet töhnämunista.

Väitteestä voisi päätellä vaikka, että töhnämunissa on jotain huumetta. Kuinka muuten olisivat niin seonneet? Tai miksi äidit? Eivätkö isät tai lapset pidä lainkaan töhnämunista?

Ei tullut itse ostettua töhnämunia. Miten olisi voinutkaan, jos ne kerran oli myyty loppuun? En myöskään aikonut tehdä niitä itse. Reseptejä kyllä löytyy moneen lähtöön. Saimme kuitenkin Budapestin-tuliaisina neljä oikeaoppisesti pieneen munakennoon kahden lusikan kanssa pakattua töhnämunaa. Ja herkuttelimme äsken puolet niistä kahvin kanssa.

Tässä on Niilosta pääsiäiskuva
kananmunien kanssa.

Pääsiäisenä pitää tietysti syödä myös ihan tavallisia keitettyjä kananmunia. Keitin ison kennollisen luomumunia, mutta ei tullut edes värjättyä niitä mitenkään. Joskus olen laittanut keitinveteen sipulin kuoria ruskehtavan värin aikaansaamiseksi. Soijakastikekin taitaa ajaa saman asian. Kananmunien maalaamista en ole vuosikymmeniin harrastanut, enkä taida harrastaa jatkossakaan.

Hesari kirjoitti tänään jutun siitä, miten maidosta on kehitetty monenlaisia eri tuotteita. Minäkin muistan ajan, jolloin kaupassa myytiin vain yhdenlaista maitoa. Nyt sitä on ties minkälaisina versioina tarjolla. Kananmunille ennustettiin maidon kaltaista tulevaisuutta. Tosin jo nyt kananmunia voi valita esimerkiksi sen perusteella, minkälaisissa olosuhteissa kanat saavat elää tai millä ravinnolla niitä on ruokittu, jotta niiden munista tulisi mahdollisimman terveellisiä.

Nykyään ostan enimmäkseen luomumunia, jonka ainakin uskottelen tarkoittavan sitä, että kanat saavat elää mahdollisimman lajityypillisissä olosuhteissa ja niille syötetty ruoka ei ole peräisin tehomaataloudesta. Kananmunien tuottaminen ei sinänsä taida olla kovin tehokasta. Hesarin jutun mukaan kana munii päivässä vain yhden munan. Eikä varmaan auta, vaikka kanaa kuinka hiostaisi munimaan enemmän.

Aarne Kiviniemi Golgatan tuomarinani

jormas: Vaikka en uskoni kanssa helposti barrikadille nousekaan ja saattaisin tiukan paikan tullen olla kuin Pietari, joka sanoi, etten tunne koko miestä, usko on minulle tärkeä. Ehkä siksi minulle ei istu, että ihmiset loikkaavat suoraan Pääsiäiseen. Ikään kuin Pitkäperjantaita ei olisi olemassakaan ja toivottelemme toisillemme hyvää ja iloista Pääsiäistä. Silloin sangen usein sanon, että ei vielä, sillä sitä ennen on kuljettava ristisaatossa Golgatalle ja kärsittävä Vapahtajamme ja hänen vierellään olevien ryöväreiden kanssa ristin kuolema. Mielestäni ihmiselle on hyväksi ymmärtää ja myös kokea kärsimyksen merkitys eikä edes yrittää pyyhkäistä kaikkea tuskan ja kivun kokemista itseltä tai läheiseltä pois milloin piikin ja milloin jonkun muun avulla.

Nyt Pitkäperjantai jää mieleen siksikin, että jostain syystä minua ovat erityisen voimakkaasti puhutelleet Brysselin monta kymmentä viatonta kuolonuhria vaatineet terroriteot. Minua on puhutellut siinä erityisesti se, että ison osan syyllisyydestä saa kantaa ihmisen usko ja uskonnot - tässä tapauksessa islam. Mielestäni osin aiheesta, sillä itsensä terroriteon yhteydessä surmaavat terroristit uskovat pääsevänsä jonnekin iankaikkiseen ihanuuteen, joka joko on totta tai ei. Sillä sitä minä en tiedä ja minäkin voin vastaavasti kristittynä vain uskoa. Varsinkin sinä päivänä, kun olen muiden mukana viemässä omaa Vapahtajaani tapettavaksi, on syytä muistaa myös kristinuskon taakka.

Tähän tämän päivän Hesarin kuvaan ei minulla ole oikeuksia, mutta vastaan siitä.

Tämä Pitkäperjantai jää minulle mieleen erityisenä, johon on useita syitä. Yksi niistä on ystäväni, jonka kanssa keskustelimme eilen illalla monista asioista, joista yksi oli Sininauha. Keskustelussa nousi pinnalle Aarne Kiviniemi, joka on myös päiviksen ja minun vihkipappi. Suhteeni häneen on kipeä, sillä hän jätti maksamatta minulle lupaamansa korvauksen päivälleen vuoden työstäni Sininauha Oy:n toimitusjohtajana.

Jonkun kerran vuodessa näen erityisen voimakkaan unen, joka on kristallinkirkkaana mielessä aamullakin. Viime yön uni oli sellainen. Siinä mainitsemani Kiviniemi toimi maallisena tuomarinani, joka oli jostakin saanut vallan ja antanut minulle kuolemantuomion. Syistä, jotka eivät selvinneet.

Joka tapauksessa unessa oli tullut tuomion täytäntöönpanon aika ja kävelin yksinäisenä ja monien hylkäämänä kohti yli- ja läpipääsemätöntä, kai taivaaseen ja tuonelaan saakka ulottuvaa verkkoseinää. Perässäni saatossa kulkivat vaimoni päivis, Kiviniemi papin kaavussaan ja joku muukin. Verkon takana minua odotti kuolema sekä maallisen vaellukseni viimeinen hetki ja paikka. Kun matkaa seinälle oli muutama kymmenen metriä, ajattelin vielä, että kestän tämän kuten miehen sanotaan jotain kestävän ja että tavalla tai toisella selviän tästä. Mutta mitä lähemmäs kuolemani verkkoseinän toisella puolella tuli, sitä heikommaksi ja avuttomammaksi koin itseni. Viimein pidin sormillani kiinni verkon raoista ja itkin vuolaasti, sillä en halunnut kuolla. Olin täysin voimaton ja varma, että en tästä enkä mistään muustakaan enää selviä hengissä. En olisi halunnut luovuttaa, sillä en ollut varma pelastuksesta enkä kadotuksesta enkä mistään.

Tähän heräsin, mutta uni jäi elämään minussa arvatenkin elämäni loppuun saakka. Sillä se on minun henkilökohtainen osuuteni ja polkuni Golgatan kärsimyksestä.