jormas: Voi olla, että olen kirjoittanut esineiden inhimillistämisestä aiemminkin, mutta ei se minua haittaa, sillä näiden rivien lukeminen ei ole velvoite kenellekään. Hyvin monet harrastavat kuitenkin esineiden inhimillistämistä, vaikka eivät tule niin ajatelleeksi, varsinkaan tietoisesti. Usealla meistä on hyvinkin rakkaita ja inhottujakin tavaroita mukana tai nurkissa. Kun ne omista sopukoistaan pomppaavat tietoisuuteemme yllättäen tai joskus itsekin etsien, tulee mukana silloin tällöin samalla melkoinen määrä muistoja ja elettyä elämää.
Monella on myös aina onnenamuletteja, sormuksia tai muita mukana kulkevia esineitä, jotka tuovat kantajalleen onnea tai vähintäänkin uskoa siihen. Moni kristitty ja muukin kulkee risti kaulassa uskoen olevansa sen avulla vähintäänkin alitajuntaisesti jonkun korkeamman suojeluksesta. Mikä tai mitä se sitten itse kullekin onkaan.
Aikoinaan muodissa olivat Pokemon-hirviöt, joita lapsi ja nuorikin kuljetti kassin tai taskunsa pohjalla. Joillakin oli niitä oikein kokonainen tiimi, jota myös "koulutettiin". Nyt varsinkin japanilaiset ovat inhimillistäneet nukkeja, jotka aikuisetkin voi ottaa matkalla mukaan ja ostaa paikka- ja matkalipun. Eräänlaisia viihderobotteja siis.
Esimerkkejä edellä mainituista löytyisi varmasti kirjan verran, aina entis- ja nykyaikojenkin poppamiehen taikakaluista lähtien. Onpa niiden hävittämisen vuoksi Jyväskylässä murtauduttu "oikean hengen huumassa" kirkkoonkin.
Olen innokas esineiden inhimillistäjä ja luon niille joskus myös sielun tai jotakin siitä. Viimeksi ostin Thaimaan reissulla päiviksen selatessa kirjakaupan kirjoja sieltä pienen kulkusen, jonka kiinnitin puhelimeeni. Jolla silläkin tuntuu välillä olevan paljonkin sellaisia älyllisiä ominaisuuksia, joita en ymmärrä. Joka tapauksessa kun tulimme pikkubussillamme kohti Pattayaa Burman rajalla olleesta orpokodista, kulkunen katosi jonnekin. Etsin sitä moneen otteeseen löytämättä. Kunnes yhtäkkiä auton kaartaessa sinne tänne mutkien mukaan, alkoi kuulumaan kilinää milloin mistäkin päin auton lattiaa. Kulkusta etsiessä ajattelin, että se raasu huolestui olostaan Patttayan lähestyessä. Että hän tai se jää tänne, jos ei pidä ääntä itsestään. Joten se löysi minut ja minä sen ja se sai paikkansa uudelleen ja kulkee nyt mukanani yli 8000 kilometrin päässä minne milloinkin menen. Se tuo minulle hyvän mielen ja kauniita muistoja orpokodin lapsista sekä mukavasta reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti